Firman bileissä Tatu kursailee, ja naureskelee kiusaantuneesti rutistaessaan työkaveriaan Katjaa.
– Eihän sitä näinä päivinä tiedä uskaltaako enää halatakaan.
Tottumiskysymys-draamakomedian kohtauksessa naisporukka pyörittelee pienissä sievissä päätään tapaukselle. Loppuillasta pomoa lohdutellaan, koska edellisissä kekkereissä käsi on käynyt ja asia on tullut nyt ikävästi ilmi. Miehen paha mieli on kuitenkin tärkeämpi juttu, kuin naiskollegan hameen alle eksynyt ei-toivottu kouraisu.
Miten siitä häirinnästä jaksetaankin jauhaa? Ei tästä rehvakkaasta joukosta kenellekään mitään sellaista ikinä ole sattunut.
Paitsi ne tavalliset tietysti, mutta kuka sellaisia nyt laskee; lapsuusaikojen namusetiä, itsensäpaljastajia pöpeliköissä, ei-toivottuja pyllynpuristeluja.
Ne ovat perusjuttuja naisen elämässä, sellaisia, joihin ei juuri edes kiinnitä tavallisuutensa takia huomiota. Niitä sattuu kaikille; häiriköintiä bussissa, törkeää vartalon kommentointia ventovierailta, asiantuntijuuden ohittamista miesvaltaisessa porukassa. Sellaista, ja joskus jotain vakavampaakin, tottuu jokainen nainen sietämään viimeistään siinä vaiheessa, kun teini-ikä koittaa.
Kolmisen vuotta sitten tuottaja Elli Toivoniemi ja käsikirjoittaja Kirsikka Saari huomasivat yhä useammin puhuvansa näistä yksittäistapauksista ja tottumiskysymyksistä. Ei tehnyt mieli enää sietää tai vähätellä.
– Me puhuimme enemmän ja enemmän tällaisista tapauksista, enemmän ja enemmän sukupuolittuneesta vallankäytöstä. Olennainen havainto oli se, että me emme elä niin tasa-arvoisessa kulttuurissa kuin olemme kuvitelleet, Toivoniemi muistelee.
Tuotantoyhtiö Tuffi Filmsissä työskentelevät naiset totesivat nopeasti, että monet muutkin olivat alkaneet puhua ääneen vastaavista asioista – #metoo kyti pinnan alla monessa paikassa samaan aikaan. Toivoniemi huomauttaa, että kaikki eivät siitä keskustelusta pitäneet silloin, eivätkä kaikki siitä pidä vieläkään.
Silti se on pakko käydä.
– On kauhean epämiellyttävää todeta, miten kertakaikkisen banaaleja asioita me yhteisesti hyväksymme ihan meidän perusarjessamme. Nämä eivät ole asioita, joita olisi tapahtunut vain joillekin harvoille. Väitän, että näitä tilanteita tunnistaa jokainen yli 12-vuotias omasta elämästään. Moni tietenkin toivoo, että keskustelu näistä asioista loppuisi, koska ikävistä asioista on ikävä jauhaa. Sitä paitsi on monia, joille se tarkoittaa luopumista omasta vallasta.
Toivoniemi kuvailee olleensa surullinen ymmärtäessään, että itsekin on osa vääristyneitä valtarakenteita. Se oli kuitenkin samalla toivoa herättävä oivallus. Jos on osa ongelmaa, voi olla osa myös ratkaisua.
Siitä oivalluksesta sai alkunsa jopa maailman mittakaavassa täysin poikkeuksellinen elokuvahanke.
Viisitoista naista, yksitoista elokuvaa
Tuffi Films kutsui koolle joukon elokuvaohjaajia, joiden kanssa oli muutenkin ajateltu yhteistyötä. Pian kasassa oli seitsemän hengen luonteva ensemble, joka jakoi keskenään kokemuksensa sukupuolittuneesta vallankäytöstä ja häirinnästä.
Ohjaaja Miia Tervo esimerkiksi oli ollut voipua ahdistavan aiheensa alle: hän teki dokumenttielokuvaa, jota varten oli käynyt läpi uhreille yleensä nöyryyttäviä ja traumaattisia raiskausoikeudenkäyntejä. Aiheen käsittelystä tuli siedettävää, kun sen sai tehdä osana kollektivia. Alli Haapasalo puolestaan muisteli lomareissuaan, jolla tuntemattoman miehen kouraisu sai hänet tuntemaan itsensä voimattomaksi uhriksi – ja hänen suuttumuksensa puolestaan puolison neuvottomaksi.
Naiset jalostivat kokemuksensa tarinoiksi, ja tarinat lyhytelokuviksi yhteisen otsikon alle.
Ammattiohjaajien ja -käsikirjoittajien porukkaa täydennettiin joukolla yhteiskunnallisia keskustelijoita feministi Saara Särmästä tanssija Sonya Lindforsiin ja aktivisti Maryan Abdulkarimista taiteilija Raisa Omaheimoon.
Lopulta kokonaisuutta oli tekemässä viisitoista elokuvantekijää, taiteilijaa, tutkijaa ja vaikuttajaa, Toivoniemi laskee. Yksittäistapaus-lyhytelokuvia syntyi yhteistyöstä yksitoista (siirryt toiseen palveluun).
– Me halusimme tuoda esiin monta näkökulmaa, emme vain yhden ihmisen kokemusta todellisuudesta.
Mitä sitten tapahtuu, kun jotain on tapahtunut?
Lyhytelokuvien sarja on vain yksi elementti laajemmassa kokonaisuudessa. Kirsikka Saari valitsi lyhytelokuvista kuusi, joista hän muokkasi yhdessä kunkin ohjaajan kanssa pitkän elokuvan Tottumiskysymys.
Prosessi oli Saaren mukaan huikea. Kaikilla mukana olleilla oli voimakas tarve kertoa se, mitä yhdessä kerrottiin; se, minkä kaikki tietävät, mutta mistä on ollut tähän asti vaikea puhua. Vastaavalla tekotavalla ei ole tiettävästi toteutettu elokuvaa missään. Kyseessä ei ole oikeastaan edes episodielokuva, vaan seitsemän ohjaajan yhteinen, tasa-arvoisesti ohjaama ja kirjoittama kokonaisteos.
– Kaikki yksittäisten elokuvien ohjaajat antoivat kaiken kuvaamansa yhteiseen käyttöön saatteella, että kohdelkaa hellästi. Ei tällaista koskaan tapahdu, sillä ohjaajat ovat aina hyvin tarkkoja materiaalistaan. Yksittäisistä ratkaisuista keskusteltiin jokaisen kanssa välillä ihan kuva kuvalta, mutta lopputuloksen allekirjoittavat kaikki yksimielisesti.
Yksi syy Tottumiskysymyksen tekemiseen oli halu vaikuttaa. Lyhytelokuva harvoin edes Oscar-ehdokkaana saa samanlaista näkyvyyttä kuin pitkä elokuva. Saari huomauttaa, että vielä tärkeämpi syy oli sisällöllinen.
– Siitä asti, kun aloimme ideoida tätä, oli ajatuksena tehdä myös pitkä elokuva. Siinä ihmisten kokemukset muodostavat puroja, jotka solmiutuvat yhteen. Yksittäiset tarinat saavat toisistaan kaikupohjaa, rinnastuessaan tarinat saavat uusia merkityksiä.
Tottumiskysymyksen tarinat muodostavat temaattisen kokonaisuuden.
– Ne kaikki kertovat siitä, miten ihmiset käsittelevät vaikeita tilanteita, seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Mitä sitten tapahtuu, kun jotain on tapahtunut ja sitä pitäisi ruveta selvittämään? Osataanko me?
Play rape muutti maailmaa – muttei tarpeeksi
Viisi vuotta sitten näyttelijä Anna Paavilaisen monologi Play rape järisytti teatterimaailmaa. Paavilaisen koominen, mutta samalla kammottava esitys pohjautui hänen omiin kokemuksiinsa. Nuori näyttelijä oli siihen mennessä urallaan raiskattu näyttämöllä ainakin sata kertaa.
Julkista polemiikkia nostattanut monologi oli kovaääninen alkusoitto suomalaiselle #metoo -keskustelulle – ainakin kulttuurialoilla, ainakin teatterissa ja elokuvassa. Paavilaiselle kohu tuli yllätyksenä.
– Näistä asioista oli mesonnut baaripöydissä, eikä kukaan ollut ymmärtänyt, mutta sitten kun siitä teki esityksen, kaikki ymmärsivät. Se oli hämmentävää. Keskustelu oli kytenyt pinnan alla, ja aika oli oikea. Itselle ja yleisölle koko asia olisi ollut vielä paria vuotta aiemmin vain kiusallinen. Play rape kompaktissa tunnin viihdepaketissa sanoitti jotain tärkeitä asioita. Ehkä siksi yleisö teki siitä ison ilmiön.
Tottumiskysymys-elokuvaan päätyneessä lyhytelokuvassaan Play Rape Paavilainen tarttui teemaan uudelleen. Vaikka nimi on sama kuin hänen alkuperäisessä esityksessään, on teeman käsittely toisenlaista #metoon jälkeisessä ajassa.
– Kun olin esittänyt Play rapea paljon, aloin miettiä, miksi en aikanaan osannut kertoa niissä tilanteissa, miltä tuntuu? Miksi piti tehdä kokonainen helvetin monologi?
Tarinassa nuori näyttelijä Emppu tekee elämänsä roolia Kansallisteatterissa. Rooli sisältää seksuaalista väkivaltaa, mutta onneksi nykyään voi sanoa, jos tekemisessä jokin tuntuu pahalta. Eri asia on sitten se, vaikuttaako sanominen vieläkään mihinkään.
– Aloin miettiä, miten ryhmädynamiikka toimii, etenkin, jos haluaa jonkun yhteisön rakkautta tosi paljon. En olisi ikinä itse kävellyt niistä jutuista pois, ja pääosin ammatissa on ollut sikaihanaa. Tämä elokuva on tavallaan jatkokysymys alkuperäisen näytelmän esittämille kysymyksille siitä, miten ja miksi seksuaalista väkivaltaa kuvataan.
Näyttelijä-Empun tarina osoittaa, miten vaikea etenkään kivoille ihmisille on saada kerrottua, että nyt ei ole hyvä meininki. On hyvin vaikeaa pitää rajoistaan ponnekkaasti kiinni tilanteessa, jossa toiset eivät niitä ymmärrä tai kunnioita.
– Jos rohkaistaan sanomaan, kun tuntuu pahalta, ja sitten sanotaan että tuntuu, eikä mitään tapahdu, jää sanojalle painostava tunne. Silloin kantaa yksin hirveää häpeää, ja juna vain menee eteenpäin.
#metoota tarvitaan vielä
Anna Paavilaisen mielestä maailma näyttää jo hyvin toisenlaiselta kuin Play rapen ensi-illan aikaan vuonna 2014.
Kansainvälinen #metoo on muuttanut paljon, monista huonoista käytännöistä on päästy. Etenkin kulttuurialalla keskustelu työtavoista on mennyt harppauksia eteenpäin, ja käytäntö seuraa perässä.
– Työkulttuuri ei liity enää niin paljon miehiin tai naisiin tai ylipäätään sukupuoleen. Enemmän kiinnitetään huomiota siihen, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Alemmassa asemassa olevat uskaltavat helpommin ottaa epäkohtia esiin, eikä siitä seuraakaan potkuja.
Suuri muutos on tapahtunut nopeasti myös siinä, kenen tarinoita kerrotaan, ja mitkä niistä saavat huomiota. Nyt naisten kertomat tarinat naisten kokemuksista myönnetään kiinnostaviksi.
– Rasittaa olla koko ajan silleen, että miehet ja naiset, miehet ja naiset, mutta kuitenkin valkoiset miehet ovat yliedustettuina siinä kenen tarinoita kuunnellaan ja otetaan tosissaan. #metoo on heilauttanut sitä asetelmaa. Naisten havainnoilla ja kokemuksilla on merkitystä.
Vaikka Tottumiskysymyksen tekijät tervehtivät riemulla pari vuotta sitten noussutta #metoo-myrskyä, se myös huolestutti.
Mittava elokuvaprojekti oli jo pitkällä, ja yht’äkkiä oli vaara, että pajatso tyhjenee ennen ensi-iltaa. Rahoittajatkin kehottivat kiirehtimään juttua valmiiksi niin kauan kuin rauta on kuuma.
Huoli oli ennenaikainen, toteaa tuottaja-ohjaaja Elli Toivoniemi.
– Oli oikeastaan kauhean optimistista silloin pari vuotta sitten kuvitella, että nyt tämä kaikki tapahtuu, ja me ollaan myöhässä aiheemme kanssa. Ei olla. Kyse on niin isosta yhteiskunnallisesta murroksesta.
Myös Kirsikka Saaren mielestä oikea aika Tottumiskysymykselle, Yksittäistapaukselle ja niihin liittyvälle kampanjalle on juuri nyt.
– Olisikin niin, että kun nämä asiat on kerran otettu esille, niin ne on sitten ratkaistu. Niinhän se ei ole. Asiat voi muuttaa vasta, kun ne ovat näkyviä.
Kaikki Yksittäistapaus-elokuvat esitetään Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin ensimmäisessä lyhytelokuvagaalassa keskiviikkona 25.9.2019. Lisäksi festivaali järjestää elokuviin liittyvän avoimen keskustelutilaisuuden (siirryt toiseen palveluun) perjantaina 27.9.2019. Yksittäistapaus-elokuvat tulevat Yle Areenaan nähtäville ensi vuoden puolella.
Tottumiskysymys-elokuvan teatteriensi-ilta on perjantaina 27.9.2019.
Juttua muokattu 25.9.2019 klo 13:06: Lisätty kuvatekstiin tieto siitä, että kohtaus on Jenni Toivoniemen elokuvasta Juhlatunnelma.
Korjattu myös Anna Paavilaisen Play rape -esityksen ensi-iltavuodeksi 2014.