Tamperelaisen Demoteatterin lämpiössä on tarjolla lakumattoja ja Brunbergin suukkoja. Niiden nimi muutettiin parikymmentä vuotta sitten suuren porun saattelemana, mutta pahvipakkauksessa muistutetaan yhä, millä ajatuksella niitä myydään.
Yleisön asettuessa paikoilleen näyttämölle pinotuissa monitoreissa pyörii takavuosikymmenten umpirasistia mainoksia, joissa ei n-sanaa säästellä. Katsomossa hymähdellään kiusaantuneesti, eihän meillä tuollaista enää.
Kun näyttelijä Geoffrey Erista aloittaa varsinaisen esityksensä, monen korvia alkaa kuumottaa.
Eristan yhdessä lavarunoilija-aktivisti Laura Eklund Nhagan kanssa kirjoittama omaelämäkerrallinen N.E.G.R.O. pakottaa lähes vitivalkoisen Teatterikesän yleisön katsomaan peilistä omia asenteitaan, etuoikeuttaan ja toimintaansa.
Seuraa oppitunti. Sen ydinsisältö on, että on vaikea kokea olevansa suomalainen, jos sitä joutuu jatkuvasti vakuuttelemaan. Vaikka olisi syntynyt Suomessa, ei ole kaikkien mielestä koskaan tarpeeksi suomalainen, jos iho ei ole valkoinen.
Vajaan vuoden takaisen, 12 jäsenvaltiota kattaneen EU-tutkimuksen mukaan afrikkalaistaustaiset saavat Suomessa osakseen eniten rasistista ahdistelua. Silti avoin vihamielisyys ei ole ainoa ongelma: myös hyväntahtoiset hölmöt tekevät arjesta välillä rasittavaa.
Siksi Eristan esitys tarjoaa ratakiskoa:
Afrikka ei ole yksi maa. Afrikassa oli sivilisaatioita ja kuningaskuntia jo ennen kuin eurooppalaiset säntäsivät sinne pyssyineen ja Raamattuineen, vaikka Eristan kouluaikoina 90-luvun Suomessa maanosasta muistettiin kertoa vain orjuus, nälkä ja hyvällä säkällä Nelson Mandela. Kaikilla afrikkalaisilla ei ole koko ajan joku kamala hätä.
Ihminen, joka kohtaa joka päivä rasismia arjessaan ei halua kuulla loputtomia tarinoita valkoista ylivaltaa kannattavasta papastasi, vaikka tarkoittaisit niillä miten hyvää. Hän ei myöskään kaipaa todisteluasi siitä, miten juuri sinä et ole mikään tyypillinen valkoinen.
Kun tapaat ei-valkoisen ihmisen Suomessa, niin älä oleta hänen puhuvan englantia, tai ymmärtävän vain selkosuomea. Vaikka luulet, että on kohteliasta kysyä, mistä toinen on kotoisin, et itsekään haluaisi päivittäin kertoa olevasi vaikka Tampereelta.
N.E.G.R.O. käsittelee rasismia, valtasuhteita, toksista maskuliinisuutta ja tunkkaisia stereotypioita; toiseuden aiheuttamia näkyviä ja näkymättömiä arpia. Samoja teemoja tuotiin esille useissa muissakin Teatterikesän esityksissä, joissa rodullistetut ihmiset kertoivat itse omia tarinoitaan.
Niille tarinoille on tilausta, ja niitä näkisi mielellään enemmän myös osana suurten taidelaitosten ohjelmistoja.
N.E.G.R.O. myytiin jo ennakolta loppuun, Keisha Thompsonin vaikeaa isäsuhdetta käsittelevä, mustan brittinaisen arkea kuvaava Man on the Moon sai valtavan suosion.
Ruskeiden, eri etnisiä taustoja edustavien naisten karnevalistinen Hot Brown Honey veti Tampere-talon ison salin liki täyteen kahteen kertaan. Muutama keski-ikäinen mies tosin käveli näytöksestä kesken kaiken puhisten ulos.
Muun muassa Australian aboriginaalien kokemaa vaientamista käsittelevä esitys lähetti lavalta konkreettisesti terveisiä saamelaisille. Se oli suora vinkki siihen suuntaan, että myös Suomessa alkuperäiskansan asemaa ja kohtelua voisi käsitellä isoilla lavoilla.
Näiden esitysten lisäksi useissa muissa teoksissa käsiteltiin identiteettiä, tasa-arvoa, sekä liukuvaa sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta.
Yhä useampi teatterinkuluttaja haluaa löytää vastauksia siihen, miten itse voi olla olematta osa ongelmaa. Yleisö haluaa nähdä näyttämöllä tarinoita, jotka heijastavat yhteiskuntaa sellaisena kuin se on. Suomi ei ole enää – jos on koskaan ollutkaan – yksivärinen, yksiuskontoinen tai yksikulttuurinen maa.
Silti ainakin Eristan mukaan tilanne on yhä se, että ei-valkoisia suomalaisia näkyy Suomessa lähinnä vain katukuvassa.
Televisiossa tai elokuvissa heitä on yhä harvakseltaan. 34-vuotiaan Eristan poikavuosina 1990-luvulla ainoa suomalaisen television tarjoma samaistumiskohde oli Billy Carsonin Hyvissä herroissa esittämä tarjoilija.
Ei ole vielä kovin kauaa siitä, kun suomalaisnäyttämöllä viimeksi nähtiin “humoristisia” blackface-hahmoja. Ei ole vielä kovin kauaa siitä, kun Helsingin kaupunginteatterin Miss Saigonissa suomalaisnäyttelijät oli meikattu vietnamilaisen näköisiksi.
Tilanne on muuttunut, ja muuttuu, kun taidelaitoksissa ja tuotantoyhtiöissä sitä aktiivisesti muutetaan.
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuu ja Tampereen yliopiston teatterityön tutkinnon suorittaa vuosi vuodelta enemmän ei-valkoisia näyttelijöitä. He haluavat kunnollisia, samaistuttavia, erilaisia rooleja. Kukaan ei halua ikuisesti esittää maahanmuuttajaa, tai kertoa vain toiseuden kokemuksesta – joka sekin on kaikille erilainen.
Esimerkiksi Tuffi Films on sitoutunut tasa-arvoiseen työkulttuuriin, ja ilmoittanut kahdesta tasa-arvoisesta työtehtävään hakevasta valitsemaan sen, joka kuuluu alalla aliedustettuun ryhmään. Yhtiön tuottamassa Hölmö nuori sydän -elokuvassa Itä-Helsinki oikeasti näyttää itähelsinkiläiseltä, eikä somalialaissyntyinen taksikuski edusta vain ihoaan, vaan luotettavaa aikuisuutta.
Ohjaaja Miia Tervon esikoispitkässä _Aurorassa_ei-valkoinen Chike Ohanwe näyttelee Suomessa syntynyttä Juhaa, joka suhtautuu jyrkän ennakkoluuloisesti iranialaispakolainen Darianiin, ja syöttää tälle kaikki mahdolliset isänmaalliset kliseet.
Yle Uutisten runsas vuosi sitten haastattelemat ei-valkoiset näyttelijät näkevät työtilanteensa varsin hyvänä. Muun muassa Myrskyn jälkeen -televisiosarjassa nähty Henry Hanikka on tehnyt jo vuosia sitten kiitellyn roolin Kristian Smedsin Tuntemattoman Rokkana, Diana Tenkorang on näytellyt useissa televisiosarjoissa ja Pahan kukat -elokuvassa.
Lukuisia näkyviä rooleja tehnyt Chike Ohanwe sanoo, ettei halua Suomen työllistetyimmäksi tummaihoiseksi näyttelijäksi, vaan päästä ammatillisesti huipulle. Hän haluaa näytellä Jeesusta, eikä Juudasta.
Teatterin tiedotuskeskus on haastanut aihetunnisteella #kenenteatteri teattereiden johtajia kertomaan, miten moninaisuus heidän taloissaan ja ryhmissään toteutuu. Osa vastauksista on hämmentävän ympäripyöreitä, osa sellaisia, jotka osoittavat muutoksen olevan jo pitkällä, ja vahvasti haluttu.
Ehkä seuraava pykälä on se, että näyttelijäntyötä opettavat myös muut kuin valkoiset; että merkittävissä teattereissa on enemmän maahanmuuttajataustaisia ohjaajia ja johtajia, ja että kotimaisen elokuvan ja televisiosarjojen tuottajista, ohjaajista ja kirjoittajista yhä useampi on ihminen, jonka juurista osa on jossain muualla.
Siihen on vielä jonkin verran matkaa.
Tekstiä muokattu ja korjattu 13.8.2019 klo 11:00.
EU:n rasismitutkimuksessa oli mukana vain 12 unionin jäsenvaltiota, ei koko unioni, kuten alkuperäinen teksti antoi ymmärtää. Tutkimus on tehty alle vuosi sitten, ei pari vuotta sitten. Tutkimuksesta kertovaan uutisjuttuun lisätty linkki.
Teatterikorkeakoulu on oppilaitoksen viestinnän toiveesta muutettu tekstissä viralliseen muotoon Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Samalla on vaihdettu Näyttelijäntyön laitos viralliseen muotoon Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto.