Istuin penkillä ja katsoin tuulessa väpättänyttä voikukkaa. Nappasin kukasta kiinni, polvet painuivat rintaani. Pyörittelin kukkapohjusta etusormeni ja peukaloni välissä, tunsin heteiden puristuvan toisiinsa terälehtien sisällä.
Siirsin kättä alemmas ja rutistin vartta. Vieno rasahdus, ja pystyin tuntemaan varren sisässä liikahtaneen kitkerän märän.
Kukan anatomia tuntui tutulta, vaikka en ole 20 vuoteen tehnyt kukille muuta kuin napsaissut varresta kymmenen senttiä saksilla ja läntännyt maljakkoon. Se johtui siitä, että lapsena olin rutistellut, riuhtonut, pörröttänyt ja puhallellut voi- ja muita kukkia päivät pitkät. Mummolassa, päiväkodin pihassa, lähimetsässä.
Olin mökillä keskellä kansallispuistoa. Oli hiljaista, ja huomasin sen, koska puhelimessani ei toiminut netti. Jos olisi toiminut, en olisi näprännyt voikukkaa.
Löysin sisästäni tunteen, jossa velloin viimeksi lapsena: tylsistymisen. Se tuntui ihanalta.
Työ haukkaa vapaa-ajasta isoja suullisia ja sylkee ulos burnoutin oireita.
Elämme hektisiä aikoja. Internet on kiihdyttänyt teknologian kehitystä, kaupungistumista, taloutta, aatteita, asenteita.
Työssä on kiire. Täytyy parantaa kilpailukykyä, tuottaa contentia, brändätä itseä ja olla tavoitettavissa 24/7 somekanavissa. Ansioluetteloon kerätään natsoja kuin judoleirillä.
Työ haukkaa vapaa-ajasta isoja suullisia ja sylkee ulos burnoutin oireita.
Moni herraskerholainen haluaa köyhien hyysäämisen loppuvan.
Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tietokirjassa Huipputuloiset – Suomen rikkain promille yritysjohtajat puhuvat kiristyvästä kilpailusta, johon täytyy heittäytyä, mikäli haluaa menestyä. Ei miljardeja louhita lorvimalla kisu sylissä torkkupeitolla.
Moni herraskerholainen haluaa köyhien hyysäämisen loppuvan. Nopeat syövät hitaat, ja niin on heidän mielestään oikein.
Pontus Purokuru kirjoittaa kirjassaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi siitä, kuinka kapinoida suorituskeskeistä uusliberalistista yhteiskuntaa vastaan.
Hyvä tapa on muuttua tylsäksi. Kiinnostavuus auttaa brändäämistä, joka helpottaa pirstoutuneilla työmarkkinoilla räpiköintiä. Mitä, jos et minglatessasi listaisikaan cv:si kulmakiviä ja puuskuttaisi siitä, kun on kiirettä? Jos et puhuisi mistään – tai jos jostain, niin Forecan säätiedotteista?
"Jos kerran työelämä pakottaa tekemään itsestään kiinnostavan ihmisen, tylsät tyypit voi nähdä kapinallisina, joiden mitäänsanomattomuus on vastarintaa nykyisyydelle", Purokuru kirjoittaa.
Kieltäytymisen myötä vapautuu aikaa sille, mitä Purokuru pitää tärkeimpänä. Laiskottelulle, lorvimiselle, lonkan vetämiselle. Istumiselle, makaamiselle, hajamieliselle raajojen ojentelulle.
Olemiselle.
Lorviminen on yhteiskunnassa tabu. Pahoittelen, jos olen toimeton. Jos luen lehteä työajalla tai olen viikonlopun vapaalla. Aivojen oletetaan käyvän koko ajan kierroksilla, ja miksi ei oletettaisi, kun älylaitteet myllyttävät niitä aamusta iltaan.
Joutilaisuus on kiellettyä, vaikka tutkimukset osoittavat, että tylsistyminen ruokkii luovuutta ja tuotteliaisuutta.
Silloinkin, kun lepuuttamiseen kannustetaan, motiivit liittyvät kilpailuyhteiskunnallisiin piirteisiin. Joogaamme ja meditoimme, jotta emme menisi työelämän mankelissa aivan lituskoiksi. Kehitämme ja käytämme mindfulness-appeja, joissa ruksailemme harjoitteita suoritetuiksi kuin mitäkin matopelikenttiä.
Lepäämisestä tulee pelaamista, mielen tyhjentämisestä lämmittelyä ennen seuraavaa huippusuoritusta.
Haaveilen laiskottelusta, johon ei liity tulostavoitteita ja joka ei tee minusta tuottavampaa yhteiskunnan jäsentä, ahkerampaa työntekijää, parempaa kolumnistia.
Laiskottelusta, joka johtaa täyteen, kaikennielevään tylsyyteen. Semmoiseen, jossa ehtii puristella voikukan vartta ja miettiä: voi, kun tämä kesä jo loppuisi!
Ehkä aloitan laiskottelun tästä ja nyt, kunhan kolumnin merkkimäärä on täynnä.
Vielä kaksi sanaa.
Kas noin.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on journalisti ja kirjailija, joka maksoi 50 dollaria meditaatiosovelluksesta ja yrittää nyt pelata sen läpi.
Aiheesta voi keskustella maanantaina 09.09. klo 16.00 asti.