Nykymaailmassa on eräs hämmästyttävä piirre. Se vain tahtoo peittyä vallitsevan hysteerisen elämänasenteen alle, joka piehtaroi kiukkuisessa negatiivisuudessa ja mässäilee maailman järjettömyyksillä. Tuon asenteen mukaan epätasa-arvo ja ahdistus lisääntyvät – ja ne kuulemma lisääntyvät koko ajan.
Mikään ei ole hyvin. Väkivallan kierre syvenee, ja se kuulemma syvenee jatkuvasti; se on jo niin syvää, että kohta sen graafiseksi esittämiseksi täytyy kaivaa kuoppa tv-studion lattiaan.
Mikään ei ole oikein. Kaikki on kuulemma väärin ja aina vain enemmän väärin. Torilla tavataan.
Maailma ei ole valmis. Se ei yllätä ketään. Sen sijaan minua hämmästyttää tavallisten ihmisten käsittämätön hyväntahtoisuus.
He eivät tavoittele pelkästään omaa etuaan. He eivät tähtää verokalenterin huipulle eivätkä hamua valtaa.
Ajattelen silloin niitä, jotka kuin oheisvahinkona tulevat auttaneeksi muita ihmisiä tai sitten auttamisensa oheisvahinkona saavat itselleen jonkinlaista tuloa. He eivät ole pyhimyksiä tai äititeresoita. He tekevät usein hyvää mutta joskus myös, kuten me kaikki epätäydelliset, pahaa.
Yhteistä heille on kuitenkin, että he uhraavat osan elämästään muiden eteen. He eivät tavoittele pelkästään omaa etuaan. He eivät tähtää verokalenterin huipulle eivätkä hamua valtaa.
Ajattelen sairaanhoitajia. Ajattelen kääntäjiä, jotka pikkuruista korvausta vastaan välittävät meille kulttuuria maailmalta. Ajattelen niitä, jotka seurakunnissa uurastavat diakoniatyössä. Ajattelen sittiäistutkijoita ja lastentarhanopettajia. Ajattelen kirjastotätejä, sosiaalityöntekijöitä, runoilijoita, polkupyörän korjaajia ja muita asiastaan innostuneita pienyrittäjiä.
Ajattelen kaikkia niitä pienipalkkaisia miehiä ja naisia, jotka ovat heittäytyneet aloille, jotka eivät tee heitä rikkaiksi.
Heissä kaikissa on ripaus uhrimieltä ja pyyteettömyyttä, jota minun on vaikea kuvitella löytäväni suurten yritysten maailmasta. Siellä kaiken mitta on raha.
Suuret johtajat johtavat oman itsensä vuoksi, palkan ja bonusten takia. Se, jolla niitä on eniten, on voittaja.
Kun kaksi toisilleen tuntematonta johtajaa tapaa, ensimmäiseksi he vertailevat johtamiensa yritysten liikevaihtoja. Se, jolla on isompi, voittaa. Olen kuullut omin korvin.
Suuret johtajat johtavat oman itsensä vuoksi, palkan ja bonusten takia. Se, jolla niitä on eniten, on voittaja.
On toki ilmiselvää, että yrityksiä tarvitaan ja että ne luovat kansakunnalle materiaalista hyvinvointia. Mutta kukaan ei ryhdy suuryrittäjäksi pelkkää hyvyyttään. Sellaisen yrittäjän näkökulmasta tärkeää ei ole muiden menestys. Tärkeintä on oma menestys.
Tavallisille hyväntahtoisille ihmisille elämä ei ole kilpailu eikä kamppailulaji. He ovat ymmärtäneet, ettei kaikkea voi mitata rahassa ja ettei elämän tarkoitus ole päästä golfkentälle mahdollisimman rikkaana.
He kuuntelevat pikemmin sydäntään kuin päätään. Toivorikkaina he ovat antautuneet elämän palvelukseen seuratakseen omaa tähteään, kulkipa se minne tahansa.
Järkevien ja hyväntahtoisten ihmisten määrää ei kannata aliarvioida.
Hyväntahtoiset ovat hiljainen enemmistö. Tämä yllättää aina hysteerikot, kuten kävi ilmi äskettäisen Tiedebarometrin kohdalla. Kyse on tutkimuksesta, jossa kolmen vuoden välein selvitetään suomalaisten suhtautumista tieteeseen.
Tieteen arvostus on itse asiassa lisääntynyt. Ja mikä parasta, se on lisääntynyt erityisesti nuorten keskuudessa.
Päinvastoin kuin on julistettu, tiedettä ei väheksytä entistä enemmän. Tiedevastaisus ei ole kasvussa. Se ei kasva yhä enemmän ja enemmän ja jatkuvasti.
Tieteen arvostus on itse asiassa lisääntynyt.
Ja mikä parasta, se on lisääntynyt erityisesti nuorten keskuudessa.
Kiinnostus tieteeseen korreloi myös koulutustason kanssa. Niinpä voi arvata, että kun koulutustaso nousee samalla kun vanhat jäärät kuolevat pois, luottamus tieteeseen kasvaa entisestään.
Vastaavasti usko huuhaaseen ei huhupuheista huolimatta ole lisääntynyt.Kaikki tämä antaa meille syytä toivoon. Synkistelystä huolimatta emme tuhoudu – hyvät ihmiset pitävät siitä huolen. Näin uskon.
Tavallisten ihmisten käsittämätön hyväntahtoisuus, heidän toivorikkautensa ja säädyllisyytensä pitävät siitä huolen. Tiede ja tutkimus pitävät siitä huolen.
Ja jos joskus joku paikka meneekin rikki, persvakoäijät tulevat ja korjaavat sen.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Aiheesta voi keskustella 27.11. klo 16:00 asti.