26. kesäkuuta 1943 piti olla tavallinen arkipäivä Malahvian kylässä Itä-Kainuussa. Tuosta päivästä kuitenkin tuli sellainen, jonka tapahtumat Eino ja Väinö Kinnunen vielä 76 vuotta myöhemmin muistavat kirkkaasti.
Myös presidentti kunnioittaa heidän kokemuksiaan kutsumalla veljekset Linnan juhliin.
Kinnuset muistelevat, että tuona päivänä perhe oli saanut aamiaisen syötyä ja seuraavaksi oli vuorossa perunoiden multaaminen. Sukulaisia oli tullut kylään, ja pieneen pihasaunaan oli ahtautunut yhteensä 14 ihmistä. Koko perhe joutui asumaan saunassa, sillä talo oli tuhoutunut talvisodan aikana.
Perheen isä pyysi yhtä perheen pojista, Einoa, hakemaan viikatteita, jotka perinteisesti taottiin joka kesä.
Eino totteli kiltisti isäänsä, vaikka sää oli kehno ja vettä satoi. Hän lainasi isältään paksua pomppaa eli takkia pysyäkseen lämpimänä ja lähti ulos.
14-vuotias Eino ehti olla työn touhussa pidemmän aikaa, kun tunsi yhtäkkiä koputuksen olkapäässään. Hän kurkisti olkansa yli ja näki neuvostopartisaanin.
Mies nappasi Einoa tiukasti niskasta kiinni ja käski tämän tulla mukaansa.
Mies kyseli nuorelta pojalta, milloin suomalaissotilaat ovat olleet lähistöllä viimeksi. Eino ei osannut sanoa mitään, sillä sotilaita ei ollut viime päivinä näkynyt. Einon vaitonaisuus suututti partisaania.
Partisaanit veivät Einoa syrjemmäs ja ohjailivat häntä tökkimällä aseen pistimellä selkään. Se teki reikiä ja sai veren valumaan.
– Vastaan tuli syvennys, johon oli kaatunut puu. Pohjalla oli vettä. Siihen kohtaan ne minua hätyyttelivät, Eino Kinnunen muistelee.
Sitten tulivat laukaukset. Ensin yksi ja sitten toinen. Ne osuivat Einoa molempiin keuhkoihin.
– Se tuntui kuin olisin palanut sisältä. Kun ammutaan, se on kuin tulisella raudalla lyötäisiin läpi.
Onnekseen Eino kaatui puunrungon päälle, eikä hän uponnut veteen. Neuvostopartisaanit jättivät nuoren pojan siihen makaamaan.
Pikkusisko piiloutui, muttei selvinnyt
Partisaanit siirtyivät Einon luota Kinnusten saunaan. Einoa pari vuotta nuorempi pikkuveli Väinö Kinnunen oli siellä koko suvun kanssa.
Saunaan astuu seitsemäntoista miestä, kaikilla konepistooli.
– Jokainen meistä tiesi, että meidät tapetaan kaikki, Väinö Kinnunen muistelee uhkaavaa hetkeä.
Viimeisenä sisään astui neuvostopartisaanien päällikkö, joka kätteli yksitellen kaikki saunassa olevat, aikuiset sekä lapset. Hän käveli sen jälkeen ovesta ulos muiden partisaanien kanssa ja laittoi oven kiinni.
Hetken oli hiljaista.
Sitten sama mies rykäisi oven voimalla auki ja alkoi ampua.
Saunan puuseinät rapisivat ja ihmisiä kaatui. 11-vuotias Väinö halusi piilottaa nuorimman siskonsa Elsan saunan penkin alle, jotta tämä säästyisi. Sitten Väinö heittäytyi itse maahan kasvot alaspäin.
Kaikki oli nopeasti ohi. Päällikkö juoksi pois lankut kolisten.
Väinö makasi maassa ja oli varma, että häneen osui.
– Puun säleet olivat lentäneet poskeeni. Luulin, että luoti oli mennyt poskestani läpi, niin kipeää se kävi. Odotin vain, milloin taju menee. Kun kokeilin poskeani, huomasin ettei siinä ollut yhtään verta. Minua ei ollut kuula raapaissutkaan.
Noustuaan ylös hän alkoi tajuta tilanteen. Haavoittuneet huusivat ympärillä. Sukulaisia makasi liikkumattomana maassa, mukaan lukien 6-vuotias Elsa, joka oli noussut penkin alta esiin veljen perään.
– Se pikkutyttö oli ihan täynnä reikiä.
Sinä päivänä kymmenen ihmistä kuoli: Väinön ja Einon vanhemmat, isovanhemmat, sisaruksia sekä sukulaisia. Kaksi haavoittui, ja Väinön lisäksi yksi sukulainen selvisi ehjin nahoin.
Vain lentäjä uskoi Einon selviävän
Samoihin aikoihin kuin neuvostopartisaanit tulittivat saunassa, Eino oli päässyt raahautumaan vesikuopasta usean metrin verran tien laitaan. Jalat eivät kantaneet, joten hän pyrki eteenpäin konttaamalla, välillä nuupahtaen uupuneena.
Eino muistaa edelleen, kuinka häntä tuolloin paleli. Isän paksu pomppa kuitenkin esti kylmettymisen.
Eino ehti maata haavoittuneena metsän laidassa noin kuusi tuntia, kunnes naapurin poika sattui kävelemään tietä pitkin ja huomasi hänet.
Se oli pelastus.
Naapuri auttoi Einon lentokoneelle, joka vei haavoittuneita Hyrynsalmen kenttäsairaalaan.
Siinä vaiheessa Eino oli jo niin huonossa kunnossa, että moni ei uskonut hänen selviävän. Lentäjä kuitenkin tajusi kokeilla pojan rannetta ja tunsi vahvan pulssin, joten päätti ottaa Einon kyytiin.
Kenttäsairaalassa taju palasi vasta päivien kuluttua. Eino vietti hoidossa kokonaisuudessaan viikkoja ja muistaa edelleen muiden haavoittuneiden tuskan huudot.
Hän kuitenkin selvisi hengissä.
Painajaiset vapisuttavat edelleen
Kaiken koetun jälkeen painajaiset ovat seuranneet veljeksiä koko elämän halki.
– Sitä ei haluaisi muistella millään. Iltaisin ja öisin on monta kertaa tuntunut, ettei ole hengenlähtö kaukana, kun olen niin kauheasti vapissut, nyt 90-vuotias Eino Kinnunen kertoo.
Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodassa 45 tämän kaltaista iskua rajan läheisyydessä sijaitseviin syrjäisiin kyliin Kainuussa, Lapissa ja Pohjois-Karjalassa. Niissä kuoli kaikkiaan 181 suomalaista siviiliä ja kymmeniä haavoittui.
Malahvian kylään kesä-heinäkuun vaihteessa vuonna 1943 suunnatuissa partisaani-iskuissa kuoli kaikkiaan 33 ihmistä.
Eino ja Väinö eivät juuri puhu keskenään jatkosodan aikaisista tapahtumista. Se ei tunnu tarpeelliselta, sillä molemmat muistavat hyvin, mitä sinä päivänä tapahtui.
Veljekset ovat edelleen läheisiä ja näkevät toisiaan viikoittain, sillä he asuvat vain parin kilometrin päässä toisistaan. Kumpikaan ei ole halunnut lähteä kotiseudulta Hyryltä.
Einon makuuhuoneen ikkunasta näkee paikkaan, missä partisaani-iskun kohteena ollut sauna ennen oli. Nykyään sen tilalla on muistomerkki.
Elämää päivä kerrallaan
Iskun jälkeen elossa selvinneet joutuivat jäämään asumaan saunaan, jonne heidän perheensä oli tapettu, koska muuta paikkaa ei ollut.
Veriset laudat siivottiin pois, ja uudet laitettiin tilalle. Sauna oli perheen koti vielä seuraavien viiden vuoden ajan.
Koska vanhemmat ja isovanhemmat olivat kuolleet, perheen vanhin, muualla ammuskelun aikaan ollut sisko alkoi katsoa Einon ja Väinön perään. Tuolloin 18-vuotias sisko hankki töitä piikana, että pieni perhe sai ruokaa.
Elämää elettiin päivä kerrallaan. Ja pikkuhiljaa tuli myös onnen hetkiä.
Kokemuksista selviytymisessä on auttanut perhe. Väinö meni naimisiin alle 20-vuotiaana, ja Eino 21-vuotiaana.
– Siitä elämä alkoi vakautua ja siihen tuli elämisen makua, 88-vuotias Väinö Kinnunen kertoo.
Vuosien aikana Eino sai vaimonsa kanssa seitsemän lasta, Väinö kolme. Leipä tuli pöytään maanviljelijän, metsurin ja kirvesmiehen töistä. Miesten mukaan elämä on ollut hyvää, vaikka ikävä ei lähde koskaan.
– Minä uskon, että tuolta ylhäältä hoidetaan meidän asioita. Siellä on turva ja se joka johtaa ihmisen elonpäiviä, Väinö Kinnunen sanoo.
Linnan juhliin rennosti uusissa puvuissa
Nyt Eino ja Väinö Kinnusen kokemukset saavat erityistä huomiota, kun veljekset astelevat itsenäisyyspäivänä punaista mattoa pitkin kättelemään tasavallan presidenttiä.
Linnan juhlat ei aiheuta stressiä, sillä molemmat ottavat mukaan perheenjäsenet saattajiksi ja uudet puvutkin on jo hankittu.
– Käydään siellä, kun kerran ovat kutsuneet. Olemme kiitollisia, Väinö Kinnunen sanoo.
– Nämä ovat meille kyllä viimeiset tällaiset juhlat, Eino Kinnunen toteaa.
Vaikka juhlat voivat olla viimeiset, reissuun sisältyy myös uusia kokemuksia. Eino nimittäin matkustaa ensimmäistä kertaa lentokoneella sen jälkeen, kun hänet kuljetettiin haavoittuneena kenttäsairaalaan.
Lue lisää:
Keskusteluosio on auki kello 22:een saakka.