Tyttö oli ehkä noin kahdeksanvuotias. En ollut tavannut häntä ennen. Juuri sillä hetkellä hän oli onnellinen, koska hän sai istua äitinsä sylissä. Tosin kohta äidin oli lähdettävä taas omaan kotiinsa kymmenien kilometrien päähän ja tyttö jäisi jatkamaan omaa arkeaan sairaan isoäidin luokse.
Kävin pari vuotta sitten Ugandassa Nenäpäivä-säätiön matkalla haastattelemassa entisiä lapsisotilaita.
Heidän tarinansa ovat kauheinta, mitä olen elämässäni kuullut.
Charles oli 12-vuotias, kun hänet kaapattiin taistelemaan kapinallisen sissiarmeijan joukkoihin. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli tappaa oma isoisänsä.
Charles näytti minulle itse tekemällään ihmisen kokoisella puunukella, kuinka hän oli tappanut rakkaan ukkinsa hakkaamalla hänet hengiltä. Hän itki esittäessään kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Niin itkin minäkin.
Leah oli 14-vuotias, kun hänet kaapattiin sotilaaksi ja väkivaltaisen sissipäällikön seksiorjaksi. Leah on se äiti, jonka sylissä nälkäinen tyttö ja hänen veljensä istuivat tämän tekstin alussa. Isoveli sai alkunsa sissipäällikön raiskatessa teini-ikäistä vaimoaan.
Leahin lapset eivät voi asua äitinsä kanssa, koska kyläyhteisö ei hyväksy lapsia. Heitä syrjitään ja pilkataan murhaajien lapsiksi. Entisten lapsisotilaiden kohtalo kertautuu siis myös yhtä viattomille tuleville sukupolville.
Charlesin ja Leahin kaltaisia on kymmeniä tuhansia. Heidän tarinoitaan kuunnellessa kävi selväksi, että ihmisen mielikuvitus on pahuudessa rajaton. Noille lapsille on tehty kamalia asioita. Heidät on pakotettu tekemään kamalia asioita.
Vaikka kuulin järkyttäviä tarinoita Leahilta ja Charlesilta ja muilta heidän kohtalotovereiltaan, kaikkein koskettavinta tuolla matkalla oli kuitenkin se, kun Leahin tytär sanoi minulle, että hänellä on nälkä.
Kun omat lapseni sanovat, että heillä on nälkä, voin antaa heille ruokaa. Tuolle tytölle minulla ei ollut siinä savimajan pihalla ruokaa antaa. Hänen nälkänsä jatkui.
Hän on kuitenkin aivan samanlainen lapsi kuin omatkin lapseni. Vain huono-onnisempi ja elämän kaltoin kohtelema, mutta yhtä ainutkertainen, ihmeellinen ja rakas.
Perjantaina 8.11. tehdään jälleen hyvää Nenäpäivän hengessä. Oma Nenäpäivä-tempaukseni on tänä vuonna hilpeä painiottelu, joka on kaukana Afrikan matkan synkistä muistoista.
Olen treenannut painiottelua varten valmentajan kanssa nyt neljä kertaa ja olen oppinut sen, että painiminen sattuu, tuntuu pahalta ja uuvuttaa niin, että kahden minuutin erän jälkeen ei meinaa pysyä pystyssä.
Ottelun jälkeen pääsen kuitenkin kotiin laittamaan lapsilleni iltapalan ja peittelemään heidät omiin sänkyihinsä unille. Kaikkialla maailmassa vanhemmilla ja lapsilla ei ole tällaista etuoikeutta.
Nenäpäivään lahjoittamalla me kaikki voimme auttaa lähimmäisiämme, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri elämässä kuin meillä. Nenäpäivän avustusvaroilla autetaan muun muassa entisiä lapsisotilaita elämässä eteenpäin.
Jos epäilet avun perillemenoa, huoli pois. Olen itse nähnyt, kuinka kyliin kannetaan avustusvaroilla hankittuja riisisäkkejä.
Sillekin rakkaalle nälkäiselle tytölle.
Mikko Kekäläinen on Puoli seitsemän -ohjelman juontaja, jonka lapset eivät näe nälkää
Osallistu Puoli seitsemän -ohjelman Massilla molskille -nenäpäiväkeräykseen.
Yhdessä voimme edistää jokaisen lapsen oikeutta parempaan elämään. Kiitos tuestasi!