DOHA. Kun yleisurheilun edelliset ulkoratojen arvokisat päättyivät Berliinissä elokuussa 2018, Suomen Urheiluliiton valmennusjohtaja Jorma Kemppainen hikoili olympiastadionin lehtereillä toimittajien perinteisessä kisojen purkutentissä. Hellettä Berliinin EM-kisoissa riitti, mutta Kemppainen oli hankkinut itsensä Dohan kaltaiseen pätsiin päästelemällä suustaan mitalitavoitteita, joiden pohja oli tilastojen valossa olematon. Suomen joukkue palasikin Berliniistä kotiin ilman mitaleita, mitä ei ollut tapahtunut EM-tasolla 52 vuoteen.
Ei siis ihme, että sunnuntaina Dohassa valmennusjohtajana toimittajille ei vastannut Kemppainen, vaan takavuosina vastaavissa tenteissä Suomen Olympiakomitean huippu-urheilujohtajana rutinoitunut Kari Niemi-Nikkola.
Ei ollut myöskään ihme, että kokenut kehäkettu oli ensi töikseen palauttanut SUL:n realismin tielle, eikä Dohan MM-kisoihin asetettu lainkaan virallista tavoitetta.
Toiveikkaimmissa puheenvuoroissa puhuttiin muutamista finaalisaumoista. Se teki urheilijoille oikeutta lähtökohdat huomioiden: kun 22 suomalaisurheilijasta Maria Huntington mahtui ainoana lajinsa kausitilastossa kahdeksan parhaan joukkoon, kotikatsomoissa voitiin haaveilla pistesijakahveista.
Kahvihampaalle helpotus tuli lopulta keihäspaikalta, luonnollisesti. Lassi Etelätalon huima venyminen MM-neloseksi tarkoitti sitä, että miesten keihäs piti vuonna 2007 alkaneen valta-asemansa joukkueen sisäisessä hierarkiassa – keihäsmies on ollut joukkueen paras nyt 15 arvokisoissa putkeen.
Omalla tasollaan
Etelätalo toi pistesijan ja Kristiina Mäkelä toisen finaalipaikan. Kun tarkastellaan kisojen hirmuiseksi noussutta yleistasoa, Suomen tulos oli jos ei maksimi, niin ainakin hipoi sitä. Mäkelältä olisi vaadittu pistesijaan uusi Suomen ennätys, ja sama päti myös aiturinaisten finaalihaaveisiin. Kolmesta keihäsmiehistäkin vain yksi mahtui kesän tilastossa 12 parhaan joukkoon, mikä myös realisoitui myös Khalifan stadionilla.
Kuten oheinen taulukko osoittaa, tilastot pitivät kutinsa myös valtaosalla suomalaisurheilijoista. Moni alhaisella rankingsijoituksella kisoihin tullut itse asiassa nosti osakkeitaan MM-tuloksissa, joten joukkueena suoritus oli vähintäänkin tyydyttävää tasoa.
Totuus suomalaisesta yleisurheilusta onkin tällä hetkellä se, että voittajien pöytiin ei ole asiaa. Tätä mukaili myös Niemi-Nikkola, kun puhe kääntyi odottavaan supervuoteen 2020. Se pitää sisällään ensin heinä-elokuun taitteessa käytävät Tokion olympialaiset ja muutamaa viikkoa myöhemmin Pariisin EM-kisat, jotka ovat tällä hetkellä suomalaisen yleisurheilun näyteikkuna.
Perustasosta mitalipuheet
Yleisurheilupiireissä on jo viritelty puheita paluusta EM-mitalikantaan, mikä ei ole huutelua tyhjästä. Naisaiturien osalta Euroopan sisäinen ranking on lupauksia antava, mutta on syytä muistaa, ettei Dohassa omalle tasolleen esiintyneestä kolmikosta yhdelläkään ole vielä tilillään kokemusta ulkoratojen arvokisafinaalista. Perustason on noustava nykyisestä, jotta puheet mitaleista eivät perustu kauden aikana nähtyyn yksittäiseen huippuonnistumiseen.
Perustasosta esimerkkiä voi hakea länsinaapureista. Ruotsin kiekkosankari Daniel Ståhl oli kaukana parhaastaan, mutta kauden 15. paras kisatulos riitti MM-kultaan. Puoli sekuntia tilastotulosta huonompi aika riitti puolestaan vuonomaan Karsten Warholmille aidatun ratakierroksen mestaruuteen.
Vastaavaa tasoa 2000-luvulla suomalaisista on esittänyt vain Tero Pitkämäki, jonka seitsemästä arvokisamitalista yksikään ei ole tullut kauden parhaalla.
Berliinin EM-kisoissa 2018 Suomen joukkue joutui tyytymään kahteen pistesijaan, mikä leimattiin katastrofiksi. Kun huomioidaan suomalaisten yleisurheilijoiden tämänhetkinen perustaso ja kokemus arvokisafinaaleista, kylmä totuus on, että Berliinissä saavutettujen pisteiden tuplaamisessakin Pariisissa riittää tekemistä. Virallisen mitalitavoitteen taas voi suosiolla siirtää EM-vuoteen 2022.
Lue myös: