Astu lasinsiruihin, niittaa kielesi
Hautaa ystäväsi, yritä herätä
Kannibaalin tyyli, tapa poika
Hautaa ystäväsi, haluan kuolla
Näin vaikeroi Billie Eilish tammikuussa julkaisemallaan hittikappaleella Bury a Friend [eng.: "hautaa ystäväsi"]. Amerikkalainen laulajaon tällä hetkellä kiistaton popin kuningatar.
Tai ehkäpä vasta perintöprinsessa, sillä hänellä on ikää vasta 17 vuotta.
Billie Eilish on valloittanut maailman hetkessä suorastaan ryminällä.
Hän julkaisi ensimmäisen kappaleensa Ocean Eyes Soundcloud-musiikkipalvelussa vasta 2016. Kappale myi heti platinaa. Siitä eteenpäin nuoren muusikon uran voi paketoida yhteen sanapariin: pystysuora nousukiito. Artistin biisit soivat Suomessakin radiossa, yökerhoissa ja jokaisen populaarimusiikkia kuluttavan nuoren nappikuulokkeista.
Monet Billie Eilishin kappaleista ovat synkkiä. Tai ehkä se on liian vähän sanottu, sillä ne ovat oikeastaan todella ahdistavia. Ja nyt ei puhuta pelkistä lyriikoista.
Billie Eilishin musiikkia on kutsuttu emo-popiksi. Nimi tulee englannin kielen sanoista emotional pop, joka tarkoittaa tunteellista poppia. Se elää voimakkaasta tunneilmaisusta, ravistelevista synkistä tunnetiloista ja mielen syövereihin sukeltavasta tunnustuksellisuudesta. Emo-alakulttuuriin on kautta aikain yhdistetty stereotyyppisesti myös angsti, mielenterveysongelmat ja itsensä vahingoittaminen.
Bury a Friend -kappaleen musiikkivideolla Billie Eilish nousee esiin sängyn alta ja hoipertelee pilkkopimeässä talossa. Yhtäkkiä pimeydestä kurkottaa kouria, jotka käyvät häneen käsiksi.
Videolla nähdään Billie Eilish tekemässä itselleen kurkunleikkauselettä, käsiä repimässä hänen paitaansa rikki ja lyömässä nuoren naisen selkään injektioneuloja.
Kaikki tämä yhdistyy Billie Eilishin eteeriseen ääneen ja uhkaaviin lyriikoihin. Lopputulos on hyytävä. Artisti on kertonut, että musiikkivideon inspiraationa toimivat fobiat ja rakkaus pelkoa kohtaan.
When The Party's Over -biisissä Billie Eilish istuu vitivalkoisessa huoneessa ketju kaulassaan, edessään pöydällä lasi täynnä mustaa nestettä.
Lasin juotuaan artisti alkaa voimaan pahoin ja hänen silmistään alkaa vuotaa mustia kyyneleitä pitkinä vanoina. Lopulta hän sylkee nestettä suustaan ja huoneen lattia täyttyy mustalla vedellä.
Kohtauksen aikana kuulemme Billie Eilishin laulavan:
Hiljaa kun tulen kotiin ja olen ypöyksin
Voisin valehdella ja sanoa, että pidän tästä juuri näin
Voisin valehdella, ja sanoa, että pidän tästä juuri näin
Sama synkkyyden teema on läsnä myös monissa muissa Billie Eilishin kappaleiden musiikkivideoissa. Yhdessä hänen suustaan kiipeää ulos iso karvainen tarantula – sekin täysin aito. Laulajatar ei juuri hymyile. Hän lähinnä tuijottaa kameraan elottomilla silmillään.
Mikä tässä kaikessa surun ja ahdistuksen estetiikassa ihmisiä, erityisesti nuoria, viehättää?
Myrskyä ja kiihkoa
Läpi historian ihmiset ovat arvostaneet rankkaa taidetta, joka on täynnä murheen murtamia henkilöhahmoja.
Esimerkistä käy vaikkapa saksalainen 1700-luvulla alkanut Sturm und Drang ("myrsky ja kiihko") -kirjallisuussuuntaus, joka painotti tunne-elämän voimakasta esittämistä.
Monet muistavat koulun äidinkielen tunneilta Johann Wolfgang von Goethen ja Nuoren Wertherin kärsimykset. On väitetty, että teos aloitti itsemurha-aallon onnettomasti rakastuneiden keskuudessa 1700-luvun lopun Saksassa. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita.
Tänä päivänä HBO:n Game of Thronesia pidetään laajalti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista televisiosarjoista. Siitäkään ei kärsimystä ja surua puutu.
Me nautimme tuhosta ja surkeudesta silloin, kun sitä voi kuluttaa turvallisesti. Nautimme pelosta ja adrenaliinista vuoristoradan kyydissä ja fiktiivisestä kauhuelokuvasta, joka saa ihon kananlihalle. Miksi sama ei pätisi musiikkiin?
Mutta onko olemassa vaara, että ahdistavat biisit ovat meille kauneudessaan ja kauheudessaan vahingoksi?
Surullinen on kaunista
Jonna Vuoskoski työskentelee Oslon yliopistossa apulaisprofessorina. Hän on tutkinut musiikin sosiaalista ulottuvuutta sekä musiikin ja tunteiden välistä suhdetta.
Vuoskosken mukaan surullisen ja tunteellisen musiikin vetovoima piilee useissa seikoissa.
– Ensinnäkin länsimaissa monet ihmiset kokevat, että surullinen musiikki on sellaisenaan kaunista. Musiikin kuuntelussa on silti mukana myös paljon tunteisiin liittyviä asioita. Ihmiset kuluttavat musiikkia tietoisesti ja tiedostamattomasti tunteiden säätelyn työkaluna.
Vuoskosken mukaan tutkimuksesta tiedetään, että surulliset ihmiset kuuntelevat surullista musiikkia, koska he etsivät siitä eräänlaista empatiaa. Musiikin ikään kuin kuvitellaan ymmärtävän, mitä kuuntelija käy läpi.
Länsimaissa monet ihmiset kokevat, että surullinen musiikki on sellaisenaan kaunista. Musiikin kuuntelussa on silti mukana myös paljon tunteisiin liittyviä asioita.
Jonna Vuoskoski, Oslon yliopiston apulaisprofessori
Toiset taas kuuntelevat surusointuja, koska niillä on valtava nostalginen voima. Kappale voi liittyä esimerkiksi menetetyn henkilön muistoon, ja siihen palataan, vaikka silmäkulmaan kyyneleet nousisivatkin.
Vuoskosken mukaan tunteellinen musiikki vetoaa erityisesti nuorempiin ikäpolviin hyvin.
– Se liittyy paljolti siihen, että nuorilla tunteiden käsittely- ja hallintotaidot eivät ole yhtä kehittyneet kuin aikuisilla.
Jyväskylän yliopistosta Suvi Saarikallio on tutkinut, miten nuoret käyttävät musiikkia mielialan säätelyyn. Tulokset ovat kiinnostavia: mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä merkityksettömämmäksi musiikki tunne-elämän osana muuttuu.
Tietyt tavat kuluttaa musiikkia voivat olla joillekin haitallisia
Jutun alussa esitelty 17-vuotias Billie Eilish on kerännyt itselleen miljoonien fanien kannattajakunnan, johon kuuluvista suuri osa on laulajan kanssa samaa ikäluokkaa, moni tietysti myös nuorempia.
Mahdollisimman synkät ja surunmurtamat kappaleet ovat olleet Billie Eilishin kovimpia hittejä. Voiko tällainen musiikki vaikuttaa kuulijoidensa psyykeeseen negatiivisesti?
– Asia on kinkkinen, eikä siihen ole helppoa vastausta, Vuoskoski pohtii.
– Musiikkia itsessään ei voi pitää haitallisena. Kyse on enemmänkin siitä, kuka sitä kuuntelee ja kuinka sitä kuunnellaan.
Vuoskosken mukaan useat tutkimukset osoittavat, että ihmiset käyttävät musiikkia erilaisten mielialojen hallitsemiseen eri tavoin. Osa tavoista on hyviä ja osa haitallisia. Haitallisista kuuntelutavoista on löydetty yhteyksiä psyykkisiin sairauksiin kuten masennukseen.
Mahdollisimman synkät ja surunmurtamat kappaleet ovat olleet Billie Eilishin kovimpia hittejä. Voiko tällainen musiikki vaikuttaa kuulijoidensa psyykeeseen negatiivisesti?
Yksi esimerkki tällaisesta kuuntelustrategiasta on englanniksi rumination. Vuoskoski käyttää siitä suomenkielistä termiä märehtiminen.
Märehtimiseen liittyy ennakko-odotus, että surullinen musiikki parantaisi mielialaa silloin, kun on itse mieli maassa. Mutta jostakin syystä joillakin ihmisillä musiikki ei helpotakaan oloa, ja silti sen kuuntelua ei voi lopettaa. Synkistelyyn jää ikään kuin jumiin.
Sitäkin on tutkittu, minkälaiset persoonallisuuspiirteet ovat yhteydessä surullisesta musiikista nauttimiseen.
Tulokset ovat olleet yllättäviä.
– Ihmiset, joilla on hyvät sosiaaliset taidot ja korkea empatiakyky, tuntuvat nauttivan melankolisesta musiikista kaikkein eniten. He jotenkin suhtautuvat empaattisella myötätunnolla tähän musiikkiin eivätkä jumitu märehtimiseen, Vuoskoski kertoo.
"Ai, tätä tässä oikeasti lauletaan"
Yle pyysi Vuoskoskea kuuntelemaan kolme tällä hetkellä huippusuosittua, ahdistavaa ja emovaikutteista kappaletta.
Vuoskoski katsoi samalla kappaleiden musiikkivideot, vaikka painottaakin, ettei ole varsinaisesti audiovisuaalisuuden asiantuntija.
Kappaleiksi valikoituivat artikkelissa avatut poppari Billie Eilishin Bury a Friend ja When the Party's Over sekä räppäri Lil Uzi Vertin XO Tour Llif3. Voit kuunnella kappaleet ja katsoa niiden musiikkivideot biisien nimiin yhdistetyistä linkeistä.
Bury a Friend yllätti Vuoskosken. Musiikkivideon kuvasto oli hänestä todella ahdistavaa, mutta musiikki kuulosti sen yhteydessä jopa kepeältä.
– Sanoituksista pystyi tulkitsemaan itsetuhoisia viittauksia, ja ehkä kuvastolla ja sanoilla pyrittiin luomaan jonkinlaista shokkiefektiä. Muuten tämä ei poikennut hirveästi valtavirtapopista, Vuoskoski sanoo.
Hän pitää itseään henkilönä, joka keskittyy musiikissa enemmän siihen, miltä se kuulostaa, kuin siihen, mitä siinä sanotaan. Laulun sanoilla on hänelle toisarvoinen merkitys. Vuoskoski harvoin edes kuuntelee niitä.
– Tulee usein jännä fiilis, kun kuuntelee biisin sanoja kunnolla ja tajuaa, että ai, tätä tässä oikeasti lauletaan, Vuoskoski tunnustaa.
Bury a Friend -kappaleen sanoja tulkitessa itsetuhoisuuden teemaa on lähes mahdotonta sivuuttaa.
Myös When the Party's Over -kappaleessa Vuoskoski koki saman ristiriidan.
Billie Eilishin kappaleiden ja Lil Uzi Vertin XO Tour Llif3 -biisiin välillä Vuoskoski näkee paljon yhtymäkohtia.
– Videon kuvasto ja sanoitukset keskittyvät väkivaltaan ja kuolemaan, mutta esittäjän tulkinta ei ollut millään tavalla aggressiivinen. Jos olisin kuunnellut pelkkää musiikkia, ei olisi tullut yhtään ahdistava olo.
Tuomio?
Eri ihmisten erilaiset reaktiot samoihin biiseihin voivat joissain tapauksissa johtua myös fanikulttuurista.
Vuoskoski kertoo tutkimuksesta, jossa soitettiin väkivaltaista death metal -musiikkia tyylisuunnan faneille ja ei-faneille. Tulokset kertoivat, että ei-fanit pitivät musiikkia todella epämiellyttävänä, mutta fanit saivat siitä positiivista energiaa.
Jatkotutkimuksessa selvitettiin, ovatko nämä fanit turtuneita ja vähemmän herkistyneitä kuville tai muille ärsykkeille. Sellaista yhteyttä ei löytynyt. Muissa samankaltaisissa tutkimuksissa on Vuoskosken mukaan saatu kuitenkin ristiriitaisia tuloksia.
Jää siis hieman epäselväksi, tulisiko meidän olla huolissamme ja vältellä synkkiä listahittejä.
Vuoskosken arvio on, että jo valmiiksi mielenterveydenongelmista kärsiville synkkä musiikki voi olla riski.
– Ehkä, jos taustalta löytyy altistavia riskitekijöitä. Musiikilla itsellään en usko olevan sellaista puhdasta voimaa.
Pidätkö synkistelystä musiikin parissa? Entä omaatko henkilökohtaista emohistoriaa? Osallistu keskusteluun! Jutun kommentointimahdollisuus on auki keskiviikkoiltaan klo 22.00 saakka.
Lue lisää: