Hunt, metsakoer, mustsuu, vanahull. Virossa sudella on jopa viisisataa erilaista nimitystä. Sitä pidetään maassa villin ja koskemattoman luonnon symbolina. Vuonna 2018 susi valittiin Viron kansalliseläimeksi.
– Se on hämmästyttävää. En osaa kuvitella, että se tapahtuisi meillä, sanoo tietokirjailija Jouni Tikkanen.
Tikkanen on tarttunut tuoreessa kirjassaan tapahtumiin, joiden seurauksena veri värjäsi suden ja ihmisen suhteen Suomessa yli sadaksi vuodeksi. Lauma-kirja kertoo, kuinka tavallisesta metsän eläimestä tuli ensin haittaeläin ja sitten itse paholaisen inkarnaatio.
Siitä tuli oudolla tavalla myös piikki suomalaisen sivistyneistön pehmeään nahkaan.
Kun hirvet loppuivat, susi alkoi syödä karjaa
Suomalainen maaseutu oli eläväistä 1880-luvun lopulla. Uuden ajan koneet ja kotkotukset olivat vasta ovella eikä kaupungistuminen ollut alkanut. Kansa sai elantonsa pientiloilta, joilla kasvatettiin karjaa ja tuon ajan muotiviljaa, kauraa.
– Pienet paikat olivat suurempia ja suuret paikat pienempiä kuin nykyään. Turussa oli vain 20 000 asukasta, mutta esimerkiksi Velkuan kunnassa asui satoja ihmisiä enemmän kuin nykyään, Jouni Tikkanen kertoo.
Pellot oli aidattu pistoaidoin ettei vapaana metsissä laiduntava karja pääsisi syömään satoa. Pientilojen lehmät ja lampaat kalusivat kylien lähimetsistä kaiken syötäväksi kelpaavan kasvuston. Paljaaksi kalutut metsät eivät enää houkutelleet muita sorkkaeläimiä. Ne hirvet, joita metsissä vielä samosi, metsästettiin yhä kasvavan väestön ravinnoksi. Hirvi kuoli paikalliseen sukupuuttoon. Sudelle tuli nälkä.
– Susi korvasi hirvien jättämän aukon saalistamalla karjaa. Tämä ajoi suden lähelle ihmisen elinpiiriä, Tikkanen sanoo.
Susivahingot olivat pientilallisille valtava tulonmenetys. Tästä syystä sutta oli vihattu koko maassa jo keskiajalta asti.
Susi tehtiin lainsuojattomaksi jo 1347 Mauno Eerikinpojan maanlaissa. Suomi oli tuolloin osa Ruotsia. Kihlakunnat ja kaupungit alkoivat maksaa susista tapporahaa ja joka pitäjään nimettiin jahtivouti.
– Jahtivouteja vastustivat kaikki. Heistä koitui veroja, joita kukaan ei halunnut maksaa. Voudeista tuli yleinen pilkanaihe.
Pyyntikonstit olivat puutteelliset. Susia jallitettiin lähinnä passiivisilla pyydyksillä. Metsään kaivettiin hukanhautoja, viritettiin jalkarautoja ja asetettiin myrkytettyjä haaskoja.
Aktiivisempaa sudenpyyntiä edusti sudenajo, jossa yritettiin ajaa susilauma aitaan. Joukko miehiä lähti tussarein aseistettuna mölyämään ja marssimaan metsään pelotellakseen suden liikkeelle. Ryypiskelyksihän se meni. Sudet livahtivat miesten välistä ja jolkottivat karkuun.
Silloin tällöin taitava metsästäjä osui pesälle tai jäljitti suden koirien kanssa. Saaliista maksettiin tapporaha. Näin susien liikkeistä jäi jälkiä byrokratian kirjoihin ja kansiin.
Ensimmäinen lapsi saa surmansa
Eräänä talvi-iltana Velluan kylässä sijaitsevassa maalaistalossa äiti pyysi kahdeksanvuotiasta Karl Johania viemään perunankuoret tunkiolle. Elettiin vuoden 1880 alkua. Tammikuu oli vähäluminen.
Kukaan ei nähnyt mitä tapahtui, mutta kerrotaan, että perunankuoret oli asianmukaisesti heitetty tunkiolle, ja että poika oli samalla reissulla päättänyt käydä tarpeillaan tunkion takana. Silloin susi tai susipari oli iskenyt kiinni poikaan ja raahannut hänet metsään. Näin pääteltiin jäljistä ja näin tapahtumat on kuvattu kruununvoudin kuvernöörille kirjoittamassa kirjeessä ja sanomalehdissä, jotka uutisoivat surmasta.
Kyläläiset lähtivät hukkien erään, mutta heidän karuksi tehtäväkseen jäi koota pojasta jälkeen jääneet palaset metsästä. Nahaton pää, sormia, housut ja saapas, toinen jalka.
Susilaumaa johtaa usein naaras. Myöhemmin Velluan kylässä liikkuneesta naaraassudesta kerrotaan, että se olisi ollut pilkullinen. Siitä, että se hyökkäsi vihollisensa jälkeläisen kimppuun, voi päätellä, että se oli myös tavanomaista rohkeampi.
– Eläin voi oppia käyttämään hyväkseen uutta ravintokohdetta. Tiedetään, että yksittäinen kalalokki voi tyhjentää jokin rannan kahlaajien pesistä, Tikkanen tietää.
Mynämäen seudulla reviiriään pitävä lauma oppi, että lapsi on saalis siinä missä jänis, lammas tai vasikka. Tulevan vuoden aikana lauma saalisti 20 lasta lisää. Kirkonkirjoissa lapsen nimen perässä saattaa lukea “äten af varg”.
Fennomaanit ja rukoilevaiset susijahdissa
Lapsensurma ei jäänyt huomaamatta Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Ei, vaikka lapsia kuoli muutenkin paljon. Karl Johan Hörnbergin perheestä tulirokko vei kaksi lasta nuorempaa lasta. Heidän kuolemastaan ei kirjoitettu lehtiin. Sen sijaan Karl Johanin surmasta kerrottiin Jouni Tikkasen kirjan mukaan liki kahdessakymmenessä sanomalehdessä.
Sekä senaatti että kunnat, joissa lapsia surmanneet sudet liikkuivat, lupasivat yhä parempia tapporahoja. Tulostakin tuli, sillä torppari Antti Karhunperä onnistui löytämään suden pesälle toukokuussa 1880. Karhunperä tappoi pesästä viisi pentua. Susiparia hän ei ehkä aikonutkaan tappaa, vaikka olisikin saanut kiinni. Moni metsästäjä toimi samoin. He “munittivat” susia. Kun susi sai lisää pentuja, metsästäjä sai lisää tapporahoja.
Karhunperän saalis ei kuitenkaan lopettanut surmia. Laumaan jäi kaksi pentua ja edelleenkin nälkäinen aikuinen pari. Viranomaiset toimeenpanivat yhä uusia susijahteja. Yhteen suurimmista osallistui pelkästään Marttilan kunnasta 1700 miestä. Saaliiksi ei saatu yhtäkään sutta.
Susien karkottamisesksi huudettiin apuun jo taivastakin.
– Erään tiedon mukaan rukoilevaiset järjestivät Eurassa tiheään rukoushetkiä susien häätämiseksi. He uskoivat, että itse antikristus on tullut maan päälle ja syö lapsia. Tämä taas johtui rukoilevaisten mielestä siitä, että katekismusta ja virsikirjaa oltiin uudistamassa.
Fennomanian toinen aalto oli Suomessa huipussaan samaan aikaan susisurmien kanssa. Se, että susia ei saatu hengiltä kotimaisin konstein ja miehin, oli kansallisuuusaatteen kirkastamille ankara paikka. Sudet napsivat köyhälistön lapsia ja sivistyneistö kauhisteli sitä lehdistössä. Sen pidemmälle ei tunnuttu pääsevän. Viranomaiset olivat jo päättäneet kutsua lukaaseja, ammattimaisia metsästäjiä Venäjältä.
– Jopa Zachris Topelius kirjoitti lapsensurmista Huvudstadsbladetiin syksyllä 1881. Tekstin nimi oli Skydd för Finlands barn. Topelius oli tietysti lasten ystävä, mutta eniten häntä vaikutti harmittavan ja nolottavan, ettei Suomen kansa pysty hoitamaan itsenäisesti asioitaan, Tikkanen kertoo.
Sudella on taas tehtävä, se saa harventaa hirvi- ja kauriskantaa
Lukaasien avulla sudet saarrettiin käyttämällä lippusiimamenetelmää. Siinä sudet saarretaan päivämakuulle ja lauman johtava naaras päätettiin hengiltä. Näin susia metsästetään yhä tänä päivänä.
Kun tultiin 1900-luvulle, Suomi oli jotakuinkin sudeton. Sudet olivat kaikonneet Venäjän Karjalaan, Kuolan niemimaalle ja pohjoisessa Norjaan. Varsinais-Suomeen sudet palasivat vasta 2000-luvulla.
– Siellä niitä tarvitaankin valkohäntäkauriiden säätelijänä. Kauriit ovat alkaneet vaikuttaa jopa mustikanvarpujen peittävyyteen metsässä. Tilanne on aikalailla toinen kuin hirvettömässä Suomessa 1880-luvulla.
Tänä päivänä näitä erittäin uhanalaisiksi luokiteltuja eläimiä on Suomessa Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan 165-190 yksilöä.
Jouni Tikkasen mielestä susiasenteet Suomessa ovat rauhoittumaan päin. Hän erottaisi susipelon ja susivihan toisistaan. Pelkoa heräättävät jopa yli sadan vuoden takaiset tapahtumat.
– Susiviha juontuu pääasiassa siitä, että susi saalistaa metsästyskoiria. Meillä on tapana, että riistaa metsästetään vapaana juokseville koirilla, ja susi syö niitä.
Noiden kohtalokkaiden 1880-luvun alkuvuosien surmat jäivät viimeisiksi. Yli sataan vuoteen susi ei ole raadellut ihmistä Suomessa. Ei susi mikään leppoisa pörrö kuitenkaan ole.
– Onhan se suurpeto. Väärällä luottamuksella tai väärin kohdeltuna se voi olla vaarallinen, sanoo Jouni Tikkanen.
Lauma-teos (Otava) ilmestyy 5.9.2019
Korjaus 9.9 klo 9:19: Korjattu ingressiin lukumäärä 21.
