Yli kymmenen vuotta sitten liityin näennäisen viattomaan yhteisöön. Yhteisön perustana oli kököltä näyttävä sivusto, jonka yläreunaa koristi sininen palkki. Yhteisö kehui yhdistävänsä koko maailman. Niin se jossain määrin tekikin.
Pian yhteisön jäseninä oli hyviä ystäviä ja kaukaisia tuttuja. Heidät kaikki löysi yhteisön sivuilta kokonimellä. Koulussa opetetut nettietiketit heitettiin romukoppaan. Yhteisössä saattoi avautua avoimesti. Siihen yhteisö jopa kannusti.
Mitä olet tekemässä juuri nyt? Niin yhteisö kysyi.
Se osasi asettaa oikean kysymyksen. Se oli kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni.
Yhteisö kasvoi. Siihen kuulumisesta tuli tärkeää, jos halusi pysyä mukana maailman menossa. Yhteisön vanavedessä seurasi muita yhteisöjä.
Yhteisöt alkoivat ruokkia tiettyjä ihmisen ikävämpiä piirteitä, kuten itsekeskeisyyttä, vihaa ja kateutta.
Ne kaikki kehottivat kertomaan lisää itsestä. Kerroimme auliisti, kun kerran kysyttiin. Esittelimme lomamatkat, lounaat ja päivän parhaat ironiset läpät.
Rakastin jakaa ja vastaanottaa pieniä valittuja paloja elämästä.
Mutta samalla yhteisöt alkoivat ruokkia tiettyjä ihmisen ikävämpiä piirteitä, kuten itsekeskeisyyttä, vihaa ja kateutta. Ne veivät keskittymiskyvyn, yöunet ja parisuhteen. Ne muuttivat jopa eduskunnan keskustelukulttuurin.
Teknologiaguru Jaron Lanier julkaisi viime vuonna pienen kirjasen, jossa hän esitteli kymmenen syytä sulkea sosiaalisen median tilit.
Lanier esittää, että some tekee ihmisistä empatiakyvyttömiä ja huomiohakuisia kiusankappaleita.
Kaksi syistä sai minut hätkähtämään perusteellisesti. Ne eivät liittyneet sosiaalisen median koukuttavuuteen tai ansaintalogiikkaan.
Se oli jo tuttu juttu, että some kyllä ottaa, jos sille jotain antaa.
Hätkähdyttävät syyt liittyivät ihmisen käyttäytymisen muuttumiseen. Lanier esittää, että some tekee ihmisistä empatiakyvyttömiä ja huomiohakuisia kiusankappaleita.
Mutta enhän minä ole sellainen? Paitsi että somessa huomaamattani olin.
Kerroin, miten minä lenkkeilin, minä raadoin töissä, minä kuuntelin mielenkiintoista musiikkia, minä kirjoitin nimeni tasa-arvoa edistäviin kansalaisaloitteisiin ja minä olin henkisesti rikki.
Some on minäkeskeinen. Koko aikuisikä tällaisessa ympäristössä vaikuttaa väistämättä ihmiseen ja hänen käytökseensä.
Omaan itsekeskeisyyteensä havahtuminen oli mullistavaa. Se sai kysymään itseltä, miksi teen tällaisia päivityksiä.
Tykkäysten aiheuttamat dopamiinipiikit saavat unohtamaan, miten tavallinen ihminen sitä oikeasti on.
Vastaus ei ollut kovin imarteleva. Janosin huomiota. Sosiaalisessa mediassa sitä saa roppakaupalla, jos sattuu olemaan verbaalisesti taitava.
Tykkäysten aiheuttamat dopamiinipiikit saavat unohtamaan, miten tavallinen ihminen sitä oikeasti on.
Huomasin luoneeni aina sanavalmiin hirviön, jolla oli minun nimeni ja kasvoni.
Kun minusta tulee tärkeä, muut jäävät syrjään.
Somessa elää illuusio itsestä yhteiskunnan merkittävänä toimijana, kun taas toinen ihminen ei tunnu välttämättä ihmiseltä lainkaan.
Sosiaalisina olentoina meillä on pyrkimys ymmärtää muita ja asettua heidän asemaansa. Tämä onnistuu jokseenkin hyvin kasvotusten. Somessa taas kaikki latistuvat kaksiulotteisiksi mainoksiksi itsestään.
Täydellisten ihmisten täydellisiä elämiä katsellessa alkaa väkisin kateus korventaa, vaikka itse maalailen omasta elämästäni samanlaista kuvaa.
On ylipäätään vaikea kokea empatiaa sellaista ihmistä kohtaan, jonka elämän taisteluita ei ole nähnyt vierestä. Saati sellaista kohtaan, josta näkee vain kiillotetun kuvan.
Täydellisten ihmisten täydellisiä elämiä katsellessa alkaa väkisin kateus korventaa, vaikka itse maalailen omasta elämästäni samanlaista kuvaa.
Ehkä muutkin hakevat vain huomiota?
Some on myös saanut uskomaan, että nuo täydelliset ihmiset kestävät mitä tahansa. Siksi siellä on helppo viljellä vihaa ja sivaltaa muka nokkelasti. Voittaja on se, joka provosoi eniten ja saa viimeisen sanan.
Samaan aikaan empatiasta on tullut heikkoutta, turhaa kiltteyttä ja lempeyttä. Sitä osoitetaan harvoille ja valituille.
Some ei luo itsekeskeisyyttä tyhjästä. Ihmisellä on taipumus ajatella itseään. Joskus on jopa pakko ajatella omaa etuaan.
Viattomasta yhteisöstä tuli omaan navankaiveluun keskittyvä alusta.
Itsekeskeisyys ei siis ole yksiselitteisesti huono asia. Mutta somessa se velloo ilmiönä, joka ei voi olla hiipimättä muualle yhteiskuntaan.
Viattomasta yhteisöstä tuli omaan navankaiveluun keskittyvä alusta. Sen huomaaminen saa pohtimaan, onko some sittenkään niin tarpeellinen.
Voin katsoa klassikkoelokuvan, allekirjoittaa kansalaisaloitteen tai matkata maata pitkin ulkomaille kertomatta siitä kaikille julkisesti.
Mistä jää oikeasti paitsi, jos jättää tällaiset asiat julkaisematta somessa?
Vastaus on huojentava: ei mistään.
Laura Hallamaa
Laura Hallamaa on vapaa toimittaja, joka tuo nyyttikesteille lähes aina etikkasipsejä.
Kolumnista voi keskustella 21.11. klo 16:00 asti.