Abstrakteja kokeiluja, kubismia, ekspressionismia, surrealismia...Amos Rexin uuteen näyttelyyn astuessa tuntuu siltä, kuin sukeltaisi suoraan 1900-luvun alun vallankumouksellisten eurooppalaisten taide-ismien syliin: tuosta taulusta tulee mieleen Fernand Léger, tuosta Salvador Dali, tuosta Paul Klee.
Birger Carlstedt (1907- 1975) on kiinnostava poikkeus kotimaisella taidekentällä. Hän matkusti jo parikymppisenä nuorena miehenä Pariisiin ja ryhtyi viljelemään taiteessaan aikakauden kuumimpia eurooppalaisia taidevirtauksia. Perikansallisia suomalaisia aihioita ei Carlstedtin taiteesta juuri löydy.
– 1920-1930 -lukujen vaihteessa Birger Carlstedt oli edelläkävijän asemassa. Hänen taiteensa oli uudenlaista ja ennennäkemätöntäkin sen aikaisessa Suomessa, kuraattori Tuomas Laulainen Amos Rexistä toteaa.
Taiteilijana Carlstedt oli myös etuoikeutettu: hän tuli varakkaasta perheestä, mikä mahdollisti matkustamisen ja sitä kautta kansainvälisten vaikutteiden hakemisen.
– Hänestä on käytetty termiä dandy. Carlstedt poikkesi boheemitaiteilijasta: hän oli nähnyt maailmaa, piti ruoanlaitosta, puhui useita kieliä, eikä millään tavalla näitä asioita peitellyt. Uransa alkuvaiheessa hän mielsi itsensä moniosaajaksi, koska teki töitä myös muotoilun ja sisustamisen parissa. Myöhemmin hänestä tuli nostalgisen modernistitaiteilijan ihanteiden mukainen hahmo.
Pariisin ja Helsingin välillä etenkin 50-luvulla suhannut Carlstedt sijoitti itsensä mielellään kansainvälisten taidepiirien keskiöön.
– Hän kiistämättä vietti paljon aikaa Pariisissa, mutta piti myös namedroppailusta: Carlstedt kertoili mielellään, että tuntee Picasson, Dalin ja Le Corbusierin, mutta ei oikein tiedetä, kuinka hyviä kavereita he ovat olleet. Varmaan hän halusi antaa itsestään vähän vaikutusvaltaisemman kuvan, kuin mitä oikeasti oli, Tuomas Laulainen kertoo.
Abstaktit teokset olivat kriitikoille liikaa
Suomessa Carlstedtin taidetta tai persoonaa ei silloisessa varsin konservatiivisessa kulttuuri-ilmapiirissä oikein ymmärretty. Taidehallissa vuonna 1932 pidetty näyttely keräsi varsin negatiivista ja tympeää palautetta.
– Etenkin Carlstedtin abstraktimpeihin teoksiin kohdistui murskaavaa kritiikkiä. Koettiin, ettei tällainen taide välttämättä sovi Suomeen, että se on liian eurooppalaista, Tuomas Laulainen sanoo.
Sanan säilä viuhui muun muassa Helsingin Sanomissa. Lehdessä kirjoitettiin, että "öljyvärimaalaukset ovat virkeämpiä ja raikkaampia, jollei ota huomioon plastillisen ja tasapintaisenkin muodon surkeutta, piirustuksen lysähtävää löysyyttä, mikä aivan erikoisesti häiritsee henkilökuvia".
Näyttelyn abstraktit teokset kriitikot jättivät täysin huomiotta, mikä kertoo siitä, kuinka vieras kyseinen tyylilaji tuolloisessa Suomessa oli. Taidehallin enemmän tai vähemmän katastrofaalisen näyttelyn jälkeen Carlstedt ryhtyi maalaamaan esittävää taidetta. Syynä saattoi olla murskakritiikki, toisaalta taas esittäviä teoksia oli helpompi saada kaupaksi kuin abstrakteja: Carlstedt ei jatkuvasti halunnut tukeutua varakkaaseen perheeseensä.
Yksi luku Carlstedtin taiteeseen löytyy Pohjois-Afrikasta. Hän matkusti keväällä 1938 nykyiseen Marokkoon ja Algeriaan ja paikallinen eksotiikka vaikutti vahvasti hänen taiteeseensa: herkulliset värit ja ekstaattiset muodot suorastaan puhkesivat kukkaan. Myöhemmin Carlstedt totesi, että "Afrikka oli tosiaan minun paikkani".
Carlstedtin Afrikka-vaikutteisissa töissä, joissa näkyy usein rummuttajia, tulee hyvin esille myös musiikin merkitys taiteilijalle. Carlstedt avioitui 1950-luvun taitteessa Ranskassa vaikuttaneen konserttipianisti France Ellegaardin kanssa, jolloin musiikin merkitys hänen taiteessaan kasvoi entistä suuremmaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on Uponnut katedraali -maalaus, joka pohjautuu Claude Debussyn samannimiseen pianokappaleeseen.
– Teos edustaa Carlstedtin tuotannossa rajapintaa, jossa esittävästä taiteesta siirrytään täysabstraktiin. Uponneessa katedraalissa on vielä jonkin verran nähtävissä esittäviä piirteitä, jotka nousevat suoraan Debussyn sävellyksestä. Tässä voi nähdä vedenalaisen katedraalin tai rakennelman, mutta vain nimen kautta. Ilman nimeä tämä voisi näyttäytyä puhtaasti abstraktina teoksena, Tuomas Laulainen kertoo.
Hypermoderni Kultainen kissa heräsi eloon
Amos Rexiin on myös rekonstruoitu Birger Carlstedtin suunnittelema kahvila. Vuonna 1929 Helsingin Unioninkadulle avautunut Le Chat Doré eli Kultainen kissa oli aikoinaan suorastaan sensaatiomaisen moderni ja kaikin puolin poikkeuksellinen ilmestys. Kahvilan sisustus edusti funktionalismia ja sen geometrialla leikittelevää lattiamaalausta pidetään yhtenä Suomen ensimmäisistä konstruktivistista taideteoksista. Kahvilaa koristivat modernit valonauhat ja mystiset kissaveistokset.
Le Chat Dorélla oli myös oma vakituinen orkesterinsa ja se mainosti itseään "naisyleisön lempipaikkana", mikä sekin kertoi moderniudesta. Yleisönä oli arvatenkin taiteilijoita, kirjailijoita, näyttelijöitä ja opiskelijoita.
Kieltolain aikana toiminnassa olleessa kahvilassa tarjottiin muun muassa lämpimiä voileipiä ja kovaa teetä – jossa siis oli mukana roima annos viinaa – ja siellä pidettiin mitä ilmeisimmin railakkaita bileitä.
– Le Chat Doré oli eurooppalaisittainkin varsin poikkeuksellinen paikka, ja varmaankin se sai vieraita ulkomaita myöten, Tuomas Laulainen sanoo.
Avantgardistisen kahvilan taru loppui kuitenkin lyhyeen ja se suljettiin parin vuoden kuluttua. Kahvilasta jäi jäljelle mustavalkoisia valokuvia sekä guassimaalauksia, joiden pohjalta se herätettiin Amos Rexissä uudelleen henkiin.
Arkkitehtonisesti toimiva näyttelytila
Amos Rexin kaksi edellistä päänäyttelyä, japanilaisen teamLab-ryhmän digitaalisista installaatioista koostunut Massless sekä belgialaisen surrealistin René Magritten taidetta esitellyt Elämänviiva olivat molemmat menestyksiä ja saivat aikaan pitkiä jonoja. Museosta kerrotaan, että suurelle yleisölle hieman tuntemattomamman Birger Carlstedtin kohdalla etenkin opastetuilla kierroksilla on ollut kova kysyntä.
Hyppäys immersiivisestä videotaiteesta abstrakteihin öljymaalauksiin on valtava, mutta Amos Rexin maanalainen näyttelytila on osoittautunut yllättävän muuntautumiskykyiseksi. Samaan ovat kiinnittäneet huomiota Birger Carlstedtia katsomaan tulleet Jaana Välimäki ja Tomi Koski.
– Pidän hyvin paljon siitä, kuinka täällä on arkkitehtuurista tulevia yhdistäviä tekijöitä, mutta samaan aikaan tänne on osattu rakentaa ammattimaisesti itse näyttelyä tukeva kokonaisuus. Näyttely tuntuu avaavan hyvin Birger Carlstedtin uraa ja hänen töistään on koostettu hienoja kokonaisuuksia, Välimäki toteaa.