WIEN. Mitä tulee vallankumouksiin, omaan muistiin ei voi luottaa.
Bulgarialainen Ivan Krastev oli syksyllä 1989 juuri valmistumassa Sofian yliopistosta. Hän istui iltaa ystäviensä kanssa, kun maan kommunistijohtaja erosi. Yksi seurueen vanhemmista, tunnettu toisinajattelija, sanoi silloin nuorelle Krasteville, että sinun elinaikanasi kommunismi tulee vielä kaatumaan.
Toive oli, että parissa vuosikymmenessä. Muutos tapahtui lopulta viikoissa.
Itäblokki kaatui ja Eurooppa yhdistyi. Alle vuoden päästä sama toisinajattelijaystävä valittiin Bulgarian johtajaksi ensimmäisissä vapaissa vaaleissa.
– Asiat tapahtuvat vallankumouksen aikaan niin nopeasti. Sen voi muistaa, mitä teki, mutta ei sitä mitä ajatteli, Krastev sanoo toimistossaan Wienissä.
– Voi vain katsoa raunioihin, jotka ovat jääneet niistä odotuksista jäljelle.
Krastevista on tullut viime vuosina yksi Euroopan eturivin poliittisista ajattelijoista. Hänellä on jatkuvasti vientiä ympäri Eurooppaa, ja haastattelu onnistui täpärästi matkojen välissä.
Vuonna 2017 julkaistu kirja After Europe sinkosi Krastevin eturivin Eurooppa-kommentoijaksi, kun uusia pakolaiskriisin ja populismin nousun synnyttämiä jakolinjoja yritettiin ymmärtää.
Krastev ei kerro välttämättä mitään uutta, mutta onnistuu naulaamaan Euroopan muutoksen kirjoihinsa tavalla, joka tuntuu ämpärilliseltä kylmää vettä kasvoille.
Totta! Näinhän se menikin!
Jos oli vuosikymmeniä tottunut teeskentelemään kommunismia, ei kapitalismin teeskenteleminen ollut sen vaikeampaa. Omaksumista ei tarvittu.
Tällä viikolla häneltä ilmestyi uusi kirja The Light that Failed. Kirja on tehty yhdessä yhdysvaltalaisen Stephen Holmesin kanssa.
Tuoreen kirjan ydinsanoma on yksinkertainen mutta voimakas. Vuonna 1989 alkanut kapitalismiin perustuvan liberaalin demokratian ylivallan aika on ohi. Se päättyi joskus vuosien 2008–2016 välimaastossa. Ensin maailmaa koetteli talouskriisi, ja murroksen sinetöi Donald Trumpin nousu presidentiksi.
Maailma on siirtynyt uuteen aikaan.
Liberaali demokratia ei onnistunut sille pedatussa maailmanvalloituksessa, vaan maailmassa vahvoilla ovat nyt itsevaltaiset, demokratiaa tallaavat johtajat Budapestista Pekingiin.
Miksi näin kävi, ja mitä vuoden 1989 toiveista on tänä päivänä enää jäljellä?
Krastevilla on kysymyksiin kirjan verran vastauksia. Aihe on erityisen ajankohtainen nyt, kun Berliinin muurin murtumisesta tulee 9. marraskuuta kuluneeksi 30 vuotta.
Toimistossaan Wienissä tutkija siteeraa haastattelun aluksi amerikkalaislaulaja Bruce Springsteenin kappaletta River.
Is a dream a lie if it don’t come true
or is it something worse
Vapaasti suomentaen: onko unelma valetta, jos se ei toteudu vai jotain pahempaa?
Euroopan rauhanomaisten vallankumousten vuotena 1989 tulevaisuus oli itäeurooppalaisille aivan silmien edessä.
– Tulevaisuus oli länsi, itsekin rautaesiripun takana kasvanut Krastev sanoo.
Vielä konkreettisemmin tulevaisuus oli sitä, mitä Länsi-Saksa oli. Vaurautta, demokratiaa ja vapautta. Siksi vuoden 1989 itäeurooppalaiset vallankumoukselliset halusivat lännen ja länteen.
Alkoi aikakausi, jota Krastev nimittää imitoinnin eli jäljittelyn ajanjaksoksi. Itäeurooppalaiset alkoivat imitoida lännestä valtiojärjestystä, markkinoita ja elintapoja.
Jotkut jäljensivät länttä paremmin kuin toiset. Kyse ei aina ollut edes läntisen mallin aidosta omaksumisesta. Usein länsimailta sai hyväksyvää nyökyttelyä, kunhan vain esitti omaksuvansa lännen ideaalin.
– Viesti oli se, että voi teeskennellä, mutta oli vain yksi järjestelmä mitä teeskennellä, Krastev sanoo.
Tämä yksi ja ainoa jumala oli liberaali demokratia länsimaisessa markkinataloudessa. Kommunismi ei vain hävinnyt tai jäänyt jonkin armeijan nujertamaksi. 1990-luvun Euroopassa koettiin, että historia oli nujertanut kommunismin.
Venäjälläkin imitoitiin Krastevin mukaan kapitalismia: jos oli vuosikymmeniä tottunut teeskentelemään kommunismia, ei kapitalismin teeskenteleminen ollut sen vaikeampaa. Todellista omaksumista ei tarvittu.
Hetken aikaa näytti siltä, että länsimaistuminen oli ainoa vaihtoehto.
Nyt Krastev ja Holmes julistavat tämän aikakauden päättyneeksi.
Länttä ei enää haluta jäljitellä yhtä yksimielisesti, vaan sen tarjoaman mallin rinnalle on tullut uusia kilpailijoita. Länsimaista demokratiaa ei nähdä enää historian loppuratkaisuna kuten vuonna 1989.
Mitä jos olimme väärässä?
Liberaalin demokratian hegemonia kaatui omaan suuruuteensa.
Krastevin mukaan liberaali demokratia ei onnistunut näkemään sitä, että ihmisluontoon kuuluu vaihtoehtojen kaipuu. Ironista kyllä, liberalismiin kuuluu vapaus valita, mutta ajatus liberaalin demokratian ylivallasta ei jättänyt tilaa valinnanvapaudelle.
– Vaihtoehtojen puute teki monet vastahakoisiksi.
Nyt 30 vuotta Euroopan vallankumousten jälkeen ne maat, jotka vielä 1989 innokkaasti imivät vaikutteita lännestä, halveksuvat länttä.
Unkarissa äänestäjät ovat vaali vaalilta antaneet tukensa itsensä illiberaaliksi suunnannäyttäjäksi julistautuneelle pääministeri Viktor Orbánille ja Puolassa valtaa keskittäneelle Jarosław Kaczyńskille.
Venäjä ei enää edes yritä esittää demokratiaa, koska demokratian maine ei ole entisellään.
Siihen vaikuttaa sarja tapahtumia: WTC-iskut 2001, Irakin sota, vuoden 2008 talouskriisi, Venäjän toimet Krimillä ja Itä-Ukrainassa, lännen täydellinen kyvyttömyys estää Syyrian humanitaarinen katastrofi, pakolaiskriisi 2015, brexit ja Donald Trump.
Avoin liberaali maailma tuntuu nyt pelottavammalta kuin aiemmin. Globalisaatio ei olekaan kaikille mahdollisuus vaan monen mielestä uhka.
Krastev nostaa esiin kysymyksen, jota Yhdysvaltain edellinen presidentti Barack Obama pohti Trumpin valinnan jälkeen.
What if we were wrong?
Mitä jos olimme väärässä?
Obama ei kysynyt, mitä tehtiin väärin tai kuka teki väärin. Kysymys tarkoittaa heräämistä ajatukseen siitä, ymmärsimmekö kylmän sodan jälkeisen aikakauden luonteen kokonaan väärin. Oliko väärin luottaa historian tuoneen liberaalille demokratialle voiton.
Krastev palaa ajatukseen imitoinnin aikakaudesta. Siitä, miten itäinen Keski-Eurooppa yritti olla kuin länsi ja länsi odotti muun maailman haluavan olla kuten se.
Itäblokin kaatumisen jälkeen matkittu malli oli Saksa. Puola, Unkari, Tšekki ja Slovakia halusivat olla kuin Saksa, joka oli itse matkimisen mallioppilas. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Länsi-Saksa nousi kukoistuksen matkittuaan Yhdysvaltoja.
Mutta ongelma matkimisessa on se, että ideaali karkaa koko ajan käsistä. Matkittava muuttuu nopeammin kuin matkija ehtii saavuttaa sen. Esimerkiksi Puolassa 1989 tehty kysely paljasti ihmisten ihailevan länsisaksalaista perhekeskeisyyttä, kirkossa käyntiä ja sitä, ettei siellä ollut kommunismia.
Ja mitä on Saksa nyt. Perhekeskeisyyden sijaan puhutaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Kirkossa käy harva.
– Ihmiset tunsivat olonsa petetyiksi, Krastev sanoo.
Itä-Euroopan muutos kapitalismiin oli 1990-luvulla raju ja köyhät jäivät jalkoihin.
Viesti oli kuitenkin se, etteivät itäiset maat voi saavuttaa samoja hyvinvointivaltion elementtejä, joita lännessä oli. Ja juuri niitä itäeurooppalaiset lännestä kaipasivat.
Länsimaisille firmoille oli myös kätevää, ettei itäisiin EU-maihin tullut samoja kalliita työläisten oikeuksia kuin lännessä oli.
Nyt esimerkiksi Puolassa oikeistonationalistinen Laki ja oikeus -valtapuolue on alkanut kuroa umpeen tätä kuilua. Suuret lapsilisät ja muut sosiaaliedut ovat tärkeä syy puolueen suosioon.
Puolan Laki ja oikeus onkin löytänyt uuden ajan voittoreseptin yhdistämällä nationalismin ja vasemmistolaisen tukipolitiikan. Yhä lännestä kuulee ääniä, ettei Puolalla ole tähän varaa tai että valtapuolue yrittää ostaa tuilla äänestäjiä puolelleen.
Vastakysymys voisi olla, miksi puolalaiset eivät saisi haluta samoja tukia ja etuja kuin lännessäkin on? Puolan talous kasvaa laveasta tukipolitiikasta huolimatta erittäin vahvasti.
Nationalismi oli vain äänettömällä, ei se minnekään kadonnut.
Unkari ja Puola ovat länsimaisille vaikeita myös siksi, että ne ovat tuoneet nationalistisen politiikan jälleen osaksi valtavirtaa. Kehitys sotii sitä ideaa vastaan, että entisen itäblokin maista piti tulla lännen kaltaisia. Sellaisia kuin Saksa.
– Juuri oman historian vuoksi Saksan kopioiminen oli vaikeaa. Saksa on poikkeus, Krastev huomauttaa.
Saksan liittotasavallan syntyminen toisen maailmansodan jälkeen oli aivan toisenlainen prosessi kuin itäisen Keski-Euroopan maiden vapautuminen vuonna 1989. Saksassa nationalismi poliittisena aatteena mitätöitiin järjestelmällisesti natsiajan ja toisen maailmansodan joukkotuhon vuoksi.
Unkarissa ja Puolassa puolestaan kansallinen herääminen oli edellytys kommunismista vapautumiselle. Se oli tie vapauteen.
– Kysymys ei ole siitä, miksi nationalismi on taas vahvistunut vaan se, katosiko nationalismi koskaan, Krastev sanoo.
Hänen mukaansa itäisen Keski-Euroopan nationalismi oli vain hiljennetty 1990-luvun ja 2000-luvulle asti. Syynä oli Jugoslavian hajoamissodat. Tuolloin nationalismi yhdistettiin paitsi julmiin sotiin, myös serbijohtaja Slobodan Miloševićiin.
Milošević oli entinen kommunisti, ja Orbánin ja Kaczyńskin kaltaisille toimijoille entiset kommunistit olivat kauhistus. Sen vuoksi he pysyivät Krastevin mukaan pitkään erossa nationalismista.
– Nationalismi oli vain äänettömällä, ei se minnekään kadonnut, Krastev sanoo.
Tällä hetkellä Euroopassa jakolinjat näkyvät paitsi maiden välillä, myös maiden sisällä.
Esimerkiksi Saksassa uutta politiikkaa ovat kaivanneet erityisesti osa niistä ihmisistä, jotka asuvat entisen Itä-Saksan alueella.
Ja monelle tämä vaihtoehto on ollut nimensäkin mukaisesti Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD). Nationalistipuolue on saavuttanut suuria voittoja itäisen Saksan osavaltiovaaleissa juuri sillä iskulauseella, että vuoden 1989 lupaukset eivät toteutuneet.
Että nyky-Saksa petti heidät.
Vaikka työttömyys on alhainen ja talous kasvaa, itäisen Saksan asukkailla on yhä tunne toisen luokan kansalaisuudesta. Siitä, että tulevaisuus, se mitä läntinen Saksa on, jäi saavuttamatta.
Kysymys on, kuinka suureksi tyytymättömyys nykyistä poliittista järjestelmää kohtaan kasvaa myös Euroopan länsiosissa.
Miten käy Euroopalle, jos yhä useampi maa kääntyy Unkarin ja Puolan tavoin aiemmin jaettua arvopohjaa vastaan?
– EU näki itsensä tulevaisuuslaboratoriona ja yritti muuttaa maailman näköisekseen, Krastev sanoo.
Nyt Euroopan rooliksi on jäänyt seurata sivusta, kun muut maat päättävät sen kohtalosta. Euroopalla ei ole mitään osaa esimerkiksi Syyrian kriisin ratkaisemisessa, vaikka Syyrian kohtalo on pakolaisten vuoksi Euroopan kohtalo.
Geopolitiikkaa tekevät nyt Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina.
Krastevin mukaan seuraava maailmaa suuresti muokkaava kamppailu käydään Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Mutta taistelu ei ole enää ideologinen kuten kylmän sodan aikana.
Krastev vertaa maailman länsimaistamista amerikkalaiseen ajatukseen kulttuurisesta sulatusuunista. Jos muutat Yhdysvaltoihin, tulet osaksi sitä ja muutut amerikkalaiseksi.
Kiina sen sijaan toimii kuten Chinatownit eli kiinalaiset kaupunginosat ympäri maailmaa. Se pystyttää leirin ja tuo sinne kiinalaiset. Mutta se ei halua imeä vaikutteita kohdemaasta eikä myöskään muuttaa sitä kaltaisekseen. Se haluaa vain rahan ja hyödyt.
– Amerikka haluaa muuttaa maailman ja tehdä siitä amerikkalaisemman. Kiina näkee maailman Chinatownien kautta, Krastev sanoo.
Krastev ei väitä, että tämä olisi uusi historian loppu. Edessä on vain uusi aika.
Lännessä liberaalin demokratian valtakauden päättyminen kuulostaa tuomiopäivältä. Mitä Krastev vastaisi Barack Obaman pohdintaan siitä, olimmeko sittenkin väärässä?
Väärää oli hänen mukaansa luottaa yhden ideologian ylivaltaan. Länsi menetti itsekritiikin, kun muut maat halusivat imitoida sitä.
– Kylmä sodan jälkeen oli väärin tehdä yhdestä mallista raamattu ja antaa ymmärtää, ettei muita vaihtoehtoja ole. Ihmisten tarvetta vaihtoehdoille ei ymmärretty.
Mutta hän ei syytä ketään tai väitä, että olisi itse tajunnut tämän jo aiemmin.
Tällaista todellisuus on: yhtäkkiä itsestäänselviltä näyttävät asiat eivät vielä hetki sitten olleet itsestäänselviä.
Krastev ei väitä, että tämä olisi uusi historian loppu. Edessä on vain uusi aika.
– Uskomme, että liberalismin ylivalta on ohi. Mutta emme väitä, että liberalismi olisi kuollut, Krastev sanoo.
Ironista kyllä, vapaus valita on lopulta yksi liberalismin perusajatuksista. Yhden ideologian aika on vain vaihtunut aikaan, jossa tarjolla on muitakin vaihtoehtoja. Länsimainen malli voi jopa vahvistua, kun maailmanvalloitusilluusioista on luovuttu.
Se ei tarkoita Krastevin mukaan sitä, että ihmiset lakkaisivat haluamasta vapautta tai monimuotoisuuden sallimista. Eikä se tarkoita sitä, että itsevaltaiset johtajat hallitsevat yksin maailmaa.
Länsimaisen elämäntavan ja arvojen tulevaisuus riippuu siitä, miten uusi aika otetaan vastaan. Jäädäänkö suremaan loistavaa tulevaisuutta, jota ei koskaan tullut, vai osataanko uudistua uuden maailmanjärjestyksen vaatimalla tavalla.
Krastev katsoo historiaan, eikä halua ennustaa tulevaisuutta.
– Tulevaisuus on avoin luku. Mutta sen ymmärtämiseksi kannattaa lukea edelliset luvut tarkkaan.
Lue myös:
Berliinin muuri – Kylmän sodan symboli kuvina