Dekkarit ovat nykyisin suositumpia kuin koskaan. Rakkaus lajiin räjähti myös suomalaisten keskuudessa 1990-luvulla.
– Kun minun esikoiskirjani Ensimmäinen murhani ilmestyi vuonna 1993, koko dekkari-genre oli vielä varsin marginaalinen, sanoo Leena Lehtolainen, joka on Suomen tunnetuimpia dekkarikirjailijoita. Hänen teoksiaan on myös kansainvälisesti käännetty lähes 30 kielelle. Kirjojen tunnetuin hahmo on komissario Maria Kallio, josta on tehty myös tv-sarja.
– Muistan itse lukeneeni paljon dekkareita alkuperäisellä kielellä, koska niitä ei vaan ollut suomeksi. Sapo-sarjan ja muiden vastaavien lisäksi kustantajia kiinnosti rikos vain satunnaisesti.
Sarjamurhaaja -moderni paholainen?
Berliinin muurin murtuminen ja maailman ainakin hetkittäinen henkinen vapautuminen häivyttivät sitten ihmisten päistä vanhoja uhkakuvia, joita jännityskirjallisuus ryhtyi onnistuneesti täyttämään.
Kun kommunismi ei enää uhannut järjestäytynyttä läntistä maailmaamme, tarvittiin uusi pakansekoittaja ja rooliin kelpasi mainiosti hyvin nopeasti suosituksi tullut sarjamurhaaja-hahmo.
– Alkuperäinen vastapuolihan on kaikissa tarinoissamme aina ollut paholainen ja arvaamaton, omalla logiikallaan ihmisiä jahtaava ja lahtaava psykopaatti. Vaikkapa Hannibal Lecter sopi saatanallisiin sorkkiin varsin mainiosti, naurahtaa Lehtolainen.
Veriuhrit vs kärsivä Jeesus
Skandinavian maat ovat maailman mittakaavassa vauraita, idyllisiä ja tasa-arvoisia ihanneyhteiskuntia. Kun tämä haavekuva alkoi lopullisen oloisesti rapautua, oli jännityskirjallisuus ensimmäinen, joka reagoi tähän.
Syntyi aluksi ruotsalainen, yhteiskunnallinen dekkari johtotähtinään kirjailijapari Sjöwall-Wahlöö ja tyynen pinnan alta alkoi löytyä muun muassa naisvihaa ja natsismia (Stieg Larsson), rasismia ja riistoa (Henning Mankell) ja hyvinvointivaltion rapautumista (Leif GW Persson). Pohjoisten metsien vaiettuja salaisuuksia tarjoili (Åsa Larsson), Tukholman etnistä sotaa (Jens Lapidus), eliittiväen raakuutta (Anne Holt), heikompien hyväksikäyttöä (Karin Fossum) ja kansainvälisen tason päihdeongelmia (Jo Nesbö).
Tätä alettiin kutsua nimellä Nordic Noir.
– Nordic Noir on itseasiassa kertomus pohjoismaisen sosialidemokraattisen yhteiskunnan murentumisesta ja tuhotumisesta, kuten joku jo aikanaan totesi. Tähän liittyy myös monien kirjojen ääretön verisyys, joka on alkanut olla monille liikaa, havannoi Lehtolainen.
– Itse liitän silvotut ja alastomat naisuhrit osaksi pitempää kristillistä kuvastoa.
Kaikissa eurooppalaisissa taidemuseoissa on runsaasti esillä tauluja, jotka esittävät marttyyrien ja itse Kristuksen kärsimyksiä, tuskaa, kidutusta ja kuolemaa.
– Ehkä meillä on jokin syvään rakennettu tarve tarkkailla ja osallistua tälläisiin tunnetiloihin, päästä kirjallisesti näkemään jotain, mitä me emme todellisessa elämässä missään tapauksessa haluaisi kokea.
Kuolema - viimeinen tabu
Kuolema on nykyään vaiettu, jopa kätketty osa elämää. Vaikka se kohtaa meitä kaikkia, sitä ei juuri käsitellä.
Niin kuolema kuin syntymä on piiloitettu laitosten syövereihin. Ne on jätetty yhteiskunnan hoidettavaksi.
Moni meistä ei ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä.
Juuri tästä saattaa löytyä eräs syy dekkarikirjallisuuden suosioon.
– Dekkareissa kuolema on lähes aina keskiössä. Harvassa ovat ne jännityskirjat, joissa ei tapeta ketään. Kuolema, itse kuoleminen ja kuoleman aiheuttama suru ja menetys koskettavat niiden maailmassa kaikkia, niihin reagoidaan ja etsitään syitä ja sovitusta.
– Se, että me voimme turvallisesti kokea fiktion välityksellä näitä väistämättömiä, myös arkielämässä oikeasti olevia asioita, saattaa jollakin tavalla tuoda helpotusta – tai ainakin tyydyttää uteliaisuutta.
Jännistyskirjoissa, oli sen juoni sitten Agatha Christien, Marko Kilven tai Leena Lehtolaisen punoma, kuolema on arvaamaton, julma ja ahne, joka ei vaadi paljoa vaan kaiken.
Kuten todellisessa elämässäkin.
Dekkarin ystäville tiedoksi:
Dekkarifestivaalit järjestetään viidennen kerran la 21.9.2019 Helsingissä.