Sinä iltana Senja Raappana oli taas kipeä. Hän pelasi kuitenkin innoissaan lautapelejä äitinsä Varpu Hintsasen, tämän miehen Sami Hintsasen ja tyttären Amandan kanssa.
Senja halusi pelata vielä Afrikan tähteä. Kello alkoi kuitenkin olla yöllä jo kaksitoista.
– Nyt tytöt oikeasti pitää siirtyä jo unten maille, vaikka on kesäloma. Jatketaan huomenna, äiti Varpu Hintsanen sanoi.
Senja halusi pelata heti aamulla Afrikan tähteä. Näin sovittiin ja peli jätettiin pöydälle.
Peliä ei koskaan ehditty pelata. Senja kuoli aikaisin seuraavana aamuna viime kesäkuussa.
Elämä oli yhtäkkiä säpäleinä
Senjan syöpä tuli yllätyksenä kolmisen vuotta sitten. Yksityinen lääkäri luuli, että vatsakivut johtuvat umpisuolesta. Sairaalan päivystyksessä selvisi hyvin pian, että sairaus on jotakin ihan muuta.
Yhtäkkiä Varpu Hintsanen makasi lapsensa vieressä patjalla lasten syöpäosastolla. Sitä yötä hän ei ikinä unohda. Miten ihmeessä tässä näin kävi?
– Elämän piti olla kaikilla tavoilla hirvittävän hyvin, mutta se olikin täysin säpäleinä. Elämässä ei ollut mitään sellaista, mitä siinä luulin olevan vielä aamulla.
Varpu Hintsanen oli tavannut vuosi aikaisemmin ihanan miehen, musiikista ja teatterista tutun Sami Hintsasen. Yläkerran remontti Akaassa oli valmistunut ja kaikilla uusperheen lapsilla oli omat huoneet.
Elämän piti tasoittua ja hymyillä ja sitten tapahtui se pahin mahdollinen.
Iloa surun keskelle
Varhaisessa vaiheessa hoitoa Hintsaset tekivät päätöksen. Senja rakasti ihmisiä ja juhlia, värejä, naurua, huumoria ja iloa. Perhe halusi tuoda niitä hänen elämäänsä.
– Minun tehtäväni äitinä on tukea lasta ja muuta perhettä ja tuoda iloa surun keskellä lapselle, Varpu Hintsanen päätti.
Perhe päätti nauttia jokaisesta päivästä ja tehdä jokaisena päivänä jotain kivaa niillä reunaehdoilla kuin hoidosta oli.
Joka päivä Hintsaset miettivät, mitä kivaa tänään voitaisiin tehdä. Tämä oli samalla keino olla musertumatta surun alle.
Psykiatrisena sairaanhoitajana Varpu Hintsanen tiesi, että surua on pakko pilkkoa. Mitä suurempi suru, sitä enemmän sitä pitää palastella. Joskus riittää, että selviää minuutin eteenpäin hajoamatta.
Lapsen sairaus näytti, ettei elämää voi suunnitella.
– Yhdessä hetkessä kaikki hienot viisivuotissuunnitelmat voivat olla mennyttä. Riittää kun selviän hetkestä ja selviän tästä päivästä. Sen enempää minun ei tarvitsekaan.
500 perhettä menettää lapsensa vuosittain
Vuosittain vajaat 500 perhettä menettää alaikäisen lapsensa. Näistä noin 160 on kohtukuolemia.
Näin sanoo toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki valtakunnallisesta vertaistukijärjestöstä Käpy-Lapsikuolemaperheet ry:stä.
– Kaikilla on lupa surra omalla tavallaan. Joku haluaa puhua asiasta paljon esimerkiksi vertaistukiryhmässä, toinen purkaa suruaan yksin metsässä tai työtä tehden. Suru ei noudata mitään tiettyä kaavaa tai aikataulua, Uittomäki sanoo.
Varsinkin akuutissa tilanteessa yhdestä hetkestä ja yhdestä päivästä eteenpäin meneminen on tärkeää.
– Voi ajatella, että keskityn hengittämiseen ensin aamupalasta lounaaseen saakka ja mietin vasta sitten seuraavaa hetkeä. Kun huomaan, että selvisin lounaaseen saakka, voin ajatella, että seuraava etappi on iltapala.
Surun alussa on tärkeää yrittää huolehtia ihan perusasioista: siitä että syö ja nukkuu niin hyvin kuin mahdollista.
– Läheiset voivat tehdä surevalle ruokaa tai käydä kaupassa ja tarjota tällaista konkreettista apua. Pikku hiljaa helpommat hetket lisääntyvät.
Asiantuntijoiden mukaan lapsen kuoleman jälkeen vanhempien toimintakyvyn palautumiseen voi mennä 3–4 vuotta. Suru ei kuitenkaan katoa tämänkään jälkeen.
Yksin on vaikea jaksaa
Varpu Hintsanen kertoi rehellisesti tilanteesta blogissaan ja Instagramissa. Hän tiesi, ettei selviäisi surusta yksin.
– Jos yhdelle annetaan jäävuoren kokoinen kivi syliin, sen alle tuupertuu. Sama on tässä. Jos annetaan järisyttävä taakka kantaa, on vaikea kantaa sitä yksin. Sitten kun siinä on tutut ja jopa tuntemattomat kantamassa taakkaa, se on huomattavasti kevyempi kantaa.
Miehensä julkisuutta seurannut Varpu Hintsanen oli varautunut siihen, että tapa ei miellytä kaikkia. Puhumalla julkisesti asioista avaa oman tragediansa ja antaa ihmisille aseet satuttaa.
– Tästä syystä moni ei halua jakaa liiaksi omistaan. Mieluiten kerrotaan julkisesti hyviä asioita.
Kun Varpu Hintsanen kertoi lapsen syövästä, ihmiset välittivät ja alkoivat tarjota apua. Juhlia rakastavalle Senjalle järjestettiin omat festivaalit, järjestyi yö sviitissä ja matkoja.
Kun Varpu Hintsasen omat voimat eivät riittäneet, löytyi aina joku, joka jaksoi. Viimeisimmät juhlat vietettiin päivä ennen Senjan kuolemaa.
– Niihinkin juhliin hän jaksoi valita tarkkaan vaatteensa ja korvakorunsa ja laittoi saamansa kukkaseppeleen päähän. Voimat olivat vähissä ja kipuja paljon. Siitä huolimatta hän halusi juhlia. Niin kuin jokaisena muunakin päivänä, Hintsanen kertoi blogissaan.
Senjan viimeisten viikkojen aikana oli esimerkiksi koulunpäätösjuhlat, stipendijuhlat, markkinat omassa pihassa, pizzajuhlat ja puutarhajuhlat.
"Keskitymme elämään, emme kuolemaan"
Varpu Hintsanen laskee kuvanneensa tyttärestään lähes 50 000 kuvaa. Ne kertovat eletystä elämästä.
– Me keskitymme elämään, emme kuolemaan, Hintsanen kertoi blogissaan lokakuussa 2018.
Annoin ohjeet, jos Senja kuolee ja sekoan. Minut pitää toimittaa hoitoon, vaikka vastustaisin.
Varpu Hintsanen
Samalla kertaa hän oli täysin musertunut, koska hän oli kuullut tyttärensä syövän uusiutuneen. Tyttären haaveiden toteuttamisesta tuli yhä tärkeämpää.
Varpu Hintsanen työnsi mielessään vihan, surun, katkeruuden, pelon ja pettymyksen pois kuin laatikon kaappiin. Välillä tunteet pyrkivät ulos.
– Päättäväisesti työnnän ne takaisin tietäen, että jonakin päivänä ne sieltä väkisin tulevat ja minun on annettava niiden tulla, painittava ja katsottava kumpi voittaa – minä vai ne. Mutta sen aika ei ole nyt, Hintsanen kirjoitti blogiinsa.
Lopulta toivoa ei enää annettu. Varpu Hintsanen halusi saattohoitaa lapsensa kotona. Niin hän tekikin aina siihen aamuun asti, kun Afrikan tähti jäi pöydälle.
Senja Raappana menehtyi 18. kesäkuuta 2019 kahdeksanvuotiaana.
Suunnitelma, jos äiti romahtaa
Syöpäsairaalla on usein pahoja kipuja, niin Senjallakin. Oman lapsen tuskan seuraaminen oli äärimmäisen raskasta.
– Kun kaikki päättyy, eikä ole kipuja ja laskeutuu rauha, ensimmäinen primääritunne on helpotus; nyt minun lapseni ei kärsi enää. Se tunne menee äkkiä ohi ja iskee loputtomuus ja lohduttomuus. Nyt tämä oli tässä.
Varpu Hintsanen oli tehnyt puolisolleen ja läheisille kavereilleen etukäteen suunnitelman, miten he toimivat. Psykiatrian ammattilaisena hän tiesi, että vaikka kuinka on päättänyt selvitä, voi tapahtua jotain yllättävää.
– Olin tehnyt suunnitelman jos flippaan, kun pahin on tapahtunut. Annoin ohjeet, jos Senja kuolee ja sekoan. Minut pitää toimittaa hoitoon, vaikka vastustaisin.
Näin ei onneksi käynyt. Ystävät tulivat kotiin jättämään Senjalle jäähyväisiä. Valmistelut tehtiin yhdessä.
– Missään vaiheessa en ole ollut yksin. Se on niin iso asia, että en tiedä, miten olisin selvinnyt ilman apua.
Surevalle voi sanoa, että minulla ei ole sanoja tähän tilanteeseen, mutta haluan olla tukenasi, mitä voin tehdä.
Susanna Uittomäki
Käpy ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki sanoo, että surevan kohtaamisessa tärkeää on aito läsnäolo, kiireettömyys ja myötätunnon osoittaminen. Tietoa surevan kohtaamisesta löytyy esimerkiksi järjestöjen sivuilta.
– Aina sanoja ei tarvita, vaan myötätuntoa voi osoittaa myös muilla tavoin. On tärkeää kunnioittaa surevan toiveita, ja häneltä voikin kysyä, mitä toivot minulta, Uittomäki sanoo.
Monesti kohtaamisia jännitetään juuri sen vuoksi, ettei tiedetä mitä voi sanoa tai tehdä. Kohtaamisissa jännitetään myös tunteita, jotka nousevat pintaan.
– Surevalle voi sanoa, että minulla ei ole sanoja tähän tilanteeseen, mutta haluan olla tukenasi, mitä voin tehdä.
Ilo surun rinnalla
Senjan hautajaisissa ei pukeuduttu mustaan, koska Senjan mielestä musta oli tyhmä ja tylsä väri. Monilla hautajaisvierailla oli kukkaseppeleet päässään. Vieraat kirjoittivat ilmapalloihin terveiset Senjalle ja ne laskettiin ilmaan.
Muistojuhlassa oli Senjalle tärkeä Elsa-poni. Muistojuhlat olivat yhtä kauniit ja ikimuistoiset kuin lapsikin.
Lapsen kuolemasta on kohta neljä kuukautta. Varpu Hintsasella on hyviä hetkiä, huonoja hetkiä ja erittäin huonoja hetkiä. Hän yrittää löytää joka päivä myös sellaista hyvää, jolle voi hymyillä, jopa nauraa.
Hän yrittää hyväksyä surun osana loppuelämää.
– Ajattelen, että minun on nyt tultava sen kanssa mahdollisimman hyvin toimeen. Siinä se on suru, ilon rinnalla, hän kirjoitti blogiinsa.
Muiden auttaminen tuo voimaa
Varpu Hintsasen unelma ennen lapsen sairastumista oli auttaa muita. Hän on opiskellut vuosia sitten mielenvalmentajaksi. Nyt hän aloittaa ensimmäisen verkkovalmennuksensa.
– Olen valmentanut omaa mieltäni joka päivä. Sitä haluan olla jakamassa myös muille.
Ihminen voi väsyä tai tarvita apua monesta syystä.
– En usko ihmisten ongelmien arvottamiseen. Jokaisella on oikeus kokea haaste isoksi tai pieneksi. Toiselle valon väheneminen syksyisin voi olla niin uuvuttava asia, että tarvitsee apua. Siinä ei ole mitään pahaa.
Käpy ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki sanoo, että surujärjestöissä toimivat vapaaehtoiset ovat esimerkki siitä, miten akuutista kriisistä on päästy askel kerrallaan eteenpäin.
– Läheisen kuolema on nyt voimavara, jonka avulla vapaaehtoiset pystyvät tukemaan muita saman kokeneita. Monet kokevat, että haluavat antaa eteenpäin sitä hyvää, jota itse akuutissa kriisissä saivat. Toisaalta jollain voi olla kokemus, että ei itse tullut kohdatuksi eikä saanut tukea ja haluaa vapaaehtoisena toimimalla varmistaa, ettei muille käy samalla tavalla, Uittomäki sanoo.
Senja on äidin mielessä jatkuvasti. Yhdestä asiasta Varpu Hintsanen on kiitollinen.
– Yhtään päivää ei kuolemalle etukäteen annettu. Ei yhtään.
Kun Senjalta kysyi, mitä kuuluu, hän vastasi hyvää.
– Kyllä minä äiti tänkin kestän, en ole luovuttajaihmisiä, hän lohdutti äitiään.
Senjalle terveisiä. Äiti on päättänyt kestää myös.
