Mira Metsälehto ei heitä ruokaa roskiin. Hän ei myöskään käy buffetravintoloissa, sillä niiden synnyttämä ruokahävikki ahdistaa häntä niin paljon.
Hän inhoaa syömäkelpoisen ruuan pois heittämistä niin, että syö jopa omasta pihasta nostamiensa porkkanoiden naatit. Hän surauttaa ne pestoksi tai syö salaatissa sellaisenaan.
– Jotkut kuulemma syövät parsakaalista vain kukinnot ja heittävät varren pois. Miksi ihmeessä? hän kysyy.
Suomessa syntyvän hävikkiruoan määrä on valtava, noin 400–500 miljoonaa kiloa vuodessa. Saman verran painaisi kaksikerroksinen matkustajajuna, jossa olisi 8824 vaunua peräkkäin. Juna yltäisi Metsälehdon kotipaikkakunnalta Rovaniemeltä Ouluun ja ylikin.
Olemme unohtaneet, miten arvokasta ruoka on
Se kerta, kun Metsälehto joutui viimeksi heittämään ruokaa pois, jäi mieleen. Hän oli poiminut metsästä mustikoita ja laittanut puolet niistä pakkaseen. Toisen puolen hän oli jättänyt jääkaappiin syömämarjoiksi.
Marjat alkoivat haiskahtaa ennen kuin hän ehti syödä ne. Viimeiset oli pakko heittää kompostiin.
Rakkaasta metsästä löytyneiden marjojen haaskaaminen harmitti Metsälehtoa niin paljon, että suusta livahti pari kirosanaa.
– Olisi pitänyt pakastaa isompi osa.
Pakastimia Metsälehdon sinkkutaloudesta löytyy kaksi: jääkaappi-pakastin keittiöstä ja arkkupakastin parvelta. Yksi ei riittäisikään vetämään sisuksiinsa kaikkea sitä, mitä Metsälehto säilöö.
Ruisleipää, kauraleipää ja itseleivottua leipää. Mustikoita, vadelmia, puolukoita, herukoita, mansikoita, aroniaa. Horsmaa, kuusenkerkkää, voikukkaa, lipstikkaa, jauhosavikkaa, nokkosta. Ruoka-annoksia pienissä rasioissa. Oransseilla tarroilla laputettuja tuotteita. Tummuneita banaaneja viipaleina.
Metsälehto suree sitä, että ihmiset ovat kaiken yltäkylläisyyden keskellä unohtaneet, kuinka arvokasta ruoka on. Buffetravintoloihin hän ei edes mene, sillä niistä jää niin paha mieli.
Kolme miljardia lohta hävikkiin
Joka kymmenes peruna, leipäpala ja hedelmä päätyy Suomessa roskapönttöön. Kaikkein eniten heitämme ruokaa pois omissa kodeissamme, meillä, teillä ja naapurissa.
Lapamme vessanpönttöön kaurapuuroa, jota tuli keitettyä liian iso kattilallinen. Kaavimme roskikseen kinkkukiusausta, sillä kuka jaksaa syödä samaa ruokaa monta päivää peräkkäin? Jugurtin kohtalon sinetöi edellispäivänä paukkunut parasta ennen -päiväys.
Huonot keittiötaidot, syömisen ja ruoanlaiton suunnittelemattomuus sekä viitseliäisyyden puute saavat niin ikään aikaan sen, että heitämme kodeissamme roskiin vuosittain noin 140 miljoonaa kiloa ruokaa.
Kun lukuun lisätään ravintoloiden, kaupan, teollisuuden ja alkutuotannon roskiin heittämä ruoka, hävikki kipuaa Suomessa noin 400–500 miljoonaan kiloon vuodessa.
Maailmanlaajuisesti hävikkiruokamäärät ovat tyrmääviä: 574 miljardia kananmunaa, 3 miljardia Atlantin lohta, 75 miljoonaa lehmää. Metsälehto katselee lukuja, jotka Hävikkiviikko (siirryt toiseen palveluun) listasi syyskuussa. Hän ei tiedä mitä sanoa.
– Kolme miljardia lohta? Se on aivan järkyttävää.
Syömäkelpoisuus selviää haistelemalla ja maistelemalla
Yksi syy siihen, miksi kodeissamme syntyy niin paljon ruokahävikkiä on, että turhan moni elintarvike on varustettu viimeinen käyttöpäivä -merkinnällä. Se luo kuluttajalle mielikuvan, että tuote on sen jälkeen syömäkelvoton, jopa vaarallinen.
Ruokatieto-yhdistys muistuttaa (siirryt toiseen palveluun), että "parasta ennen" -päivämäärän jälkeenkin ruokaa voi vielä käyttää, jos sen laatu ei ole heikentynyt. Viimeinen käyttöpäivä merkitään tuotteisiin, jotka ovat helposti pilaantuvia. Sen mentyä tuotetta ei enää saa esimerkiksi myydä tai käyttää myytävän elintarvikkeen valmistukseen.
Elintarviketurvallisuusjohtaja Sebastian Hielm Maa- ja metsätalousministeriöstä ei juurikaan vilkuile päiväyksiä, kun hän etsii jääkaapista syötävää.
– Jos siellä on kaksi leikkelepakettia auki, saatan katsoa, että jaa, tämä on menossa aiemmin vanhaksi, joten ehkä syön tätä. Mutta sehän on isän osa: syödä kaikkea sitä, mikä ei lapsille ja koiralle kelpaa.
Hielm tuli kuutisen vuotta sitten tunnetuksi siitä, että kertoi Kuningaskuluttaja-ohjelmassa popsivansa huoletta jääkaapistaan löytynyttä puoli vuotta vanhaa smetanaa.
Mikä oli totta silloin, on totta nyt, sanoo Hielm. Hän kannustaa ihmisiä rohkeasti haistelemaan ja maistelemaan ruokakaappiensa sisältöjä ja vetämään johtopäätökset niiden perusteella, ei parasta ennen -päiväyksen.
– Ihminen on eläin, jolla on tietynlaisia kykyjä. Yksi niistä on, että hän tunnistaa pilaantuneen ruoan. Jos ruoka ei haise tai maistu pilaantuneelta, se ei sitä ole. Eli rohkeasti vain käyttämään, Hielm kannustaa.
Metsälehto ei liioin päiväyksiä tuijottele. Ruoan ulkonäkö sekä sen haistelu ja maistelu riittävät kertomaan, onko ruoka syömäkelpoista.
– Hyvä, parempi, paras -vertailu sopii minusta tähän kohtaan hyvin. Hyvää ruokaa voi aivan hyvin syödä. Ei sen tarvitse aina olla parasta.
Peritty pihiys sopii ympäristötietoiselle
Metsälehto ei muista mitään erityistä tapahtumaa tai hetkeä, joka sai hänet päättämään, että ruokaa ei pidä heittää pois. Asia on aina ollut niin, jo lapsuudenkodissa.
– Nella-koira söi kaiken kalan- ja kananperkeistä ja perunankuorista lähtien. Se eli 15-vuotiaaksi, mikä on cockerspanielille aika korkea ikä.
Rovaniemellä kasvaneen Metsälehdon perheessä liikuttiin kesät ja talvet luonnossa. Marjametsään hän pääsi jo ennen kuin osasi kävellä. Lapin vaelluksilla hän oli mukana milloin isän selkärepussa, milloin ahkiossa.
Juuri isältä hän peri pihiyden. Onneksi, sillä ominaisuus sopii hyvin yhteen myöhemmin Metsälehdossa heränneiden ympäristöajatusten kanssa.
Ilmastoraporttien tulokset ja kaikkialta vyöryvä tieto maapallon tilasta ja tulevaisuudesta tekevät hänet lähes toivottomaksi. Ne saavat hänet myös ruoskimaan itseään. On päivänselvää, että hän ei enää lennä.
Muiden välinpitämättömyys harmittaa, mutta valistajan osa ei ole helppo.
– Jos sanon ääneen, että tarvitseeko sitä uutta televisiota ostaa vain siksi, että entinen on väärän värinen, reaktio on yleensä hiljaisuus tai korkeintaan, että joo.
"Luonto on minulle kuin perheenjäsen"
Vielä Metsälehto ei ole keksinyt tapaa, jolla ympäristön puolesta puhuminen menisi muille perille ilman, että se herättää vastareaktion. Tarkoitus on kuitenkin vilpitön.
– Luonto on minulle kuin perheenjäsen. Kun sille tehdään pahaa, se satuttaa.
Myöhemmin tänä syksynä Metsälehto aloittaa uuden tehtävän WWF:n koululähettiläänä (siirryt toiseen palveluun). Hän tulee kiertämään Rovaniemen ympäristökuntien yläasteilla ja lukioissa puhumassa ruokatuotannon ympäristövaikutuksista.
Koska Metsälehdolla ei ole autoa, hän kulkee matkat Kittilään, Sodankylään ja etäämmäs bussilla. Matkaa kertyy yli sata kilometriä suuntaansa, mutta se on sen arvoista, hän uskoo.
Ympäristöasiat ahdistavat niin paljon, että paras lääke siihen on toiminta.
– Haluan tehdä asian eteen jotain, millä on merkitystä. Olen innoissani, että pääsen tekemään jotain konkreettista ja paasaamaan aiheesta oikein luvan kanssa.
Parasta ennen plus pari vuotta on ihan ok
Miltä sitten näyttää, tuoksuu tai maistuu kaapista löytynyt ja kaksi vuotta sitten päiväyksensä ylittänyt puuroriisi tai kolme kuukautta sitten erääntynyt rahka? Entä lasagnelevyt, joiden päiväys vanheni puoli vuotta sitten?
Puuroriisi näyttää puuroriisiltä ja tuoksuu siltä miltä sen kuuluukin, eli ei oikeastaan miltään. Tästä voi siis huoletta keittää ensi joulun, ja ehkä seuraavankin, aattoillan riisipuuron?
– Pari vuotta vanhasta riisistä tulee aivan hyvä puuro, Metsälehto sanoo.
Lasagnelevyt rapsahtivat vanhoiksi aprillipäivänä. Vaikea sanoa, ovatko ne muuttaneet muotoaan tai makuaan puolessa vuodessa. Metsälehto ei olisi huolissaan.
– Asiantuntijat puhuvat kuivatuotteiden kohdalla jopa parin vuoden käyttöajasta sen jälkeen, kun parasta ennen-päiväys on mennyt. Eli aivan hyvin näitä voi käyttää.
Päiväysten silmäilemättä jättäminen antaa laiskalle kokille mukavasti pelivaraa. Rahaakin säästyy liki viisi euroa, kun puuroriisi ja lasagnelevyt siirtyvät roskapöntön sijaan takaisin kuivakaappiin.
Pilaantumisen uhkaamat hedelmät alekoriin?
Metsälehto piti alkusyksyllä yhden iltapäivän ajan pop-up-hävikkiravintolaa. Hän sai ruokatavarat ilmaiseksi paikallisista elintarvikeliikkeistä.
Ruoanhakumatkallaan hän kauhistui sitä banaanien määrää, joka tursusi kauppojen biojäteastioista.
– Tämän näköisiä ne olivat, hän näyttää.
Metsälehdon kädessä on mustapilkullinen banaani, jossa ei ole juurikaan pehmenneitä kohtia. Sen voisi surauttaa smoothieen tai muussata banaanikakkutaikinaan.
Hän ei tiedä, miksi niin iso osa kauppojen hevi-osastojen tuotteista päätyy hävikkiin. Eikö olisi parempi idea myydä niitä halvemmalla hieman vähemmän vaativille kuluttajille?
– Oranssit hintalaputhan meillä on jo. Eikö hevi-osastollakin voisi olla laari, josta näitä yksinäisiä, pilkullisia banaaneja voisi ostaa halvemmalla? Vai onko kauppiailla jokin syy, miksi niin ei tehdä? hän kysyy.
Laillista estettä kolhiintuneiden tai mustuneiden banaanien myymiselle reilulla alennuksella ei ole, kertoo Päivittäistavarakauppa ry:n elintarvikeasiantuntija Anna Salminen.
– Kaupat voivat aivan hyvin myydä tai antaa ilmaiseksi myynnistä poistettuja syömäkelpoisia hedelmiä ja vihanneksia, Salminen sanoo.
Sitä odotellessa Metsälehto pelastelee ostoskoriinsa biojäteastian uhkaamia mustapilkullisia banaaneja.
Ahdistaako sinua ruoan heittäminen roskiin? Miten torjut hävikkiä? Keskustele aiheesta klo 22 asti.
Lue myös:
Näin voit parantaa ilmastoraportin synkkiä lukuja – Ruoan heittäminen roskikseen ei ole pikkujuttu