Vilho Honkavaara, 95, ja vaimonsa Martta, 91, asuvat korkeasta iästään huolimatta edelleen kahdestaan rivitaloasunnossaan Jalasjärvellä. Arki ja juhlat hoituvat, kun läheiset ja kotipalvelu auttavat.
Honkavaaran pariskunnalla olisi ollut tänä vuonna kunnia edustaa pohjalaisia sotainvalideja Linnan juhlissa. Puoliso innostui juhlista ja saattajakin oli jo tutkiskellut kansallispukunsa juhlakuntoa, mutta Vilho Honkavaara päätti jäädä kotiin.
– En minä uskalla lähteä, ei tällä kunnolla.
Martta Honkavaaraa selvästi harmittaa, mutta hän ymmärtää puolisonsa tilanteen.
– Kyllä tuo viimeinen lonkkaleikkaus teki miehen huteraksi. Ei hän ole oikein toipunut, Martta Honkavaara myöntää. Häntä itseäänkin on viime kuukaudet kiusannut vyöruusu vasemmassa kädessä.
Vilho Honkavaara on elämäänsä tyytyväinen sotainvalidi. Vaikka lyhyeksi jäänyt sotataival muutti miehen elämän, hän ei ole katkeroitunut. Hän jaksaa kertoa tarinansa.
Lue seuraavaksi: Itsenäisyyspäivän juhlinta alkoi lipunnostolla sateessa ja tuulessa Tähtitorninmäellä – Yle seuraa juhlapäivän tapahtumia hetki hetkeltä
Armeijasta rintamalle
Vilho Honkavaaran tie kohti rintamaa alkoi jouluna 1942, kun 18-vuotias asevelvollinen kutsuttiin sotaväkeen Itä-Suomeen.
Nuori mies pääsi armeijasta lomalle vasta juhannuksena 1943, jonka jälkeen hänet siirrettiin rintamalle Suomussalmelle Raatteen tien maisemiin.
– Se oli kamala paikka heti lomalta paluun jälkeen, Honkavaara herkistyy.
Komppaniasta lähetettiin miehiä erämaaseudulle, avoimelle rajavyöhykkeelle turvaamaan siviilejä, joita partisaanit olivat ahdistelleet ja surmanneet.
Vilhon ryhmä lähti viemään isoon karjalaistaloon jääneille ruokaa. He jäivät taloon yöksi.
Partisaanit palasivatkin seudulle, onnistuivat surmaamaan vartiomiehet ja yllättämään nukkuvat. He ampuivat säälittä niin vanhuksia kuin lapsiakin. Myös sotilaita kuoli.
”Käsi roikkui kuin vasikan häntä”
Vilho Honkavaaran hengenlähtö oli milleistä kiinni. Jossain vaiheessa tulitusta hän piiloutui talon eteiseen penkin alle. Pään vieressä oli vesisaavi, hän muistaa.
– Korvia ja poskia kuumotti, kun luodit vinkuivat aivan vierestä.
Kivääritulitus osui pahasti käteen.
– Kaksi luuta törrötti poikki ja käsi roikkui kuin vasikan häntä. Veri suihkusi puolentoista metrin korkeudelle.
Sotainvalidi liikuttuu vieläkin, kun hän muistaa samassa tulituksessa pahoin loukkaantuneen, viisivuotiaan tytön. Pienokaisen verenhukkaa ei saatu ajoissa tyrehdytettyä ja lapsi kuoli karjalaistalon saunalla.
Pelastajasta elinikäinen ystävä
Vilholle kävi toisin. Hänen henkensä pelasti saman pitäjän sotilas Veikko Kossila. Kossila ehti sitoa loukkaantuneen käsivarteen tarpeeksi hyvän kiristyssiteen.
Miehistä tuli elinikäiset ystävät; Vilholta sota vei käden, Veikolta silmän.
– Ilman Veikkoa olisin menehtynyt verenvuotoon, Honkavaara sanoo.
Partisaanihyökkäys keskeytyi, kun talon sisälle tulitukseen jääneet sotilaat huusivat suomen kieltä ymmärtäville vihollisille, että apujoukot ovat tulossa hetkellä millä hyvänsä.
Partisaanit olivat jo ennen tulitusta sytyttäneet ison talon toisen pään tuleen. Samoin karjasuojat eläimineen tuikattiin tuleen. Palavaan taloon loukkuun jääneet ihmiset pääsivät viime hetkillä ikkunoista ulos.
Vilhon elämänlanka oli tuossa vaiheessa ohut.
Haavoittuneet olivat kymmenen kilometrin päässä erämaassa. Kesti aikansa, ennen kuin paikalle saatiin lisäapua. Vilhoa vietiin veneellä ja kannettiin paareilla pitkät matkat läpi metsien.
Penisilliinistä toinen pelastaja
Honkavaaran käsi amputoitiin kyynärpään yläpuolelta Hyrynsalmen kenttäsairaalassa. Sieltä hänet vietiin sotasairaalaan Ouluun ja lopulta Helsinkiin Invalidisäätiön sairaalaan.
Kättä jouduttiin amputoimaan myöhemmin vielä lisää, sillä tynkä ei ottanut parantuakseen.
Jos Veikko Kossila pelasti Vilhon hengen rintamalla, tuore keksintö, penisilliini, teki sen todennäköisesti sairaalassa.
– Siihen tynkään tuli luumätä, mutta sitten sain penisilliiniä ja paraneminen pääsi alkuun, Vilho Honkavaara kertoo.
Yhdellä kädellä aikaansa edellä
Kun tynkä vihdoin parani, nuoren miehen oli suunniteltava elämänsä yhden käden varaan. Nuori sotainvalidi lähti maamieskouluun Mäntsälään. Koulu jäi puolen vuoden jälkeen kesken, kun Vilho palasi kotiin Jalasjärven Ilvesjoelle ja otti kotitilansa viljelläkseen. Yhdellä kädellä.
– Meitä oli seitsemän sisarusta, eikä kukaan muu jäänyt tilalle.
Maatilan isäntänä Honkavaara oli aikaansa edellä. Puoliso huomauttaa, että yksikätisenä viljelijänä oli koko ajan keksittävä, miten helpottaa työtä. Niinpä tilalle hankittiin koneita, laitteita ja aputyövoimaa.
– Lapiotöitä en pystynyt koskaan tekemään.
Vilho Honkavaara uskalsi vaihtaa myös tuotantosuuntaa. Hän luopui lehmistä siinä vaiheessa, kun sikatalous oli Etelä-Pohjanmaalla vielä vähäistä. Enimmillään Honkavaaran sikalassa oli kolmisensataa lihasikaa.
Uudistuksellinen viljelijä halusi tuoda vielä uutta maatilalle. Hän rakennutti hallin broilertuotantoa varten. Poika otti uuden tuotannon harteilleen ja isä jatkoi rinnalla sikojen kanssa niin kauan, kunnes tilan isännyys siirtyi kokonaan pojalle.
Vilhon nuorin tytär Tiina Honkavaara kertoo usein miettineensä, kuinka isä selvisi monista töistään yksin.
– Tavallisilla kottikärryilläkin hän vei kuormia ja puljasi painavia säkkejä yhdellä kädellä. Omenan kuorimisessa ja paidan kalvosinnappien kanssa hän tarvitsi apua.
Sikakerhon pikkujouluissa
Vilho ja Martta Honkavaaran yli 40-vuotinen avioliitto on kahden lesken tarina. Molemmat jäivät tahoillaan yksin osin alaikäisten lasten kanssa, kun heidän ensimmäiset puolisonsa menehtyivät sairauksiin 1970-luvun alkupuolella.
– Tapasimme sikakerhon pikkujouluissa vuonna 1976, Marttaa naurattaa.
– Uutena vuotena vein sitten jo Marttaa ajelulle, Vilho vastaa.
Puoliso muistaa, että kyse oli tapaninpäivän ajelusta.
– Vilho soitti ja kysyi ajelulle. Vanhin tyttäreni sanoi, ”ettei sun äiti tarvitse olla aina kotona”. Niin lähdin, mutta jos hän olisi asetellut sanansa vähänkin jotenkin toisin, en ehkä olisi lähtenyt.
Pikkujoulussa Martta oli jo laittanut merkille, että sotainvalidilta puuttuu toinen käsi. Se ei haitannut, kun mies tuntui kaikin puolin mukavalta ja fiksulta. Martan ensimmäiseltä puolisolta oli kuolion vuoksi jouduttu amputoimaan toinen jalka.
Tapaninpäivän tai uudenvuoden ajelujen jälkeen Honkavaarat ovat ehtineet reissata pitkin poikin maailmaa.
Kotikylän boolilla
Vaikka Vilho ja Martta Honkavaaran Linnan juhlat jäivät tällä kertaa haaveeksi, itsenäisyyttä he juhlivat tänäkin vuonna. Martan Liisa-tytär hakee kunniavieraat kotiinsa ja järjestää juhlat, joista ei puutu booliakaan.
– Syömme hyvää ruokaa ja voimme ottaa matotkin pois lattialta. Jos haluaa tanssia, niin sitten voi tanssia. Vilhon kotikylällä toimiva yritys on lanseerannut markkinoille linnan boolia muistuttavan juoman, joten sitähän täytyy hankkia, Liisa Nuotio suunnitteli muutama päivä ennen juhlia.
Jouluna puolestaan sekä Vilhon että Martan lapset jälkikasvuineen kokoontuvat yhteiselle jouluaterialle vanhempiensa kanssa. Niin on tehty joka joulu siitä lähtien, kun Martta ja Vilho avioituivat.
Suomessa elää tällä hetkellä noin 1200 talvi- tai jatkosodassa vammautunutta sotainvalidia. Vielä vuoden alussa heitä oli yli 1500. Sotainvaliditeetin ovat voineet saada myös sotavangiksi joutuneet. Siksi elossa olevien sotainvalidien joukossa on myös muutamia kymmeniä naisia.
Lue seuraavaksi: