Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC on huolissaan turvemaiden raivaamisesta pelloksi. Turvemaiden ojittaminen ja ottaminen viljelykäyttöön lisää maatalouden ilmastolle haitallisia päästöjä ja kiihdyttää ilmastonmuutosta.
Varsinkin pohjoisessa raivaamiselle on nähty vähän vaihtoehtoja. Nyt osa viljlijöistä pelkää, että peltojen raivaamista ryhdytään rajoittamaan ilmastosyistä.
Turvemaiden päästöt ovat ainoa kasvava päästölähde maataloudessa.
– Yleensä puhutaan vain hiilidioksidipäästöistä, mutta turpeen maatumisessa syntyvä ilokaasu on jopa lähes 300 kertaa sitä voimakkaampi kasvihuonekaasu, muistuttaa Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori ja ilmastopaneelin jäsen Kristiina Regina.
Reginan mukaan ilokaasua syntyy turvemailta ojitetuista viljelymaista, kuin ojituksen seurauksena pohjaveden pinta laskee.
Torniolaisen Mykkälän maitotilan kaikki pellot on raivattu kosteille turvemaille kuten valtaosalla pohjoisen maatiloista. Vaikka kesä on ollut Meri-Lapissa kuiva, ei tilalla ole kärsitty kuivuudesta.
– Tämä on toinen perättäinen kuiva kesä täällä. Tästä näkee, että nurmi kasvaa turvemailla huonompanakin kesänä ja täältä saadaan hyvä sato, Aki Mykkälä osoittaa vihreänä lainehtivaa peltoaan.
Kivennäismailta vastaava sato olisi Mykkälän mukaan jäänyt saamatta. Regina ymmärtää viljelijän näkökulman.
– Kyllä se tuo jonkin verran varmuutta satonäkymiin. Ymmärrän kyllä, miksi viljelijät niitä käyttävät, Regina sanoo.
Turvemaa olisi tehokas hiilensitoja
Turvetta syntyy nopeasti alueilla, joissa vuoroin riittävän lämmintä ja vuoroin riittävän viileää. Lämpö saa aikaan nopean kasvimassan syntymisen. Viileässä taas kuollut kasvimassa hajoaa riittävän hitaasti. Suomen olosuhteet ovat siis ihanteelliset turpeenkasvulle.
Turvemaa sitoo hiiltä keskimäärin kymmenen kertaa enemmän hehtaaria kohti kuin mikään muu ekosysteemi. Turvemaiden rauhoittaminen olisi taloudellisesti tehokkaampaa kuin monet muut hiilipäästöjen vähennystoimenpiteet.
Ojitetun turvemaan aiheuttamien päästöjen lisäksi pellonraivaus vaikuttaa Suomen ilmastotaseeseen metsäkadon kautta. Viime vuosina metsäpinta-alan väheneminen eli metsäkato on Tilastokeskuksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) (PDF-tiedosto) hidastunut alle 10 000 hehtaariin vuodessa. Siitä pellonraivauksen osuudeksi arvioidaan kolmasosa tai korkeintaan puolet, enemmistö on seurausta rakentamisesta.
Suomen metsien kokonaispinta-alaan suhteutettuna kyse on häviävän pienistä määristä, mutta päästömielessä metsäkato ei ole merkityksetön asia. Niinpä esimerkiksi Luonnonvarakeskus on esittänyt tutkimukseensa vedoten, että pellonraivausta ryhdyttäisiin hillitsemään esimerkiksi tukemalla entistä tehokkaammin lannan hyötykäyttöä vaikkapa biokaasun tuotannossa.
Suomen ilmastopaneelin jäsen, ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen on puolestaan esittänyt raivausmaksujen perimistä maankäytön ohjaamiseksi ilmastoystävällisempään suuntaan.
Mykkälän ja monen muun pohjoisen viljelijän pelko siitä, että ilmastokeskustelu johtaa raivaamisen rajoitustoimiin ei siis ole aiheeton. Mykkälän mielestä tarvitaan kuitenkin toisenlaisia toimenpiteitä.
Hän ehdottaa maataloustukien keskittämistä aktiiviviljelijöille. Se saisi tukea nostavat passiiviviljelijät luopumaan pelloistaan.
– Nyt peltoa voi pitää ja tukea nostaa, vaikka tilalla ei enää ole ruoantuotantoa. Se ajaa aktiivitiloja raivaamaan uutta peltoa. Jos pelto pystytään hankkimaan muuten, ei tarvitse ryhtyä raivaamaan, Mykkälä sanoo.
Raivaamiselle on vaihtoehtoja
Viljelijät ovat asissa puun ja kuoren välissä: maatalouden rakennemuutos edellyttää suurempia tilakokoja, mikä taas edellyttää esimerkiksi maitotiloilla enemmän peltoalaa lannan levitystä varten.
Reginan mielestä ilmaston kannalta olisi parempi pyrkiä etsimään uuden turvemaan raivaukselle vaihtoehtoja, kuten vaikkapa vanhojen käytöstä poistettujen peltojen ottamista uudelleen viljelykäyttöön, maanvaihtoja tai peltojen raivaamista kivennäismaille.
– Raivaus ei saisi olla helpoin ja halvin vaihtoehto. Ennen kuin tehdään raivauspäätös, pitäisi katsoa muut vaihtoehdot nimenomaan niin, että maalaji otettaisiin huomioon. Ensin etsittäisiin vanhaa peltoa ja selvitettäisiin, saako sitä vuokrata tai ostaa tai voidaanko tehdä tilusjärjestelyitä tai pellonvaihtoja, Regina luettelee.
Meri-Lapin kuntien maataloussihteerin Heikki Pennasen mukaan valmiin pellon ongelma on se, että se on usein etäällä tilalta tai pieni. Viljelijät joutuvat ajamaan traktoreilla ristiin rastiin pelloille. Maiden vaihdolla saataisiin pelloista Pennasen mukaan järkeviä kokonaisuuksia lähelle tilaa.
Ostamista tai pitkää vuokrasopimusta Pennanen pitää hyvinä ratkaisuina maanviljelijän kannalta.
– Siihen voi panostaa sitten kalkitukset, ojitukset, sillat ja kaikki muut. Vuokratulle pellolle, jos sen vuokra-aika on vaikka viisi vuotta, niin ei siihen haluta hirveästi satsata. Se on vähän riskisijoitus, Pennanen sanoo.
Turvepeltoja ei kuitenkaan saisi jättää vain sellaisenaan, muistuttaa tutkimusprofessori Kristiina Regina.
– Vanhat pellot pitää joko saada maatalouskäyttöön tai ennallistaa tai metsittää. Niin kauan kun ne on ojitettu, ne tuottavat päästöjä, Regina sanoo.
19.8. klo 9.27 Tilajärjestely korjattu alaotsikosta tilusjärjestelyksi.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Osallistu keskusteluun aiheesta klo 22 asti.
Lue myös: