Ultraäänilaitteen anturi liukuu paljaalla vatsalla. Uutisvideon muljahtelevassa, rakeisessa kuvassa meidän katsojien on tarkoitus nähdä sikiö. Kuvaan on lisätty nuoli osoittamaan sitä.
Tuleva ”äiti” itse makaa kaltereiden takana. Sillä vaikka tapahtuma on iloinen ja synnyttäjä suloinen, se on eläin.
Berliinin eläintarhan jättiläispandan Meng Mengin raskaus nousi loppukesästä otsikoihin, sillä pandoja on vaikea saada lisääntymään vankeudessa. Onnistumisen riemu tuplaantui, kun syyskuussa syntyivätkin kaksoset.
Jättiläispanda on luonnonsuojelun tähtieläin ja suurin symboli. Se merkitsee meille toivoa, suojelunhalua, yhteistä planeettaa.
Se on myös merkki onnistumisesta. Pandojen määrä on saatu kasvuun. Tämä on hyvä asia.
Pandavideo kertoo kuitenkin paljon vähemmän karhuista kuin meistä ihmisistä. Se on kertomus suhteestamme luontoon, tarina omistamisesta ja hyödystä, kontrollista ja sallimisesta.
Jättiläispanda Meng Mengin pennut eivät tietenkään ole vain erittäin harvinaisia karvattomia rääpäleitä. Ne ovat yuaneja ja diplomaattista valuuttaa. Jos niiden elämä etenee suunnitellusti, ne toimitetaan Berliinistä aikanaan omistajalleen, Kiinan valtiolle.
Jos haluamme suojella lajeja ja ilmastoa, yhteistä tarinaamme olisi alettava kirjoittaa uudelleen.
Olemme jakaneet planeetan käyttöoikeudet viivoilla. Kutsumme niitä valtioiden rajoiksi.
Nykyinen suhteemme luontoon perustuu ihmisen tarpeille. Luonto on meidän. Olemme jakaneet planeetan käyttöoikeudet viivoilla. Kutsumme niitä valtioiden rajoiksi.
Kaikki viivojen sisäpuolella oleva kuuluu ihmisryhmälle x: pandat kiinalaisille, Amazonin sademetsän osa brasilialaisille, Suomen havumetsät suomalaisille (ellei niitä ole myyty jollekin ylikansalliselle yritykselle).
Siksi me saamme kaataa metsät pelloiksi ja selluksi, kaivaa maasta mineraalit, troolata meret, ampua ilmasta linnut. Meillä on oikeus kasvattaa mielestämme hyviä kasveja ja myrkyttää huonoja.
Kenties erikoisin luontosuhteemme muoto on eläinten tuottaminen. Vaikka harvennamme osaa lajeista, toisia suorastaan vyörytämme maailmaan, kuten nautoja, sikoja ja kanoja. Tarpeettomat niistäkin joutavat mennä. Tapamme vuosittain miljardeja vastakuoriutuneita kukonpoikia, koska ne ovat munateollisuudelle hyödyttömiä.
Tämä kaikki kuulostaa tietenkin hirveältä ja epäreilulta. Emme ole vain tuollaisia! Moni meistä haluaa aidosti hyvää luonnolle ja eläimille. Osaamme olla muutakin kuin itsekkäitä.
Ihminen on käynnistänyt suojeluohjelmia, joiden avulla lajeja on saatu pelastettua. Pandojenkin määrä on kasvanut. Suomen pinta-alasta kymmenisen prosenttia on suojeltua.
Mutta jos olemme itsellemme aivan rehellisiä, emmekö suojelekin lopulta vain siihen pisteeseen kuin meille sopii?
Ehtona on, että pidämme lajista (pandat kyllä, hyttyset – ei asiaa suojeluohjelmaan) ja että se suostuu sääntöihimme. Leijona pysyköön osoittamallamme alueella safaripuistossa. Orava on tervetullut pihallemme nappaamaan pähkinän, kunhan se ei pure tai tunge eteiseen.
Tähän asti laji- ja ilmastohätä on jumittunut keskusteluun esineistä ja välineistä: lentokoneista, mehupilleistä, sähköautoista. Se on pyörinyt ihmisessä ja hämmästyttävän vähän itse luonnossa.
Ei ole uutinen, että nykyinen suhteemme luontoon on johtamassa toisen osapuolen kuolemaan.
Hallitusten välinen luontopaneeli IPBES (kasvi- ja eläinmaailman IPCC), julkaisi tänä vuonna hälyttävän raportin luonnon monimuotoisuuden ja habitaattien ennennäkemättömästä kadosta. Viime vuonna australialainen tutkijaryhmä tiedotti, että maapallon viimeiset "villit" alueet saattavat hävitä seuraavien vuosikymmenten aikana. Jo nyt 77 prosenttia maapallon maa-alasta on sen mukaan ihmisen muokkaamaa.
Tähän asti laji- ja ilmastohätä on jumittunut keskusteluun esineistä ja välineistä: lentokoneista, mehupilleistä, sähköautoista. Se on pyörinyt ihmisessä ja hämmästyttävän vähän itse luonnossa. Olemme vaienneet ongelmien juurisyystä: herruuden mentaliteetista, joka oikeuttaa meidät hallitsemaan luontoa.
Jotta ilmasto ja lajit voitaisiin todella pelastaa, meidän pitäisi lakata pitämästä luontoa omaisuutenamme.
Millainen voisi olla maailma, jossa luonnolla on aito itseisarvo?
Kysymys on helppo teilata mahdottomana: miten ihminen voisi ajatella itsensä ja omien tarpeidensa ulkopuolelta? Jos muurahaisilla olisi ihmisen tietoisuus, nekin varmasti hyödyntäisivät maapalloa omiin tarpeisiinsa, se on vain luonnollista.
Mutta juuri siksi, että luontosuhteemme muuttaminen on niin vaikeaa ja hidasta, siitä pitäisi alkaa keskustella nyt heti. Mikä on paikkamme ekosysteemissä? Mihin kaikkeen meillä on oikeus? Ja ehkä vielä tärkeämpänä: mihin meillä ei ole oikeutta?
Pitäisikö osa luonnosta poistaa kokonaan ihmisen käytöstä? Tätä on ehdottanut arvostettu biologi Edward O. Wilson kirjassaan Half-Earth. Hänen mukaansa jopa puolet maapallon pinta-alasta pitäisi suojella.
Nyt puhumme metsistä kansallisomaisuutena. Voisimmeko alkaa puhua niistä kansallisylpeytenä – jopa -velvollisuutena?
Kati Kelola
Kirjoittaja on toimittaja, joka harrastaa mökillä ollessaan luonto-oppaiden selailua sekä kilpailuhenkistä visailua kasvien ja eläinten tuntomerkeistä. Viimeksi hän opetteli eri lokkilajit.
Aiheesta voi keskustella 10.10. klo 16.00 asti.
