”Se kuuluu tähän lajiin, ja se sun pitää pistää päähäs, ja olla ehkä vähä kovaluonteinen siinä että sua saa arvostella ja se on vaan pakko hyväksyä. Jos sä et pysty siihen, niin se tuottaa erittäin paljon vaikeuksia”. Näin kuvaili nuori nainen lajiaan Ylen Akuutin jaksossa Bikinifitness – ihanaa itsekuria? Niin tämän fitnessaktiivin kuin useiden muidenkin ohjelmassa esiintyneiden kommenteissa toistui sana ”pitää”. Ohjelman (minä)kerrontaa vei eteenpäin pitäisi tehdä -tyyppinen ajattelutapa.
Pitäisi tai täytyisi (tehdä) ovat kielen konditionaalimuotoja, jotka kertovat suorittavasta elämäntyylistä ja maailmankatsomuksesta. Vaikuttaisi siltä, että monet kehon muokkauksen ammattilaiset käyttävät puheissaan useammin pakottavia kuin minä haluan (tehdä) tyyppisiä ilmaisuja. Tämä on yllättävää, sillä ilmeisesti erilaiset fitnesslajit kuitenkin tuottavat myös voimaannuttavia ja palkitsevia kokemuksia hyvänolontunteineen.
Näin käynee etenkin silloin, kun somen poseerauskuvien alle ilmestyy treenikavereiden ihailevia tsemppikommentteja ja tykkäyksiä. Näitä kuvia saattavat kierrättää iltapäivälehtien toimittajat, jotka ovat tehneet journalismista älyllisesti leppoisaa puuhaa lainaamalla vartalo- ja takapuolijulkkisten viestejä.
Kun minuuden ajatellaan huokuvan kehon pinnalta tai poseerauskuvista, voi perustellusti puhua ulkonäkökeskeisestä yhteiskunnasta.
Oletetun naisellisen ihannekropan saavuttaminen kapeine vyötäröineen, pyöreine rintoineen ja brasilialaisine takamuksineen vaatii valtavasti itsekuria ja saliharjoituksia. Ihannekropan metsästäjän ”pitäisi” laskea hiilarit ja protskut, tarkkailla itseään peilin edessä ja brändätä kehoaan somessa. Ei ole poikkeuksellista, että tällainen itsen projekti johtaa ajoittain fyysisiin ja henkisiin luhistumisiin.
Keitä muita kuin itseä varten ulkonäkökeskeistä kehoa työstetään? Ainakin lähipiirin vuoksi, mutta jos kyseessä on somejulkkis myös muita seuraajia ja sponsoreita varten.
Näkökulmaa voi laajentaa ja puhua nykyajalle tyypillisestä kulttuurisesta katseesta, jossa timmeiksi treenattuja ihmisiä pidetään hyvinä työntekijöinä.
Kyse ei ole siis vain muiden hyväksynnän hakemisesta vaan myös suoritussuuntautuneen ja ulkonäkökeskeisen kehosuhteen – sekä paikoin jopa huippu-urheiluun liittyvien ihanteiden – levittäytymisestä jokapäiväiseen arkeen tavisten keskuuteen.
Kun minuuden ajatellaan huokuvan kehon pinnalta tai poseerauskuvista, voi perustellusti puhua ulkonäkökeskeisestä yhteiskunnasta.
Millaista vallankäyttöä katsomiseen ja katseen alaisena olemiseen sisältyy? St. Louisin olympialaisten yhteydessä vuonna 1904 järjestettiin antropologian päivät, joissa testattiin primitiiviseksi määriteltyjen ihmisten fyysisyyttä. Tapahtumapaikalle oli kuljetettu organisaattoreiden sanoin muun muassa ”pygmejä” ja ”kannibaaleja”, jotka majoitettiin omiin tarkkailuyksiköihinsä. Heidän oletettiin olevan älyllisesti valkoisia länsimaalaisia jäljessä, mutta ”luonnollisina atleetteina” ylivoimaisia urheilukentällä. Vastoin odotuksia nämä jäntevät ja kiinteävartaloiset ”ulkonäkökehot” eivät piitanneet suorittavasta kehollisuudesta ja katsojien sekä tutkijoiden harmiksi laittoivat leikiksi kesken kilpailun.
Toisin kuin ulkonäkökeskeinen ja standardoitu suorituskeho, kokeva keho ainutkertaisine tunteineen pakenee mittaamista ja arvioimista.
Noihin aikoihin ja jo aiemminkin Lontoon ja Pariisin näyttelytiloissa pällisteltiin siirtomaiden ihmisten kehon muotoja kuin eläintarhan asukkeja. Näissä tapauksissa voi puhua skopofiliasta eli katsomisen pakosta, josta tehtiin sallittua tieteellistämällä tuijottaminen. Kaunisvartaloista afroamerikkalaista saatettiin tuijottaa tuntitolkulla – olihan kyse tieteellisestä arvioinnista, ei niinkään ”rotututkijan” tirkistelyn halusta.
Elokuvassa Little Miss Sunshine puretaan hauskasti skopofiliaan liittyviä piilohaluja. Elokuvan päähenkilöiden lapsi osallistuu kauneuskilpailuun. Kisassa lapsibarbit tanssivat ja laulavat tuomareiden ja yleisön edessä. Kun päähenkilöiden lapsi odotusten vastaisesti tanssii eroottisesti rytkyttämällä lanteitaan kuin kulmabaarin strippari, kisan järjestäjällä menee herne nenään. Tuomareiden ja katsojien arvioivaan katseeseen ilmestyy inhoa ja vihaa. Heidän tekopyhä ja rajoittunut ymmärryksensä kehollisuudesta on paljastettu sietämättömän ronskilla tavalla.
Vastaavanlainen reaktio saattaisi syntyä bikinifitnesskisoissa – vaikkapa silloin kun poseerausriviin lompsisi navettavitnessi-asenteella shortseihin ja saappaisiin pukeutunut kilpailija. Ehkäpä tähän mielikuvaan kannattaa hetkeksi pysähtyä, sillä korkokengillä kääntyileminen, ihon keinoruskettaminen ja väkinäinen hymyileminen on kovin yksipuolista toimintaa jokapäiväisen kokevan kehon näkökulmasta. Toisin kuin ulkonäkökeskeinen ja standardoitu suorituskeho, kokeva keho ainutkertaisine tunteineen pakenee mittaamista ja arvioimista.
Sami Kolamo
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston mediakulttuurin dosentti. Filosofian opettajana hän on kiinnostunut paitsi yhteiskuntafilosofiasta ja etiikasta myös eksistentialismista ja kehon fenomenologiasta.
Lue myös:
Sami Kolamon kolumni: E-urheilun pimeä puoli – sponsorirahan ylivalta ja naisten halventaminen