“Elämän isossa kuvassa voin sanoa, ettei sillä ole minulle merkitystä, onko pöytälaatikossani hopeinen tai kultainen mitali.”
Näin valmentajalegenda Erkka Westerlund kuvailee vuoden 2006 Torinon olympiafinaalin merkitystä uudessa kirjassaan.
Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue pelasi Torinon olympialaisissa monen mielestä kaikkien aikojen jääkiekkoa. Leijonat kulki voitosta voittoon ja pimensi vastustajien NHL-tähtiä ilmiömäisellä tavalla. Westerlund toimi joukkueen päävalmentajana.
Suomi ei ollut hävinnyt olympiaturnauksessa otteluakaan, kun finaalissa vastaan tuli rakas länsinaapuri Ruotsi.
On aika paljon sanottu, että tuon finaalin lopputuloksella ei ole laajemmassa mittakaavassa mitään väliä. Voitto olisi ollut Suomen jääkiekkohistorian suurin saavutus. Westerlund olisi yhä kaikkien aikojen leijonavalmentaja, Jukka Jalosen maailmanmestaruuksista huolimatta.
Suomi hävisi Torinon olympiafinaalin Ruotsille 2–3. Tappio oli tuolla hetkellä todella raskas pettymys myös Westerlundille, jonka ammatillinen unelma oli valunut käsistä.
Myöhemmin Westerlund ymmärsi, ettei tuon turnauksen suurin anti ollut saavutettu mitali. Westerlund oli oivaltanut Torinossa asioita, jotka tekivät seuraavasta kymmenestä vuodesta hänen elämänsä parasta aikaa.
Oikea aika kirjoittaa kirja
Erkka Westerlund on paketoinut valmennus- ja elämänfilosofiansa tänään torstaina julkaistussa kirjassa Erkka – Elämän peliä (Fitra). Kirja on tavallaan Westerlundin typistetty ammatillinen elämäkerta, jonka tarkoitus on välittää Westerlundin keräämää oppia ja kokemusta seuraaville sukupolville.
Mistään paljastuskirjasta ei ole kyse. Westerlund käsittelee teemoja, joista hän on puhunut julkisuudessa yli kymmenen vuotta. Avainasioita ovat valmennuskulttuurin muuttuminen monologista dialogiksi, hetkessä eläminen, matkasta nauttiminen, itsensä tunteminen ja jatkuva oppiminen.
Westerlund puhuu paljon siitä, että urheilussa on valtavasti käyttämätöntä potentiaalia ihmisen henkisten voimavarojen hyödyntämisessä. Westerlund kirjoittaa ihmislähtöisestä valmennuksesta, joka sopii hänen mukaansa malliksi myös työelämään nykypäivän johtajille.
Westerlund, 62, on valmentanut 50 vuotta. Ura alkoi 12-vuotiaana jalkapallon puolella Rauman Hakrien nappulaliigajoukkueen valmentajana. Jääkiekkovalmennukseen hän siirtyi parikymppisenä 1980-luvulla.
Westerlundin edellinen valmennuspesti oli KHL-joukkue Ufassa kaudella 2017–18. Sen jälkeen hän on elänyt vapaaherran elämää, tehnyt yritysvalmennusta ja toiminut erilaisissa luottamustehtävissä. Nyt oli sopiva hetki kirjoittaa kirja, jota Westerlund työsti yhdessä toimittaja Manu Tuppuraisen kanssa.
Kesti seitsemän vuotta päästä potkuista yli
Kirjailija Westerlund tulee vieraita vastaan polkupyörällä, kun Yle Urheilu saapuu tapaamaan häntä Vierumäen Urheiluopistolle. Valmentajalegenda haluaa pitää itsestään huolta. Edesmenneen Aki Hintsan lausahdus “Menestys on fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin sivutuote” toistetaan Westerlundin kirjassa viisi kertaa.
Vielä useammin kirjassa toistuu jatkuvan oppimisen teema. Elämä on oppimista ja urheilu on erinomainen väline oppimiseen.
Westerlundin uralla on kaksi suurta käännekohtaa, jotka ovat opettaneet hänelle paljon.
Ensimmäinen oli potkut Jyväskylän JYPistä vuonna 1987. Westerlund oli valmentanut seurassa seitsemän vuotta, kun ovea näytettiin tylysti tappioputken jälkeen.
Westerlundia hävetti. Hän koki epäonnistuneensa paitsi valmentajana myös ihmisenä.
– Siitä alkoi itseni opiskelemisen prosessi. Aloin miettiä, minkälainen ihminen olen ja miten työskentelen toisten ihmisten kanssa. Se oli loppujen lopuksi aika syvä prosessi. Kesti seitsemän vuotta, että pääsin niistä potkuista yli, Westerlund kertoo.
Potkujen jälkeen Westerlund opiskeli ahkerasti jääkiekkoa ja itseään. Tulokset näkyivät kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän voitti mestaruuden ensin alle 18-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajana ja sitten Helsingin IFK:ssa.
Itsensä löytämiseen meni vielä melkein toiset kymmenen vuotta.
Mullistava muutos alkoi sattumasta Torinon olympialaisissa
Vuoden 2006 Torinon olympialaiset mullistivat Erkka Westerlundin valmennus- ja elämänfilosofian.
– Jos Jyväskylä oli oppia epäonnistumisen kautta, Torino oli oppia onnistumisen kautta, Westerlund sanoo.
Kaikki alkoi sattumasta. Torinon olympiakylästä ei meinannut millään löytyä Suomen joukkueelle sopivan kokoista työskentelytilaa.
Westerlund valmennustiimeineen teki päätöksen, että joukkue piti otteluihin valmistavat ja pelinjälkeiset palaverit pienryhmissä. Käytännössä jokainen kentällinen oli oma pienryhmänsä.
– Siellä syntyikin todella aito vuorovaikutus pelaajien kesken. Loppua kohden me valmentajat vetäydyimme pois niistä tilanteista, Westerlund muistelee palo silmissään.
– Pelaajat alkoivat keskustella keskenään. Huippuyhteistyön tärkein periaate on, että tekijöillä on sama ajatus, joka ei ole ulkoapäin tuotu yhden ihmisen ajatus.
Suomen joukkueen pelaajien henkiset voimavarat saatiin joukkueen hyötykäyttöön. Joukkue oli täynnä kokeneita huippuammattilaisia, jotka olivat pelanneet pitkän uran Leijonissa.
– Pelaajat osoittivat minulle, mitä jääkiekkoilija ja huipputiimi ovat parhaimmillaan, Westerlund sanoo.
– Torinon myötä valmennusfilosofiani muuttui autoritäärisestä, valmentaja- ja asiakeskeisestä monologista tällaiseen urheilijalähtöiseen, ihmiskeskeiseen ja luottamukselliseen dialogiin. Ne ovat kaksi täysin eri tapaa valmentaa.
Dialogi loi Leijonien joukkueeseen ilmapiirin, jota moni joukkueen pelaajista on kuvaillut täysin poikkeukselliseksi urallaan.
Huippu-urheilussa elää voittamisen harha
Westerlund oivalsi Torinossa jotain arvokasta. Hän oppi elämään hetkessä ja nauttimaan. Hän oppi tuntemaan itsensä. Hän oppi tekemään yhteistyötä.
"Sen kokemuksen jälkeen olen uskaltanut olla oma itseni ja seuraavat kymmenen elinvuottani 50:stä 60:een ovat olleet elämäni parasta aikaa. Urheilu ja elämä on matka, ei määränpää. Oppimisella oli suurempi vaikutus elämääni kuin voittamisella", Westerlund kirjoittaa kirjassaan.
Siksi Westerlundille on elämän isossa kuvassa yhdentekevää, onko pöytälaatikossa kultainen vai hopeinen olympiamitali.
– Huippu-urheilussa on tällä hetkellä harha, kun kaikki keskittyy lopputulokseen ja voittamiseen. Ei voittaminen ole urheilun keskeisin arvo. Urheilun arvo on oppiminen. Voittaminenkin perustuu oppimiseen, Westerlund sanoo.
Westerlund tietää, etteivät kaikki ole hänen kanssaan samaa mieltä. Jos voittamisen merkitystä vähättelee, urheilupiireissä saa helposti otsaansa pehmon leiman. Suomalaisessa urheilukulttuurissa menestystä mitataan suoraan mitalien määrässä.
Moni urheilija sanoo, ettei matka tai hyvä suoritus merkitse mitään, jos olympialaisista jää käteen neljäs sija. Ovatko nämä urheilijat väärässä?
– He eivät ole väärässä, mutta urheilijat ovat nuoria. Haluaisin kuulla vastauksen, kun heiltä kysytään samaa asiaa kuusikymppisenä.
"Ihmiset elävät yli omien voimavarojensa"
Westerlund antaa kirjassaan kouriintuntuvan esimerkin voittamiseen keskittyvän ajattelun yksiulotteisuudesta:
"Ajatellaan, että urheilija satsaa täysillä kaksi olympiadia, kahdeksan vuotta elämästään kisoihin valmistautumiseen. Hän epäonnistuu ja sanoo, että kahdeksan vuotta hänen elämästään on mennyt hukkaan. Koen, että juuri noiden kahdeksan vuoden pitäisi olla urheilijan parasta aikaa. Mitä olet oppinut tuon kahdeksan vuoden aikana? Oletko kasvanut ihmisenä henkisesti?"
Sama suorituskeskeisyys näkyy Westerlundin mielestä huolestuttavasti myös työelämässä. Westerlundilla on asiasta ensikäden tietoa, koska hän on yritysvalmentajana analysoinut työntekijöiden kuormituksen ja levon suhdetta.
Hyvinvointianalyysin mittarit ovat yleensä punaisella. Westerlund on huolissaan tilanteesta koko yhteiskunnan tasolla.
– Meillä on vähän sama tilanne yksilön osalta kuin valtion osalta. Ihmiset elävät vähän yli omien voimavarojensa ja heillä on pieni kestävyysvaje. Ihmisillä on iso kuormitus, on työtaakkaa ja stressiä. Koko ajan tingitään levosta, Westerlund sanoo.
– Kun ihmisestä löytyy voimavaroja, me pystymme elämään hetken tuolla tavalla. Pitkällä aikajänteellä se ei tuo hyvää tulosta.
Miksi Westerlund ei valmenna?
Urheilu voisi Erkka Westerlundin mukaan näyttää esimerkkiä pitkäjänteisen työskentelyn voimasta. Nykyinen voittamista palvova kulttuuri sortuu kuitenkin herkästi lyhytjänteiseen ajatteluun.
Westerlundin oma ura on oiva esimerkki pitkäjänteisen työn voimasta. Westerlund on valmentanut 50 vuotta, mutta nyt hän on omien sanojensa mukaan vasta “oppimassa valmentamaan”.
Miksi Westerlund ei sitten tällä hetkellä valmenna?
– Siksi, koska elämä on vielä isompi asia kuin urheilu. Olen nauttinut valmentamisesta, mutta valmentajana elän peliaikataulujen mukaan. Minulla ei ole silloin muuta elämää, Westerlund sanoo.
– Ehkä olen siinä vaiheessa, että alan pikkuhiljaa siirtyä eturintamasta tänne taka-alalle. Haluan vaikuttaa urheilun ja valmentajuuden kehittämiseen.
Westerlundin arki koostuu tällä hetkellä yritysvalmennuksen lisäksi erilaisista luottamustehtävistä.
Viimeisin luottamustehtävä tuli julki elokuussa, kun Westerlundin kerrottiin liittyneen Turun Palloseuran hallitukseen.
TPS:ssä Westerlund ei aio puuttua tämän hetken operatiiviseen toimintaan.
Sen sijaan hän haluaa viedä pitkäjänteisen ajattelun suomalaisessa urheilussa täysin uudelle tasolle.
– TPS täyttää vuonna 2022 sata vuotta. Tämän projektin suunnitelma on seuraavat sata vuotta. Se on tarpeeksi pitkäjänteinen.
Lue myös:
Erkka Westerlund liittyy TPS:n taustavoimaksi – "Maailmanluokan osaamista"
JYPin ja muiden liigaseurojen on turha haikailla Erkka Westerlundin perään: "Olen SM-liigan nähnyt"