Norjalainen erikoisjoukkojen sotilas oli joutunut valvomaan, kenties pitkäänkin, tehtävässään. Hän oli juuri lukemassa karttaa muiden sotilaiden kanssa, kun nosti katseensa tovereihinsa.
Heidän kehonsa oli normaali, mutta kaikilla oli suden pää. Vaikka he puhuivat, suden pää oli ja pysyi.
Pelottavaa? Kenties, mutta ei ennenkuulumatonta.
Vainaja voi vierailla kutsumatta
Edeltävä esimerkki on psykologian tohtori, tutkija Jukka Häkkisen tuoreesta kirjasta Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologiaa (Docendo 2019). Teoksessaan Häkkinen esittelee liudan hallusinaatioita ja harha-aistimuksia ufojen sieppauskokemuksista enkelin kosketuksen tuntemiseen ja selittää aivojen mekanismeja niiden takana.
Hallusinaatiot liitetään usein päihteidenkäyttöön tai mielenterveyden ongelmiin – mutta myös terve ihminen voi kokea erilaisia hallusinaatioita tai aistien vääristämiä kokemuksia sopivissa olosuhteissa.
Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun iäkäs eläkeläismies oli katselemassa televisiota, edesmennyt vaimo ilmestyi kylpytakissa huoneeseen. Häkkinen kertoo tapauksessa kirjassaan ja kuvailee miehen suhtautuneen tilanteeseen kiinnostuneen tarkkailevasti. Mies oli ehtinyt surra ja kaivata vaimoaan jo vuosien ajan.
Suru onkin yksi tekijöistä, jotka voivat laukaista hallusinaation. Muita yleisiä syitä terveen ihmisen harha-aistimuksiin ovat stressi, unenpuute, tai aistieristys.
Mielen oudot maisemat -kirjassa esitetään, että arvioiden mukaan jopa 46–82 prosenttia ihmisistä kokee hallusinaatioita läheisen menetyksen jälkeen. Vainaja voi ilmestyä uniin, tai hänet voi aistia esimerkiksi tuulen havinassa tai muissa ympäristön merkeissä.
Häkkisen mukaan vainajiin liittyvät kokemukset ovatkin pääosin lohdullisia. Vaikka fyysinen yhteys vainajaan on katkennut, emotionaalisen yhteyden ajatellaan jatkuvan.
– Ahdistavaa taas on useimmiten se, että jos asiasta kertoo sukulaiselle tai kaverille, saa hullun leiman, Häkkinen sanoo.
Arkiajattelussa hallusinointi liitetään usein vakaviin ongelmiin: ajatellaan, että on "normaaleja", jotka eivät koe harha-aistimuksia ja niitä, jotka kokevat, ja joilla on siten mielenterveysongelmia, eikä välissä ole lainkaan harmaata aluetta. Häkkisen mielestä kahtiajaon ei tarvitsisi olla niin jyrkkä.
Ylipäätään rajanveto mielenterveysongelmien ja muuten vain esiintyvien aistiharhojen välillä on vaikea määritellä. Yksi kriteeri on ollut se, uskooko kokija hallusinaationsa todeksi. Häkkinen kuitenkin kehottaa välttämään yksittäisiä määritelmiä – esimerkiksi puolisonsa menettäneelle kokemus voi olla hyvin todellinen ilman, että se merkitsisi esimerkiksi psykoosia.
– Psykoosiin liittyy kokonaisvaltaisempi harhaisuus, ja uskomukset ovat laajempia. Ne myös koetaan ahdistavaksi ja pelottavaksi, ja toimintakyky laskee merkittävästi, Häkkinen luettelee.
Lisäksi hän huomauttaa tarkastelevansa aihetta luonnontieteellisestä näkökulmasta. Osalle ihmisistä esimerkiksi vainajakokemukset voivat olla hyvin herkkiä, eikä sitä haluta selittää aivokemialla tai harhoilla.
– En missään nimessä halua kiistää kenenkään kokemuksia. Jos haluaa pitäytyä omassa tulkinnassaan, se on aivan ok, Häkkinen toteaa.
Onko tässä huoneessa joku muukin kuin minä?
1900-luvun alussa Etelämantereelle lähtenyt naparetkeilijä Ernest Shackleton joutui ryhmänsä kanssa vaikeuksiin. Ruoka ja vesi loppuivat, myrsky runteli miehiä. Lopulta kolme tutkimusretkeläistä lähti kävelemään 36 tuntia jäätikköjä pitkin valaanpyyntiasemalle.
Shackleton on kertonut vaelluksen aikana kokeneensa, että ryhmässä oli kolmen sijaan neljä miestä. Myös yksi hänen vaellustovereistaan oli todennut Shackletonille: "Pomo, minulla oli outo tunne marssin aikana, että mukanamme oli vielä yksi henkilö."
Shackleton ei ole ainoa, joka on kokenut sittemmin "kolmannen miehen tekijäksi" nimetyn ilmiön. Ensimmäisenä Mount Everest -vuorelle kiivennyt tutkimusmatkailija Frank Smyth oli niin vakuuttunut seurassaan olevasta ylimääräisestä ihmisestä, että yritti tarjota tälle eväitään (NPR, englanniksi).
Suurin osa meistä ei ole tutkimusmatkailijoita, mutta tuntemattoman läsnäolon kokeminen on tilastojen valossa tuttua todella monelle. Häkkinen viittaa vuonna 2005 julkaistuun tutkimukseen. Tutkimuksessa oli tehty kysely hallusinaatioista lähes 240 yliopisto-opiskelijalle.
Lähes viidesosa oli joskus tuntenut, että jokin koskettaa heitä, vaikka paikalla ei ole ketään. Yli viidesosa oli kokenut joskus, että edesmennyt henkilö on paikalla. Neljäsosa on nähnyt esineitä ja eläimiä, joita ei todellisuudessa ollut paikalla. Ja noin kolmasosa oli nähnyt edessään henkilön kasvot, vaikka paikalla ei ollut ketään.
– Nämä ovat yllättävän isoja prosentteja, Häkkinen toteaa.
Aina kuumottavaan aistimukseen ei tarvita edes väsymystä tai stressiä. Valtaosalle lienee tuttu tunne, että ollessaan yksin omassa huoneessaan tuntuukin siltä, että siellä on lisäksi joku – tai jokin.
Häkkinen tunnistaa asian välittömästi.
– Tuttuni ovat kertoneet, että kun kävelee vaikkapa syksyisen metsän reunassa ja on säkkipimeää, tulee outo fiilis, että mitä jos metsässä onkin joku outo hiippari, Häkkinen kertoo.
Tunne voi olla erittäin todellinen, vaikka ei olisi mitään todisteita siitä, että metsässä todella olisi mitään.
Omituisuuksia sattuu skeptikoillekin. Häkkinen kertoo kirjassaan Yhdysvaltojen länsirannikon skeptikkoyhdistyksen puheenjohtaja Michael Shermeristä, joka onnistui harhailemaan huolella vuonna 1983 pyöräillessään syrjäisellä metsätiellä Nebraskassa. Shermer näki pimeydestä ilmaantuvan avaruusaluksen ja suuret valonheittimet, jotka välähtivät hänen kasvoillensa.
Sitten muukalaiset sieppasivat miehen. Ainakin yksi avaruusolioista näytti erehdyttävästi Shermerin naisystävältä. Kokemuksensa jälkeen Shermer törmäsi päätä pahkaa ABC-televisioyhtiön kuvausryhmään ja päätyi suoraan lähetykseen kertomaan historiallisesta avaruusolentojen tapaamisesta.
Lopulta Shermer pääsi lepäämään. Virkistyttyään hän tajusi, että koko tapaus oli hänen 83 tuntia valvoneiden aivojensa suoltamaa hallusinaatiota.
Shermer oli osallistunut pyöräilykilpailuun, ja väsyneenä ja valvoneena oli luullut huoltoryhmän matkailuautoa ja sen kirkkaita valoja avaruusalukseksi. Huoltoryhmän jäsenet taas olivat muuttuneet hänen mielessään avaruusolioiksi, ja loppusilauksena Shermerin mielikuvitus oli poiminut yksityiskohtia avaruusolioista näkemästään televisiosarjasta.
Miksi aivot sitten suoltavat harhoja – onko niistä jotain erityistä hyötyä?
Miten hallusinaatiot syntyvät?
Harha-aistimuksia on eri tasoisia ja erilaisia, alkaen jonkin tuntemattoman läsnäolon kokemisesta muun muassa visuaalisiin tai äänellisiin hallusinaatioihin. Niiden syntymiselle ei ole yhtä yleistä mekanismia.
Esimerkiksi näkövammaisuus voi aiheuttaa hallusinaatioita. Toinen mekanismi on univaje ja siitä syntyvät aivokemian muutokset. Häkkinen kertoo, että univajetta tutkiessa on havaittu, että mitä pidemmälle univaje etenee, sitä todennäköisemmin omiin harhoihinsa alkaa uskoa.
– Nukkumista ja unta on pidetty aivojen pesukoneena: neuraaliset yhteydet muuttuvat ja aivoja huolletaan yön aikana, Häkkinen kertoo.
Kova unenpuute voi siis ajaa ihmisen psykoosimaiseen tilaan, jossa harhat tuntuvat todellisilta. Siksi raja voi joskus olla liukuva psykoottisen ja muuten vain harhailevan mielen välillä.
Univajeessa ihminen voi myös nähdä parin sekunnin mittaisia mikrounia, kun aivot työntävät ihmisen väkisin unitilaan.
– Mikrounissa voit nähdä hallusinatorisia unikuvia, Häkkinen toteaa.
Tällaisia mikrounia on testattu esimerkiksi laboratorio-olosuhteissa, jossa ihmisiä on valvotettu. Häkkisen kirjassa kerrotaan esimerkiksi tapauksesta, jossa koehenkilö yhtäkkiä suuteli edessään olevaa paperia luullen tätä tyttöystäväkseen, jonka oli nähnyt unessa.
Lievä tunne siitä, että vaikkapa omassa huoneessa on joku ylimääräinen hahmo, voi olla osa aivojen uhkahavainnointijärjestelmää.
– Tuo järjestelmä voi olla välillä yliherkillä ja tuottaa fiiliksen siitä, että mitä jos omassa kämpässä on joku muukin, Häkkinen toteaa.
Yksi mekanismeista liittyy aistieristykseen. Yleensä sillä tarkoitetaan esimerkiksi koetilanteissa tehtyä kaikkien aistien tukkimista, mutta Häkkinen antaa siitä myös hyvin arkisia esimerkkejä.
– Yksi aistieristyksen muoto on esimerkiksi se, kun ajaa autolla kauhean pitkään yksitoikkoisessa maisemassa ja yöaikaan.
Vastoin arkiajatteluamme silmä ei ole kuin kamera joka toimittaa aivoihin kuvan, jonka aivot taas analysoivat. Häkkisen mukaan aivoissa on jatkuvasti spontaaniksi aktiviteetiksi kutsuttua toimintaa. Tuo toiminta pyrkii ennakoimaan, millaista tietoa silmän kautta on tulossa sisään.
Aivot ovat siis eräänlainen ennustuskone. Näitä aivojen tuottamia oletuksia maailman tilasta kutsutaan myös nimellä priori.
Jos aivojen valmiiksi saama ennuste täsmää silmästä tulevaan tietoon, aivojen ei tarvitsekaan kylmäkäynnistää itseään, vaan tiedon käsittely on jo alkanut. Häkkisen mukaan silmien kautta tuleva informaatiotulva on valtava, eikä aivojen spontaania aktiviteettia huomaa arkielämässä, sillä se toimii kaiken taustalla.
Mutta jos silmien kautta tuleva tietomäärä alkaa vähenemään esimerkiksi näön olennaisen heikkenemisen takia tai aistieristyksen vuoksi, spontaani aktiviteetti tupsahtaa näkyviin. Häkkinen kuvailee, miten aivojen ennustejärjestelmä joutuu pulaan, kun riittävästi tietoa ei tule sisään.
Lopputuloksena aivot saattavat tuutata hallusinaatiokuvia.
– Aivomme hallusinoivat koko ajan taustalla. Spontaani aktiviteetti on ikään kuin tuota hallusinaatiota, mutta se ei vain näy ennen kuin on hiljaista, Häkkinen kiteyttää.
Vaikka asiasta ei ole tieteellistä todeistetta, Häkkinen arvioi, että kuolleen läheisen näkeminenkin on eräänlainen aivojen ennuste eli priori – oletus siitä, mitä maailmasta pitäisi löytyä.
– Jos kumppani on tullut aina kotiin tiettyyn aikaan kotiin, ajanut parran tiettyyn aikaan aamusta, keitellyt kahvia ja nukkunut vieressä, aivojen ennustemekanismi tuottaa kumppanin edelleen paikalle, Häkkinen pohtii.
Ja kyllä, joissain tilanteissa harha-aistimuksista voi olla iloa. Jos kokee, että suojelusenkeli on matkassa, voi siitä saatu turva auttaa selviytymään vaikeasta tilanteesta. Edesmenneen läheisen läsnäolo voi tuoda turvaa.
Ylipäätään Häkkinen haluaisi vähentää hallusinaatio-sanaan liittyvää stigmaa. Aistiharhoja ja elämäntilanteita on niin monenlaisia, että kummallisia kokemuksia voi sattua periaatteessa kenelle tahansa meistä.
– Hallusinaatio ei välttämättä tarkoita, että olisi menossa täysin sekaisin. Se voi olla osa elämää ja osa tiettyä vaihetta, Häkkinen toteaa.