Painot kolisevat, kun rauta iskeytyy maahan. Annika Eilmann, 38, tuulettaa innoissaan. Merimieskävelyyn tarkoitettuun telineeseen on ladattu kahdeksan valtavaa levypainoa, yhteensä yli 200 kiloa.
Valmentaja taputtaa Annikaa selkään merkiksi siitä, että on tauon aika.
– Kun menen vetämään maksimirautaa, pystyn poistamaan kaiken mielestä. Kuulen ainoastaan valmentajan äänen. Siinä olemme vain minä ja rauta, Annika kuvailee.
Annika on käynyt kuntosalilla vuodesta 2004 lähtien, mutta voimanaisurheiluun hän tutustui vasta muutama vuosi sitten. Kesällä 2016 hän meni naisryhmän kanssa tutustumaan Tatu Karhun salille. Salin nimi oli Bear’s Strongman Training Center.
Karhu esitteli liikkeitä ja kertoi lajin historiasta. Hän asetti maahan 300-kiloisen autonrenkaan ja sanoi, ettei yksikään nainen ole onnistunut kääntämään sitä treenaamatta.
– Ajattelin mielessäni, että siinäpä elvistelet. Käänsin renkaan ensin kerran, sitten toisen ja kolmannenkin. Kysyin, riittääkö. Tatu ei vastannut mitään, Annika muistelee.
Vasta-alkaja korjasi voittopotin
Kun Annika ajoi kotiin päin ensimmäisistä treeneistä, tuli Tatu Karhulta viesti. Hän tiedusteli, voisiko ryhtyä valmentamaan Annikaa, jossa oli selvästi potentiaalia.
– Vastasin, että mikä ettei, jos minä kerran kelpaan!
Treenit alkoivat sujua, ja Annika osoittautui luonnonlahjakkuudeksi. Hän osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa vain parin viikon treenitaustalla – ja voitti koko kisan.
– Kaikki oli uutta, joten en meinannut muistaa edes kisalajeja. Kyselin valmentajalta lajien nimiä aina uudestaan ja uudestaan.
Autonvedossa Annika sijoittui toiseksi, mutta kaikissa muissa lajeissa hän teki parhaan suorituksen. Aloittelijan menestys herätti hämmennystä muissa kilpailijoissa.
– Muut kysyivät, että jumaliste, mitä sä olet tehnyt kun sulla on tuollainen grippi eli ote. Vastasin, että en mitään erityistä, mitä nyt maataloustöitä.
Ruista ranteeseen raa’alla työllä
Annika arvelee, että hänen voimansa ovat peräisin lapsuudesta Viron maaseudulla. Nuoruus yhdeksänhenkisen perheen esikoisena ei ollut helppo. Vanhempia piti auttaa tilan töissä, ja suurperheen elämä oli askeettista.
– Yksi- ja kaksilapsisilla perheillä oli autot ja puhelimet. Me käytimme käytettyjä vaatteita ja tulimme toimeen vähällä. Emme kadehtineet muita, vaan iloitsimme pienistä asioista.
Perheellä oli kotona lehmiä, sikoja, kanoja ja lampaita. Traktoria tai lypsykonetta ei ollut, vaan kaikki tehtiin käsin. Lehmille piti kantaa vettä, ja talvisin niille lykättiin pulkalla vesitonkkia.
– Olen rakentanut tämän kropan tekemällä töitä pienestä pitäen.
Annika muutti Suomeen 16-vuotiaana, elokuussa 1997. Hän opiskeli maanviljelysteknikoksi Loimaan maatalouskoulussa, ja työskentelee edelleen Loimaalla maatalouslomittajana sekä lomitustyön ohjaajana.
– Arvostan maatalouslomittajia. Onhan tämä aikamoista, astella aina vieraalle tilalle ja opetella tilan tavoille.
Suurperheen takia silmätikkuna
Annika häärää edestakaisin navetassa, kantaa heinää lehmille ja luo lantaa lattialta. Aitauksessa seisoo muutaman viikon ikäisiä vasikoita, jotka odottavat päivän maitoannosta nälästä kiljuen.
Annika lepertelee niille ja rapsuttaa välillä pehmeää turpaa.
– Olen onnellisessa asemassa, sillä minulla on paljon sisaruksia. Joskus nuorena mietin, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni sellaisen perheen. Mutta enää ei harmita.
Suurperhe joutui lapsiluvun takia kyläläisten silmätikuksi. Myös Annikalle ilveiltiin, että eivätkö hänen vanhempansa tiedä ehkäisystä.
– Eräs rouva sanoi, että minusta ei tule ikinä mitään. Että jään lypsäjäksi, synnytän suurperhettä eikä kukaan mies halua minua. Olin silloin 14-vuotias.
Nyt kun Annika on menestynyt urheilussa, vanhat tutut ovat yrittäneet lämmittää välejä. Se tuntuu tekopyhältä.
– He haluaisivat esimerkiksi tehdä kuntakirjan, johon minä kirjoittaisin lapsuusmuistojani. En ole lämmennyt ajatukselle. Aikoinaan haukuttiin, ja nyt kehutaan.
Sonni rimpuilee, auto ei
Valmentaja Tatu Karhu on vierittänyt Atlas-kivet Annikalle valmiiksi suoritusta varten. Rivissä on neljä kiveä, joista kevyin painaa 80 ja raskain 130 kiloa.
Pyöreät Atlas-kivet ovat yksi voimamiesurheilun tunnetuimpia lajeja. Kaikkein painavimpien kivien nostamiseen tarvitaan pihkaa antamaan pitoa.
Annika hieroo käsiinsä sitkeää pihkaa, sukeltaa alas ja punnertaa kiven syliinsä. Hän hakee hetken otetta ja nostaa 80-kiloisen kiven vaivattomasti yli metrin korkuiselle tasolle.
Atlas-kivet on yksi Annikan suosikkilajeista. Inhokikseen hän kertoo säkkien lastauksen.
– Se vaatii hapenottokykyä ja maitohaponsietokykyä. Säkkien lastaus on hapottava laji, sellainen kaiken kattava perkele, Annika puhisee.
Urheilussa ja maalaiselämässä on Annikan mielestä paljon samaa. Kisalajit muistuttavat maatilan töitä – esimerkiksi autonveto tuo mieleen sen, kuinka hän lapsena kiskoi mullikoita narulla pellolle.
– Ainut ero on, että auto ei rimpuile vastaan. Sonni saattaa lähteä mihin tahansa suuntaan.
Fitness arveluttaa voimanaista
Urheileminen on Annikalle nautinto. Hän syö tavallista kotiruokaa ja treenaa, koska se tuntuu hyvältä.
– Mä syön sokeria, voita ja kermaa. Joku voi ihmetellä, että miten en liho, mutta harrastus kuluttaa paljon.
Annika ei punnitse ruokiaan, sillä hän osaa arvioida määrän silmämääräisesti. Hän on opetellut säännöllisen ruokarytmin yhdessä personal trainerin kanssa.
– En vedä ruokaa minuutissa, vaan nautiskelen siitä.
Fitnessbuumi herättää Annikassa ristiriitaisia ajatuksia. Hän ei haluaisi oman tyttärensä harrastavan fitnessurheilua, mutta myöntää, että lajin harrastajat tekevät kovaa työtä.
– Se on tavallaan ulkonäkökysymys. Tuomarit päättävät, kuka on voittaja. Minun lajissani jokainen tekee itse työn, ja paras voittaa.
Tällä hetkellä Annika valmistautuu kilpailemaan maailman vahvimman naisen tittelistä. Kisa järjestetään Floridassa marraskuussa 2019.
– Kilpailen kyllä kovaa, mutta samalla pidän hauskaa. Sitten kun tämä alkaa maistua puulta, on hyvä lopettaa.
Kiusaaminen loppui seinään
Menneisyys on kasvattanut Annikaa monellakin tavalla.
– Olen oppinut sitkeyttä ja periksiantamattomuutta. Koskaan ei saa luovuttaa, vaan aina pitää taistella.
Venäjän vallan aikana Virossa oli koulupukupakko. Se päättyi, kun Viro itsenäistyi vuonna 1991. Yhtäkkiä vaatteista näki, kenellä on rahaa ja kenellä ei. Silloin alkoi koulukiusaaminen.
Viidennellä luokalla Annika päätti, että kiusaamisen on loputtava. Hän mottasi koulun yhdeksäsluokkalaista kiusaajapoikaa naamaan.
– Olin kestänyt kauan, mutta sillä kertaa se poika tuli iholle. Löin niin, että hän lensi istumaan käytävälle.
Välikohtauksen jälkeen kiusaaminen loppui. Annikan sisaruksiakaan ei enää kiusattu, vaan sekä oppilaat että opettajat kunnioittivat heitä.
– En joutunut rehtorin puhutteluun tai häpeäkellon alle seisomaan. Kaikki olivat tyytyväisiä siihen, että joku antoi kiusaajalle takaisin.
Annika myöntää, että yleensä väkivalta ei ratkaise mitään.
– Mutta joskus on pakko puolustautua. Aina ei voi ottaa turpaan.
Sanna Ihalainen
Yle Perjantai
Perjantai-dokkari: Suomen vahvin nainen nyt katsottavissa Yle Areenassa:
Lue myös:
Tutkimus: Lihasharjoittelu kerran viikossa parantaa ikäihmisen kuntoa
Miten lihas kasvaa ja rasva palaa? Lihastohtori kumoaa humpuukiväitteet treenistä ja ravinnosta