PEKING Minun piti eräänä aamuna osallistua kahteen suoraan lähetykseen. Televisiossa oli tarkoitus puhua Luoteis-Kiinan Xinjiangin maakunnasta, jossa Kiinan kommunistinen puolue on sulkenut uiguurimuslimeja leireille. Radiossa taas käsiteltiin Hongkongin tilannetta ja Kiinan johdon kannalta kiusallista vaalitulosta.
Jännitti. Syy ei näiden vuosien jälkeen enää ollut esiintyminen suorassa lähetyksessä vaan yhteydet. Tulisiko puhelu läpi ja pysyisikö internetin yli kulkeva tv-kuva tarpeeksi laadukkaana?
Kiinassa netti ja puhelinlinjat kun saattavat välillä takkuilla juuri silloin, kun ne eivät saisi.
Kun Kiinan kansantasavalta täytti lokakuussa 70 vuotta, kuvayhteys ei toiminut edes kolmen eri yhteyden varassa. Jokainen langaton verkko tai 4G, johon laitteeni yhdistin, alkoi takkuilla sillä samalla hetkellä.
Pari vuotta sitten, kun Kiinan kommunistinen puolue istui puoluekokouksessa, toimistollamme ei soinut yksikään matkapuhelin. Lopulta minua haastateltiin radion uutislähetykseen rätisevää lankalinjaa pitkin.
Löysin puhelimen jostain paperipinon alta. Hyvä, että se oli säästetty.
Esimerkkejä riittäisi. Palattuani pari viikkoa sitten Hongkongista, netti oli hidas kuin tunturissa. Samaa kertoi kollegani, jonka poissaolon aikana heidän kotinsa verkkoyhteys oli toiminut kuin unelma.
Sattumaako?
Ehkä. Tuskin.
Uskonko, että se on sattumaa?
En kyllä. Ehkä.
Valvontaa miettiessä on mahdotonta sanoa, mikä on totta ja mikä ei. Kiinalla on kyky tehdä ihminen todella vainoharhaiseksi.
Syy on yhtä aikaa silmille tuleva sensuuri ja toisaalta oudot yhteensattumat. Kaikki on mahdollista maassa, jossa brittiläisen uutiskanavan BBC:n lähetys katkaistaan aina, kun puhe siirtyy Kiinaan ja muuttuu kriittiseksi.
Joskus jaksan nauraa tökerölle konstille, välillä selkäpiitä kylmää. Sensuuria ei edes yritetä peitellä, koska sitä ei tarvitse perustella kenellekään.
Mietin usein, onko jonkun työ painaa nappia aina oikealla hetkellä. Välillä kestää yllättävän kauan, että Kiina-raportti katkeaa. Nukahtiko joku hetkeksi?
Vähemmän ilmeiset merkit kasautuvat hiljalleen.
Puhelinlinjat, jotka alkavat napsua tai katkeilla, kun joku sanoo Xinjiang, Hongkong tai Taiwan. Ne kaikki ovat Kiinalle herkkiä aiheita.
Siksi Kiinassa asuessa alkaa helposti käyttämään kiertoilmaisuja.
Taiwanista tulee “se saari”, Xinjiang muuttuu “länneksi” tai kuten tänä syksynä niin usein olen sanonut: Hoksu, Hookoo, Honkkari, etelä.
Ehkä se on turhaa. Jos Kiina haluaa tietää, Kiina tietää. Sen yritän pitää aina mielessä.
Koodikielellä voi kuitenkin kuvitella välttävänsä puhelun katkeamisen tai ainakin tuntea, että tekee edes jotain urkinnan estämiseksi.
Kukaan ei lopulta tiedä, kuinka paljon ulkomaalaisia toimittajia, diplomaatteja ja kauppadelegaatioita Kiinassa valvotaan. Kaikki kuitenkin tietävät, että meitä valvotaan.
Tietyissä paikoissa silmiinpistävästi, toisissa vain ajatuksena takaraivossa. Niin kauan kun taskussani on puhelin, Kiinan viranomaiset saavat kyllä halutessaan tietää, missä olen.
Jotkut työnantajat kieltävät Kiinaan matkustavia suomalaisia tuomasta mukanaan älypuhelimia. Kirjeenvaihtajan työssä ilman puhelinta olisi tietenkin mahdoton toimia.
Kiinan kannalta kiusallisissa paikoissa silmät ja korvat muuttuvat näkyviksi. Xingjiangissa valvojat olivat neljä päivää kiinni ihollamme, Sisä-Mongoliassa he soittelivat perään ja kehottivat hotelleja jättämään meidät kadulle.
Siitä huolimatta, että olimme tekemässä juttua hiihtokilpailuista.
Lopulta yöpaikka löytyi neuvottelemalla viranomaisten kanssa. Saimme yöpyä samassa hotellissa kuin uiguuritaustainen hiihtäjä. Ehkä rakennusta valvoivat jo tarpeeksi monet silmät.
Tänä syksynä paikallisten toimittajien keskuudessa huolta on herättänyt matkustaminen Manner-Kiinan ja Hongkongin välillä. Journalisteja on pysäytetty rajalla kuulusteluun ja heidän työvälineitään on vaadittu tutkittavaksi.
Kun pari viikkoa sitten lensin etelästä takaisin Pekingiin, putsasin koneeni kaikesta Hongkong-materiaalista. Ei sillä, että niissä olisi ollut mitään salaista. Tein sen vain välttääkseni vaikeudet.
Siihen Kiina nimittäin opettaa. Varautumaan, että vaikeuksia voi tulla asioista, joista vaikeuksia ei pitäisi tulla.
Tarkkailun alla oleminen ei rajoitu toimittajiin ja poliittista työtä tekeviin ulkomaalaisiin. Jo opiskelijana totuin Shanghaissa siihen, että poliisi saattoi paukata ovelle kyselemään, ketä asunnossa oikein luuraa.
Pari kuukautta sitten Pekingissä töissä oleva ystäväni matkusti lomallaan pikkukaupunkiin. Illalla hän laittoi säikähtäneenä viestin. Poliisi oli tullut hotellihuoneen ovelle kyselemään hänen papereitaan.
Älä huoli, sanoin. Ehkä siellä ei ole aikoihin käynyt ulkomaalaisia ja hotellin vastaanottovirkailija vain oli säikky.
Hän halusi pestä kätensä vastuusta, samoin kuin paikalle tulleet poliisit. Jos harmia tulisi, se ei olisi ainakaan heidän vikansa.
Kaikki valvojatkin tekevät vain työtään, lohdutin. Siihen ajatukseen Kiinassa on tuudittauduttava, muuten tulee hulluksi.
Jos jatkuvasti miettisi, että joku saattaa tirkistellä kotiisi äärettömällä mielenkiinnolla, päätyisi hetkessä hermoromahduksen partaalle.
Tajusin sen ensimmäisinä Kiina-viikkoinani, kun unohdin ottaa suihkuun pyyhkeen ja juoksin hakemaan sitä olohuoneen läpi. Katseleeko joku koko ajan? Tallentuuko tämä jonnekin?
Ahdistuin hetkeksi mutta sitten käänsin asian toisin päin.
Siinäpähän katselee. Tämän väsyneempää tositeeveetä on harvoin tarjolla. Yksin asuva, keski-ikää lähestyvä nainen, joka kotona ollessaan lähinnä syö, nukkuu, istuu tietokoneen ääressä ja tuijottaa Netflixiä.
Siksipä päätin olla, miten olen. Jos huvittaa, istun alasti sohvalla kaivamassa nenääni. Foliohattu päässä, tietenkin.
Tarkkailkaa minkä jaksatte, mutta ajatuksiani ette saa.
Ehkä.