Olen isä kolmelle ja tänään oli jo parempi aamu. Eilen oli takkuinen maanantai ja olin valmis nakkomaan kakarat, ulkovaatteet ja koulureput yhteen läjään kartanolle, tänään erkanimme koulutielle halisovussa. Katsoin portailla, miten pienet talvikengän kuvat piirtyivät kuurottuneeseen nurmikkoon, kun kuutamo antoi tilaa säihkyvälle päivälle.
Aamukahvia jatkaessani mietin, ettei taida ajassamme olla vaikeampaa kysymystä kuin lapset. Sitten tuumin, että ennen kuin asiaan syventyy enemmän, olisi syytä kasvattaa pari, sillä lasten tulon jälkeen maailmassa mikään ei ole samaa. Näkökulma muuttuu.
Välillä aamuyöstä oksennusta siivotessa väsyttää niin, että pelkää sydämensä pysähtyvän. Se on raakaa leikkiä, kun lapset kasvattavat vanhemmistaan aikuisia.
Suuren syntyvyyskeskustelun hälinässä luin artikkelin, jossa vapaaehtoisen lapsettomuuden syyksi kerrottiin muun muassa se, että elämä oli jo valmiiksi rikasta ilman lastakin.
Pahoin pelkään, etteivät he tiedä, mistä puhuvat.
Selvä se, että lasten myötä päivistä tulee raskaampia. Joutuu luopumaan asioista. Välillä aamuyöstä oksennusta siivotessa väsyttää niin, että pelkää sydämensä pysähtyvän. Se on raakaa leikkiä, kun lapset kasvattavat vanhemmistaan aikuisia.
Lapset ovat vaiva, kärsimys ja huoli. Silti yhä useammin minusta tuntuu, että tarvitsemme vastuksia. Ihminen on rakennettu niin, ettei mikään rikas ja tärkeä tule helpolla. Ilman tosikoitoksia jäämme vajaiksi. Jäämme isoiksi vauvoiksi. Jumimme nuoruuteen, siihen kulttuuriseen omituiseen välitilaan, joka keksittiin kai joskus 1950-luvulla, ja jonka keskiössä ovat minä ja minun rentoa elämääni tukevat tarpeeni.
Olen lasteni takia usein uuvahtanut, kätisevä ukonriekale. Mutta ilman heitä olisin jotakin vieläkin kauheampaa. Olisin peritarkka poika, kengät järjestyksessä eteisessä, leivinuunin eteen varisseet koivunhöytyvät minua suuresti ahdistaisivat. Vaatisin kumppaniltani järjestystä, pitäisin nurmikon vertailukelpoisena. Olisin hillitön materialisti. Olisin itsetietoinen, hankala, pikkuruista elämää elävä keski-ikäistyvä mies. Minussa olisi erinomaiset mulkvistin ainekset. Olisin minä itse, jolla olisi runsaasti omaa aikaa ajatella maailman pienimpiä epäkohtia.
Mutta onneni oli saada lapsia. Koetin rimpuilla viitisen vuotta tarkkana poikana, mutta sitten, pakon edessä, elämän vedeltyä kaksin käsin lättyyn, löysäsin vähän. Sitten hölläsin vähän lisää. Nyt on aika hyvä olla, vaikka aamulla vessassa haisi selvästi virtsa. Pikkujäbät eivät vielä oikein osu.
Lasten myötä päivät menevät lähes aina aivan toisin kuin olin suunnitellut. Asiat venyvät ja vanuvat, pienet askareet voivat siirtyä vuosilla, mutta tärkeät jutut hoituvat aina lopulta.
Asiat ovat myös usein hukassa. Eilen hukkasin puoleksi tunniksi lapseni. Hän oli mennyt väärälle kaverille treenien jälkeen ja puhelin oli kotona. Hirveä kokemus, mutta tänään on jo uusi päivä.
Väsymyksen raadollisimpina hetkinä olen miettinyt, mitä julmettua olisinkaan saanut urallani aikaiseksi, jos ei olisi lapsia. Miten olisinkaan kirjoittanut, jos minulla olisi ollut oikeasti aikaa, kuinka olisin hurmannut ihmiset ja kylpenyt sitten erinomaisuudessani.
Siinä on vain se pieni ernopaasilinnamainen ongelma, että ilman lapsia en olisi tullut eläneeksi sitä elämää, josta tulee kirjoittaja. En olisi koskaan päässyt niihin syvyyksiin, jonne lapset minut häpeilemättä upottivat.
Muistan, että ennen lapsia päivät menivät liian usein aikoessa. Aikaa oli niin paljon, että se valui käsistä. Kahdentoista vuoden armoton lapsimankeli on opettanut ottamaan hetkestä kiinni. Jos haluaa tehdä, pitää ryhtyä heti kun on paikka.
Jos ei Pohjoismaisiin turvaverkkoihin uskalla lasta pyöräyttää, vika ei ole Pohjoismaissa.
Vapaaehtoisesti lapsettomat kertoivat Hesarin selvityksessä lapsettomuuden yhdeksi syyksi epävarmuuden omasta taloudesta.
Olimme vaimon kanssa rutiköyhiä opiskelijoita, kun saimme ensimmäisen lapsemme. Kun kirosin talousahdinkoamme, maailman nähnyt mummuni sanoi myhäillen vanhan sananlaskun: Lapsi tuo leivän tullessaan.
Ristus, miten se ärsytti silloin. Mutta mummu oli oikeassa, tietenkin. Jos ei Pohjoismaisiin turvaverkkoihin uskalla lasta pyöräyttää, vika ei ole Pohjoismaissa.
Olemme asettaneet lapsentulolle standardit, jotka ovat yhtä railakkaasti olennaisesta irtautuneita kuin ympäröivä maailmamme. Tämä isukki Pohjois-Ruotsista neuvoo, että ta det lugnt. Ei lapsi tarvitse ensimmäisinä vuosina kuin aikaa ja hoivaa. Se ei paljoa maksa, mutta jostakin syystä sitä on vähenevissä määrin tarjolla.
Täydellisessä Suomessani kaikki kynnelle kykenevät osallistuisivat lapsen kasvatukseen, olipa hän biologinen, adoptoitu, kaverin tai sisaren lapsi.
On esitetty myös ekologis-ilmastollisia syitä jättää lapsenteko väliin. Väkiluvun hillitsemisessä on tosiaan raadollinen tolkun siemen. Mutta kuka kertoi, että lapsen pitäisi olla oma?
Täydellisessä Suomessani kaikki kynnelle kykenevät osallistuisivat lapsen kasvatukseen, olipa hän biologinen, adoptoitu, kaverin tai sisaren lapsi. Sillä kuka piru tämän maailman pelastaa, jos eivät koulutettujen maiden fiksujen ja vastuullisten aikuisten mukulat? Kuka muu muka voisi pitää tästä yhteiskunnasta huolen?
Sivuun jättäytyminen haiskahtaa itsekkyydeltä. Se on isojen vauvojen ajatuksen pintahaituvia. Se on minä minä minä.
Nykyään lapset ovat näkökulma oikeastaan kaikkeen toimintaani. Heidän kauttaan näkee tarkemmin koko maailman – omasta historiasta ekologiseen kriisiin. Lapsissa on kyse kaikkein tärkeimmästä. Lapsi on ihmisyyden keskiössä kulttuurista, uskonnosta ja ajasta toiseen. Ja enemmänkin. Tarve luoda uutta elämää on luonnon kovaa ydintä lajista ja lisääntymistavasta riippumatta. Se on laki.
Kaikki merkittävät pyristelymme tällä planeetalla tähtäävät parempaan huomiseen. Lapsi on tulevaisuuden kirkkain kuva. Lapsi on motivaatio, syy ja tarve. Rakkaus, kaikki, mikä lopulta on tärkeää.
Jos päättelemme jotenkin toisin, olemme harhautuneet.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.
Aiheesta voi keskustella su 10.11. klo 16.00 asti.