Kuusituntinen työpäivä teki 90-luvulla tehdyssä kokeilussa "tuottavuusloikan", mutta vajaan kolmen vuoden kokeilun jälkeen kuusituntisuus ei juurtunutkaan suomalaiseen työelämään.
Miten se on mahdollista, vaikka tuottavuus, jaksaminen ja työhyvinvointi vain paranivat?
Kokeilun hyytymiseen oli useita syitä: työnantajien ja työntekijöiden epäluulo ja vastustus, monenlaiset sosiaaliset paineet, pelot palkkatulojen vähenemisestä tai palkkamenojen kasvamisesta, yhteiskunnan eritahtisuus ja kuntapuolella rahoituksen loppuminen.
Ja lopulta muuttui maailma: lama meni ja nousukausi tuli. Töitä löytyi jakamattakin ja tuottavuuskin oli kohdillaan.
Vanha kokeilu
Nykyistä lyhyempi työviikko nousi jälleen otsikoihin, kun liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin (sd.) visioi viime viikonvaihteessa ihmisille uudenlaista ajankäyttöä.
– Mielestäni ihmiset ansaitsevat enemmän aikaa perheidensä, harrastusten ja muunkin elämän parissa, sivistyksen parissa, Marin perusteli SDP:n 120-vuotisjuhlassa.
Ratkaisuksi hän esitti vanhaa ideaa lyhyemmästä, kuusituntisesta työpäivästä. Vaihtoehtoisesti työviikko voisi olla nelipäiväinen.
Idea on vanha, koska Suomessa todellakin kokeiltiin lyhyempää työaikaa vajaat kolme vuotta 1996—98.
Mukana kuntia ja yksityisiä yrityksiä
Alkuperäinen ajatus perustui sosiologian professorin Paavo Seppäsen ajatukseen, jonka mukaan tuottavan organisaation tulisi toimia 12 tuntia päivässä kahdeksan tunnin sijaan. 12 tuntia jaettaisiin kahteen kuusituntiseen työvuoroon. Mallin nimeksi tuli havainnollisesti 6+6.
Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Euroopan sosiaalirahaston pilottiprojekti "Flexibility through 6-hour shifts" eli "Joustavuutta kuusituntisten työvuorojen avulla" testasi 6+6-mallia kuntatasolla Espoossa, Jyväskylässä ja Naantalissa.
Hanke laajeni useihin muihin kuntiin työministeriön omana projektina. Sitä rahoitettiiin osittain työllistämistuella.
Kaikkiaan 20 kuntaa osallistui työaikakokeiluun. Yhteensä 1 320 työntekijää lyhensi työviikkonsa keston 30 tuntiin. Samalla 580 uutta työntekijää palkattiin paikkaamaan syntynyttä työvoiman tarvetta.
Syntyi työtä ja toisaalta työuupumus hieman hellitti.
Yksityisillä "tuottavuusloikka"
Mukana oli myös 12 yksityistä yritystä, jotka eivät saaneet minkäänlaisia tukia. Niissä työskenteli yhteensä 200 henkilöä, joista 40 oli saanut työajan lyhentämisestä johtuen työpaikan ja sen lisäksi 15 henkilön irtisanomisesta oli voitu luopua.
Malliesimerkkeinä on kerrottu kuinka kokeiluun osallistuneiden Nokian Renkaiden tuottavuus kohosi 33 prosenttia ja putkiyhtiö KWH-Pipe kasvatti tuottavuuttaan 42,2 prosenttia.
Muita kokeilun yrityksiä olivat muun muassa linssinvalmistaja Essilor, muoviyritys Orthex, lämmitinvalmistaja Wallas-Marin, teräsyhtiö Imatra Steel Billnäs, rakennusyhtiö Ou-Ra, kustannusyhtiö Otava ja komponenttivalmistaja MFG-components.
Yrityksistä yksikään ei liene enää aivan entisen kaltainen erilaisten yritysjärjestelyjen, myyntien ja fuusioiden jäljiltä.
Useita motiiveja
Työelämätutkija ja Jyväskylän yliopiston yliopistolehtori Timo Anttila seurasi aikanaan kokeilua ja sen tuloksia tarkkaan ja teki niistä vuonna 2005 julkaistun väitöstutkimuksensa.
Anttila kertoo, että lyhennettyyn työaikaan johti monta eri vaikutinta: kuntapuolella enimmäkseen oli laman ja työttömyyden aikana tarve jakaa töitä ja työllistää, yksityisillä lyhentäminen taas palveli tuotannon uudelleen organisoimista ja tuottavuuden kasvattamista.
Tosin jotkut yrityksetkin olivat työn jakamisen tiellä, jolla ne pyrkivät torjumaan laman vaikutuksia. Jos kysyntä lopahti, lyhyt työaika merkitsi pienempiä palkkoja tai sitten torjuttiin lomauttamisia ja irtisanomisia.
Tuottavuuden kasvulla sitoutettiin
– Kokeiltiin fiksua työajan lyhentämistä ja työn organisointia – miten sillä voisi paremmin ratkaista tuotannon ongelmia.
– Useimmiten maksettiin entinen kahdeksan tunnin palkka ja työ tehtiin esimerkiksi kahdessa kuuden tunnin vuorossa. Tuottavuutta saatiin nostettua sen verran, että se myös teki mahdolliseksi entisen suuruisten palkkojen maksun.
Anttilan mukaan yrityksissä myös keskityttiin tuottavuuteen uudella tavalla. Maksettiin tuloksesta eikä tunneista ja sitoutettiin työntekijät uudella tavalla työhön.
Avain oli siinä, että kalliit investoinnit, kuten koneet – ja vaikka hammaslääkärien tuolit kuntapuolella – olivat pidempään yhtäjaksoissa käytössä ja tuottivat siten enemmän suhteessa pääomaan.
Monta kompastuskiveä
Miksi hyväksi havaittu kehitys ei sitten jatkunut?
– Lama-aika pikku hiljaa hiipui eikä lyhyelle työajalle ollut tilausta työn jakamisen takia.
Anttilan mukaan myös työnajantajajärjestöt olivat penseitä työaikakokeilua kohtaan.
– Ongelmia aiheutti myös se, että yhteiskunta elää kello kahdeksasta viiteen -rytmissä.
Kun tästä poiketaan 06–12 -työajalla, se aiheuttaa vaikeuksia vaikkapa lastenhoidossa. Toisille taas kello 18 loppuva vuoro ei sovi harrastusten takia.
Anttila havaitsi tutkimuksessaan myös selvän sukupuolijaon. Jos työajan lyhennys merkitsi palkan alenemista, kyseessä olivat enimmäkseen naisvaltaiset työpaikat.
Kateutta, pelkoa ja palkanalennuksia
Kun työpaikalla kaikki eivät ole kuusituntisessa työvuorossa, se aiheuttaa kateutta niiden joukossa, jotka joutuvat tekemään pari tuntia enemmän saman palkan eteen.
Anttila kertoo myös, että työntekijät saattoivat pelätä kokeilun kuusituntisen muuttuvan normiksi: pian vaaditaan samaa tehokkuutta kahdeksantuntisilta työpäiviltä.
– Onnistuminen vaati lujaa luottamusta työntekijöiden ja työnantajan välillä, Anttila kertoo.
Kunnallisella puolella lyhyttä työaikaa kompensoimaan olisi pitänyt palkata lisää tekijöitä. Se olisi lisännyt työvoimakustannuksia tai vastaavasti palkkatasoa olisi pitänyt alentaa. Pienipalkkaisilla aloilla se on vaikeaa.
Työpäivän pituus vireillä usein
Alkiolaisen keskustaryhmän perustanut kansanedustaja Sulo Aittoniemi teki vuonna 2001 kirjallisen kysymyksen kuusituntiseen työpäivään siirtymiseksi. Perusteena oli työn jakaminen työttömyyden vaivaamassa Suomessa.
Työministeri Tarja Filatovin (sd.) vastauksessa viitattiin 90-luvun kokeilun hyviin tuloksiin kannattavuuden ja jaksamisen suhteen, mutta todettiin samalla ettei työaikaa voida lyhentää ilman työmarkkinaosapuolten sopimista – ovathan kyseessä aina palkat.
Vuonna 2012 eduskunnan työelämävaliokunta kannatti lyhennetyn työajan kokeilua uudelleen, mutta SDP:n työministeri Lauri Ihalainen tyrmäsi ajatuksen, eikä rahaa enää herunut 90-luvun tavoin.
Vuonna 2016 vasemmistoliitto teki eduskuntaan toimenpidealoitteen kuusituntisen työpäivän kokeilusta.
Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson esitti viime talvena, että tulevalla vaalikaudella pitäisi tehdä lyhyempien työviikkojen tai työpäivien kokeilu.
Ja nyt keskustelu pulppuaa Marinin ehdotuksen jälkimainingeissa.
Anttila uskoo, että tulevaisuudessa lyhyttä työpäivää tullaan ehdottamaan lisääntyvästi.
– Jos esimerkiksi robotisaatio vie työpaikkoja merkittävästi – jota ei juuri nyt näy – niin sitten ehdotuksia kuullaan lisää.
Työaika vähenee koko ajan
Anttila huomauttaa, että työviikon lyheneminen on perustunut tuottavuuden kasvuun. Siihen perustui viisipäiväiseen työviikkoon siirtyminen 1960-luvulla. Nyt tuottavuuskasvu on ollut vähäistä ja kasvu on siirtynyt työajan lyhenemisen sijaan palkkoihin ja kulutukseen.
Alati kasvava elinajanodote tosin toimii toiseen suuntaan.
– Meillä työaika lyhenee aika merkittävästi koko ajan, jos sitä ajatellaan elinkaarella. Meidän elinikämme koko ajan pitenee ja suhteessa siihen työaikamme lyhenee.
Kun 50 vuotta sitten miehen eliniästä 70 prosenttia oli työuraa, nykyään töitä paiskitaan alle puolet elämästä.
– Tätä ei usein huomata. Ajatellaan vain viikkotyöaikaa ja että se ei ole lyhentynyt, mutta sehän on lyhentynyt koko ajan, Anttila sanoo.
Lue myös: