Kiinaan liittyi mystisyyttä, josta minun oli otettava selvää. Nykypäivänä internet yhdistää jokaisen maankolkan ja miltei kaikkialla pärjää englannilla. Kiina on poikkeus. Internetin palomuuri estää siellä Googlen ja kaikkien siihen perustuvien sovellusten käytön. On siis olemassa maa, jonka noin 1,4 miljardia asukasta elävät some-eristyksissä, eivätkä pääse Facebookiin ja Instagramiin jakamaan elämäänsä muiden kanssa. Ei siis ihme, että tavallinen suomalainen tietää Kiinasta tasan sen verran kuin media siitä uutisoi.
Siispä kehitin suunnitelman. Heti lukion jälkeen muuttaisin puoleksi vuodeksi Shanghaihin kiinalaiseen perheeseen tekemään au pairin eli lastenhoitajan töitä. Selvittäisin totuuden kiinalaisesta yhteiskunnasta ja samalla opiskelisin tätä maailman vaikeimmaksikin väitettyä kieltä.
Suunnitelmaa ei ollut helppo toteuttaa. Euroopassa niin tavallinen au pair -toiminta on Kiinassa hankalaa, ja internetin palomuurin sekä englannin kielen osaamisen puutteen vuoksi kiinalaisten perheiden on vaikea löytää länsimaisille au pair -sivustoille. Kuin ihmeen kaupalla löysin kuin löysinkin perheen, ja he hankkivat minulle opiskelupaikan kielikoulusta, jotta sain puolen vuoden opiskeluviisumin. Muutto Shanghaihin tapahtui elokuussa 2019.
Mielikuvani Kiinan ankarasta lastenkasvatuksesta ja vaativista vanhemmista ei olisi voinut olla enempää pielessä.
Laskeuduin suurin piirtein keskelle taifuunia eli hirmumyrskyä. Oli tukalan kuumaa, satoi ja myrskysi.
Perillä minua odotti toinenkin järkytys. En tulisikaan asumaan Shanghain miljoonakaupungissa, vaan 60 kilometrin päässä sijaitsevassa lähiössä. Suurin piirtein sama asia kuin luulisit muuttavasi Helsinkiin ja löytäisit itsesi Nummelasta.
Epäilin, että vaikeuksia olisi luvassa ja sopeutuminen olisi pidempi prosessi kuin olin osannut kuvitella.
Mielikuvani Kiinan ankarasta lastenkasvatuksesta ja vaativista vanhemmista ei olisi voinut olla enempää pielessä. Perheeni 2-vuotiaalla tytöllä ja 5-vuotiaalla pojalla ei ollut minkään asteen kuria. Koko perhe pyöri heidän ympärillään kuin kuninkaan lakeijat. Lapset lyödä muksivat minua usein, saattoivat sylkeä ruokaa pöydälle, eivätkä osoittaneet mitään kunnioitusta minua kohtaan – harvoin myöskään vanhempiaan kohtaan. Lisäksi lasten isoäiti oli kanssani hoitamassa heitä koko ajan. Oikeastaan hän hoiti lapsia, ja minun osani oli puhua heille englantia ja olla leikkikalu, jota he voivat retuuttaa. Oli uskomatonta, kuinka aloin jopa pelätä perheen 5-vuotiasta poikaa.
Vanhemmat eivät koskaan puuttuneet huonoon käytökseen tai ojentaneet lapsia, joten en minäkään voinut. Hyvin pian huomasin, että perhe ei ollut yksittäistapaus, vaan koko yhteiskunta tuntui pyörivän lasten ympärillä. Leikkipaikkoja, kerhoja ja englantia opettavia leikkikouluja on melkein joka kadulla. Kaiken takana on yhden lapsen politiikka.
Perheen äiti, joukon ainoa englannin taitoinen, selitti minulle että vaikka vuodesta 2015 lähtien on ollut sallittua hankkia kaksi lasta, yhden lapsen politiikka on muuttanut yhteiskuntaa pysyvästi. Yksi lapsi saa osakseen jakamattoman rakkauden mutta myös jakamattomat odotukset ja paineet.
Kriittisellä hetkellä tapasin ihmisen, joka tulisi muuttamaan matkani suunnan.
Kun perheillä oli vain yksi mahdollisuus kasvattaa menestyvä jälkeläinen, alkoi lapsiin panostaminen tosissaan. Syntyi uusi palveluhaara, joka keskittyy lasten kehittämiseen ja kouluttamiseen. Tarkoitus on tehdä lapsesta parempi kuin muista. On ajauduttu siihen pisteeseen, missä lähes kaikki lapset – tai heidän vanhempansa siis – käyttävät yksityisten firmojen tarjoamia ekstraoppitunteja. Peruskoulu ei enää yksinään riitä saamaan lasta hyvään yliopistoon, sillä useimmat lapset käyvät ylimääräisillä oppitunneilla joka viikonloppu. Niinpä moni perhe ei halua kahta lasta, koska yhteenkin lapseen kuluu niin mielettömästi rahaa ja resursseja.
Määrittelemättömistä työajoistani ja usein kymmentuntisiksi venyvistä työpäivistä huolimatta koitti vihdoin aina viikonloppu, jolloin pääsin matkustamaan Shanghain keskustaan kielikouluun ja viettämään vapaa-aikaa. Pettymys taas: kielikoulu oli täysin pilipalilaitos, jonka opetus oli tehotonta ja sekavaa. Olin opiskellut kiinan alkeet YouTube-videoita katsomalla, ja sillä tasolla taitoni pysyivät koko ensimmäisen kuukauden.
Ei tämä ollut sitä, mitä lähdin Kiinasta hakemaan. Kuukauden päästä ajattelin, ettei tämä näin voi jatkua. Olemiseni täällä oli paitsi epämukavaa ja raskasta, myös päämäärätöntä. En oppinut mitään vaan olin lasten narrina.
En ole koskaan ollut niin yksinäinen kuin kielitaidottomana kiinalaisessa lähiössä ilman internetyhteyttä Suomeen. Mutta Suomeenkaan en halunnut palata välivuotta viettämään.
Aloin olla epätoivoinen. En voinut hakea muutakaan työtä, sillä opiskeluviisumilla ei Kiinassa saa tehdä töitä. Ehdotin perheelleni, että aloittaisin kiinan opinnot yliopistossa, mutta he sanoivat että olen myöhässä hakuprosessista. Kriittisellä hetkellä tapasin kuitenkin ihmisen, joka tulisi muuttamaan matkani suunnan.
Taru Kaario, Yle Uutisluokka
Tarun seikkailuja Kiinassa voi seurata myös Instagramissa: taru_annii
Yle Uutisluokka on mediakasvatushanke, jossa nuoret tekevät uutisia ja muuta sisältöä omista aiheistaan.