Riuskat, tottuneet otteet kiskovat kirkkaansinisen viirin lipputangon tappiin saakka. Kotkalainen Hannu Aatola katsoo yläviistoon viirin suuntaan ja luo sinne lempeän katseen.
Salossa liehuu nyt lähes saavuttamattoman Lavansaaren viiri. Siihen kiteytyy Aatolan suvun menneisyys ja iso osa kadonnutta suomalaisuutta.
Vielä ennen toista maailmansotaa Suomenlahden ulkosaaret, kuten Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari ja Seiskari, olivat itsenäisiä Suomen kuntia. Jatkosodan rauhanneuvotteluissa Suomi menetti ne Neuvostoliitolle, ja saarten yhteensä kolmisentuhatta asukasta joutuivat muuttamaan pois kodeistaan.
Ulkosaaret ovat olleet jo vuosikymmeniä ulkopuolisilta suljettuja saaria. Vierailut niille ovat harvinaisia, sillä saarille pääsee vain erityisluvalla. Esimerkiksi Lavansaaressa suomalaisia käynyt arviolta vain muutamia kymmeniä alueluovutusten jälkeen.
Viime viikolla kotkalainen retkikunta pääsi kuitenkin rantautumaan saareen purjehtija Veijo Parviaisen johdolla. Kovan tuulen vuoksi seurue joutui rantautumaan saaren eteläpuolelle pohjoispuolen sijaan.
– Lavansaari on sen verran suuri saari, että siellä pitäisi olla viikko, jotta saaren pystyisi tutkimaan rauhassa. Me näimme kuitenkin kiinnostavan kulman saaresta, johon kuului sisäjärvi, laguuni, hiekkarantoja sekä metsää. Rakennuksia siellä ei ollut, pelkkää aitoa luontoa, Parviainen kuvailee.
Vaikka saarten luovutuksesta silloiselle Neuvostoliitolle on kulunut jo melkein 80 vuotta, on kaipuu saarille suuri.
Romua ja hiekkarantoja
Kotonaan Kotkassa Hannu Aatola katsoo totisena vanhaa ilmakuvaa Lavansaaresta. Mustavalkoisessa kuvassa näkyy tiheään rakennettu kylä.
– Nythän siellä näyttää täysin erilaiselta.
Aatola on vieraillut isoisänsä ja isänsä kotikonnuilla Lavansaaressa kahdesti, vuosina 1992 ja 2005.
– Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt, että kaikki sieltä oli hävitetty tai jätetty heitteille. Ranta oli täynnä laivojen romua, tienvarsilla oli muuta roinaa, hän huokaisee.
Sitten miehen huulille kohoaa hymy.
– Hieno paikka se kuitenkin oli upeine hiekkarantoineen. Meillä oli mukanamme piirretty kyläkartta, jonka avulla etsimme vanhoja kivijalkoja saarelta. Isäni oli 17-vuotias lähtiessään sieltä, ja hän muisti paikat yhä hyvin.
Kun Hannu Aatola oli lapsi, Kotkan Mussalossa isovanhempien kanssa jaetussa talossa juteltiin saaresta tuttujen kanssa ja tehtiin lavansaarelaisia perinneruokia. Samaa perua oli myös miehen lapsuudenherkku hylly.
– Hyllyä varten survoimme mustikoita ja laitoimme sekaan vähän vettä ja sokeria. Sitten pilkoimme ruisleivän paloja sekaan. Se oli hyvää, Aatola virnistää.
Idyllinen saari
22-vuotiaan Säde Rinteen isoäiti Vuokko Strömberg, omaa sukuaan Suursoho, syntyi Lavansaaressa vuonna 1934. Hän joutui evakkoon mantereelle alle kymmenvuotiaana, jäi asumaan Haminaan ja meni myöhemmin naimisiin. Sitten syntyi Säde Rinteen äiti, jonka tie puolestaan vei Helsinkiin.
Ollessaan vielä pieni tyttö Säde Rinne muistaa kuunnelleensa ihastellen isoäitinsä kertomuksia elämästä Lavansaaressa.
– Kaikki mitä hän on saaresta kertonut, on kuulostanut todella idylliseltä – hiekkarannat, karja- ja laidunmaat, luonnossa kirmailu ja uiminen. Kontrasti hänen kertomansa ja tämän hetkisen tilanteen välillä on hurja, Rinne sanoo.
Säde Rinne alkoi kiinnostua sukujuuriensa tutkimisesta tarkemmin vasta viime vuosina.
– Nyt aikuisena olen alkanut ymmärtämään paremmin paikkaani laajemmassa jatkumossa. Itse elän näennäisesti helppoa opiskelijan elämää Helsingissä ja on hurjaa ajatella, miten isoäitini – henkilö, jonka muistan aurinkoisena ja ihanana – on ollut sotalapsi, menettänyt isänsä nuorena ja joutunut pakenemaan kotikylästään. Siitä ei ole edes kovin kauaa aikaa.
Vanhoja ja uusia perinteitä
Tämän vuoden juhannuksen aikoihin Säde Rinne löysi Facebookista Lavansaari-ryhmän. Hän julkaisi sinne kuvan, jossa hän ja hänen siskonsa seisovat niityllä Lavansaaren kansallispuvut yllään.
Puvut ovat isoäiti Vuokko Strömbergin käsialaa.
– Hän teki puvut meille jo monta vuotta sitten, mutta emme juuri koskaan käyttäneet niitä, Rinne muistelee.
Viime keväänä Säde Rinne vieraili ystävänsä kanssa Norjassa samaan aikaan, kun siellä juhlittiin kansallispäivää.
– Kaikki olivat pukeutuneet kansallispukuihin, mikä oli mielestäni todella hienoa. Aloin miettiä, että miksi me emme koskaan käytä omiamme, vaikka meillä ne kuitenkin on. Päätimme siskoni kanssa pukea ne päällemme tänä juhannuksena. Ehkä tästä alkaa uusi perinne.
Lavansaaren kansallispuvussa Säde Rinnettä viehättää sen käytännöllisyys.
– Pukuun kuuluu villakangashame ja paita eli ylinen, jossa on helppo liikkua. Puku on hengittävä ja juhlava, muttei liian pramea.
Lavansaari-ryhmässä kuva sai osakseen ihailua.
– Sain viestejä täysin tuntemattomilta, jotka jakavat saman historian. Ajattelin, että vau – minähän kuulun yhteisöön, jonka olemassaolosta en oikeastaan edes tiennyt! Kuvaa kommentoivat henkilöt kertoivat myös tunteneensa Vuokon ja jakoivat muistoja hänestä, mikä lämmitti sydäntäni.
Kuten Hannu Aatolankin, toinen Säde Rinteen elämään heijastunut lavansaarelainen perinne liittyy herkkuihin.
– Leivoimme isoäidin ja serkkujen kanssa lavansaarelaisia, jotka ovat ikään kuin pieniä keksejä – periaatteessa pelkkää taikinaa ja rusinoita! Niiden leipominen yhdessä oli selkeä perinne.
Tarinoille tapahtumapaikka
Lapsena Säde Rinne tapasi hypistellä sormissaan Lavansaaren hiekkaa. Isoäiti oli nimittäin tuonut sitä saaressa vierailtuaan kotiin, ja kaatanut laakeaan astiaan.
– Hiekka oli niin silkkistä ja pehmeää, Säde Rinne muistelee.
Hän toivoo, että pääsisi vielä joskus nauttimaan Lavansaaren rannoista paikan päällä.
– Olisi hienoa saada mielikuvat ja tarinat sijoitettua oikeaan ympäristöön ja nähdä, millä rannoilla isoäiti leikki, mihin hänen isänsä kuoli ja missä heidän kotitalonsa rauniot sijaitsevat.
Hän haaveilee voivansa tehdä retken yhdessä perheensä kanssa.
– Se olisi varmasti voimakas ja tunteellinen kokemus. Voisimme seistä raunioiden luona, arvostaen niitä tapahtumaketjuja ja henkilöitä jotka ovat kaikki vaikuttaneet siihen, että me voimme olla tässä tällä hetkellä.
Kun Säde Rinteen isoäiti Vuokko Strömberg kuoli, Lavansaaren hiekkaa ripoteltiin myös hautaan.
– Hiekalla oli hänelle symbolinen merkitys – oli kuin saari olisi aina ollut mukana. Toivon, että pääsisin vielä itse saareen ja voisin kokea sen hiekan siellä, en vain purkissa.
Kukoistuksesta katastrofiin
Asutusta Lavansaaressa on ollut jo 1200-luvulla. Kultakautta siellä elettiin aina 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka, noin 50 vuoden ajan.
– Lavansaaresta tuli viime vuosisadan alkupuoliskolla Suomen johtava purjelaivapitäjä Koiviston ohella. Lavansaaresta merkittävän teki ennen muuta voimakkaasti kasvava Pietari, jonne kuljetettiin meriteitse muun muassa kiveä Suomesta, kertoo historioitsija ja Lavansaaren menneisyydestä kirjoja kirjoittanut Heikki Piispa.
Kukoistuskautena Lavansaaressa asui noin 1 300 asukkaan suomenkielinen väestö.
– Arki oli työntäyteistä kaikin tavoin. Pääelinkeinoina olivat merenkulku sekä kalastus.
Venäjän vallankumous vuonna 1917 ja sitä seuranneet keisarikunnan romahtaminen ja Pietarin sulkeutuminen olivat katastrofaalisia Lavansaarelle. Niiden myötä Lavansaaren elinkeino törmäsi seinään, sillä paikalliset olivat saaneet merkittävän osan tuloistaan käymällä kauppaa pietarilaisten kanssa.
Vuosina 1913–1914 Lavansaaren kauppalaivasto oli ollut suurimmillaan, mutta sotatoimien myötä laivat joutuivat seisomaan satamissa, ja kauppa pysähtyi. Noin 80 aluksen laivasto jouduttiin myymään muutamassa vuodessa.
– Äkkijyrkkää romahdusta voimisti Tarton rauhassa vuonna 1920 menetetyt kalavedet. Saarelaiset olivat totisen paikan edessä, Heikki Piispa toteaa.
Suomi luovutti Lavansaaren Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940. Ennen tätä saari oli ollut täysin asuttu, mutta talvisodan tehdessä tuloaan täysin suojattomat ulkosaaret tyhjennettiin. Tuolloin Lavansaaressa asui reilut 1 000 asukasta.
– Lavansaaren evakuointi alkoi 10. lokakuuta 1939. Osa jäi keräilemään tavaroitaan, mutta valtaosa asukkaista vietiin heti pois. Luottamus oli, että kyllä saarelle vielä takaisin palattaisiin. Lähtö oli kuitenkin lopullinen, Piispa sanoo.
Ulkosaaret eivät unohdu
Kukoistuksensa aikana Suomenlahden ulkosaaret olivat ainutlaatuisia.
– Kylät olivat suuria ryhmäkyliä, jollaisia Suomesta ei enää löydy. Saarilla ei ollut haja-asutusta, vaan esimerkiksi Lavansaaressa koko asutus oli keskittynyt sataman tuntumaan. Talot olivat matalia puutaloja, ja kaupungissa oli suuri kirkko. Nämä suuret kylät purettiin todennäköisesti jo sodan aikana, historioitsija Heikki Piispa kertoo.
Vaikka Suomenlahden ulkosaaret ovat nyt käytännössä autioita, monen ikävä niille on yhä kova.
– Saarelaisuus on ollut mukana luomassa nuoremmankin polven identiteettiä, ja tämän lisäksi myös saaren salaperäisyys kiinnostaa. Ulkosaaret ovat olleet suljettuina niin pitkään, että moni tuntuu unohtaneen niiden olemassaolon. Saarelaiset itse eivät kuitenkaan ole, historioitsija Heikki Piispa sanoo.
Vaikka ulkosaarien avaamisesta matkailulle on keskusteltu, varmuutta siitä tuleeko näin tapahtumaan ei ole.
– On ikävää, ettei saarille pääse. Jos niille voisi mennä vapaasti, isäni olisi varmasti käynyt Lavansaaressa joka viikko. Uskon kuitenkin, että niille vielä päästään. Aina pitää uskoa, lavansaarelaissukuinen Hannu Aatola sanoo.