Kolme viikkoa Kiinaan saapumiseni jälkeen menin potemaan itkuisena surkeaa elämääni paikalliseen kioskiin. Oikeisiin ravintoloihin kiinankielisine ruokalistoineen minulla ei ollut mitään asiaa. Kohtaloni Shanghain maaseudulla, hemmoteltujen lasten pellenä ilman ystäviä tai vapaa-aikaa oli ajanut minut masennuksen partaalle.
Kioskin sisällä näin kuitenkin maailman kahdeksannen ihmeen, toisen länsimaalaisen. Ajattelematta sen enempää avasin suuni, ja ulos tuli maailman epäsuomalaisin lause: “Hey, I don't have any friends. Can you be my first one?” Mutkaton lähestymistapani muistutti lähinnä päiväkodin pihassa kuultavaa keskustelua, mutta kasvojen menetys ei tilanteessani tuntunut enää edes ongelmalta.
Venäläinen tyttö tuijotti turvonneita silmiäni vähintäänkin hämmentyneenä ja ehdotti, että menisimme kävelylle. Hän oli tuleva muuttamaan Kiinan-matkani suuntaa niin paljon, etten edes halua ajatella, missä olisin nyt, jos en olisi silloin avannut suutani. Meistä tuli hyviä ystäviä, ja hän kertoi minulle, että kiinalaisen perheeni äidin väite siitä, että olen myöhässä yliopiston hakuprosessista, on täyttä puppua. “Jos lukukausi ei ole vielä alkanut, sen kun kävelet sisään ja maksat lukukausimaksun.” En ollut uskoa korviani.
Moni ehkä miettii, miksi en ollut itse mennyt yliopistoon kyselemään, mutta Kiinassa esimerkiksi Google Maps ei toimi, ja muut karttapalvelut ovat ainoastaan kiinaksi. En edes tiennyt, mikä asuinalueeni nimi on tai miten kirjoittaa kiinaksi, joten omat tiedustelutaitoni olivat olemattomat. Tästä syystä olin siis ikään kuin perheen armoilla.
Se mikä teki tästä tytöstä niin ratkaisevan henkilön oli se, että hän antoi minulle tarvittavat osoitteet ja neuvot. Perheeni ei ollut suostunut edes soittamaan yliopistolle, saatika viemään minua sinne. Ajoituskin tuli kreivin aikaan, sillä lukukausi alkaisi kolmen päivän kuluessa. Sen jälkeen ilmoittautuminen olisi liian myöhäistä.
Olin ensi kertaa toiveikas tulevaisuudesta ja samaan aikaan skeptinen perheeni rehellisyydestä.
Seuraavana päivänä menin yliopistolle ilmoittautumaan. Kävelin paahtavassa 38 asteen helteessä tunnin kiinalaisen karttasovelluksen varassa. Palasin kotiin ja kerroin perheelle, että jos he eivät anna minun aloittaa yliopistossa, tulen olemaan erittäin surullinen seuraavat viisi kuukautta.
Yliopiston ohjelmaan kuului joka arkipäivä vain neljä oppituntia, jotka olisivat ohitse ennen puolta päivää. Lasten päiväkoti ei ehtisi edes loppua, ennen kuin tulisin jo takaisin. Silti he asettivat minulle ehdoksi, että minun on luovuttava vapaista viikonlopuistani, jos mielin aloittaa opiskelut. Tässä vaiheessa olin niin innoissani opiskelemaan pääsystä ja merkityksellisyydestä, jota se toisi elämääni, että suostuin ehtoon sen enempää miettimättä.
Luokassa ei viitata, vaan opettaja valitsee uhrinsa itse ja esittää arvaamattomia pistokysymyksiä tai pyytää oppilaita satunnaisesti lukemaan tekstejä luokan edessä.
Olin Suomessa ja Kiinassa käynyt kiinan alkeiskurssin, enkä halunnut enää kertaakaan kuulla, kun minulle opetetaan, miten sanotaan “Ni hao”, eli päivää kiinaksi. Olin tuhlannut aikaani jo kuukauden, joten menin ajatuksella “kaikki peliin”. Muuntelin yliopistolle totuutta kiinan kielen tasostani ja pääsin suoraa kakkostasolle.
Ensimmäisellä oppitunnilla kaduin heti päätöstäni. Huomasin opetuskielen olevan kiina. Ymmärsin opettajan puheesta sekä kirjan teksteistä ehkä 10%, ja kun kuulin muiden oppilaiden opiskelleen kotimaissaan kiinaa pääaineena vuodesta kolmeen vuoteen, olin valmis valumaan lattian läpi suoraan ykköstasolle.
Olin kuitenkin kokenut Kiinassa kaikenlaista, joten vakuutin itselleni, että kovalla työllä pärjäisin. Koska olin selvinnyt jo tänne asti, taistelisin kakkostasolla niin kauan, kunnes minut heitetään sieltä pois.
Joka päivä ryntäsin koulun jälkeen opiskelemaan kirjastoon, hain lapset päiväkodista ja loppuillan olin heidän retuutettavanaan opiskellen samaan aikaa. Jos minulle irtosi yhtään vapaa-aikaa, jouduin käyttämään senkin opiskeluun pysyäkseni mukana kurssilla ja minimoidakseni julkisen nöyryytyksen.
Kiinalainen opiskelukulttuuri, josta niin monesti uutisoidaankin, on nimittäin pelottava ja vaativa. Luokassa ei viitata, vaan opettaja valitsee uhrinsa itse ja esittää arvaamattomia pistokysymyksiä tai pyytää oppilaita satunnaisesti lukemaan tekstejä luokan edessä. Jos olet huono (niinkuin minä olin), ei opettaja säästele sanojaan, vaan antaa sinun ja kaikkien muidenkin tietää sen. Alussa minua pidettiin yleisesti tyhmänä, sillä kaikki luulivat minunkin lukeneen kiinaa jo vuosia.
Sisälläni kuitenkin tiesin, että loppuunpalaminen kolkutteli ovella. Pystyisinkö elämään puoli vuotta niin, että jokainen sekuntini kuluisi työhön tai opiskeluun?
Joka päivä opettaja luki myös sanakokeiden tulokset luokan edessä, mikä oli jälleen kerran häpeällistä minulle. Koulu myös tekee selväksi oppilaille, että koko elämä pitäisi omistaa opiskelulle. Sinun oletetaan tekevän viisi tuntia läksyjä päivässä ja jättävän kaikki muut aikaa vievät aktiviteetit pois kuten työ ja harrastukset.
Luokkatoverini, amerikkalainen perheen isä, kertoi opettajalle, ettei hänellä ole ollut perheen pyörittämisen ohessa aikaa tehdä läksyjä tuntitolkulla. Opettajan vastaus oli selkeä: Yritä kovemmin, voit opiskella yöllä. Jos läksyt jättää tekemättä, opettaja ottaa sen henkilökohtaisena kunnianloukkauksena itseään kohtaan.
Juuri lukion päättäneenä, muistelin, että tein Suomessa läksyistä ehkä 50%, eikä kukaan pahoittanut mieltään (paitsi minä huonon arvosanan saadessani), joten kiinalainen opiskelukulttuuri vähintäänkin shokeerasi minut ehdottomuudellaan. Täytyy silti sanoa, että siinä on paljon hyvääkin. Timantit syntyvät suuressa paineessa. Jos suomalaisen ja kiinalaisen opetustyylin yhdistäisi, syntyisi mestariteos, jolla saisimme Pisa-tulokset uuteen nousuun.
Koulu ja opiskelu, kaikessa stressaavuudessaan, oli silti vuorokauteni onnellisinta aikaa. Sain sitä kautta oman elämän, mitä perhe ei voinut hallita. Sain itsenäisyyttä ja ystäviä. Aloin muuttua kädettömästä ja pelokkaasta pikkutytöstä, rohkeaksi ja päättäväiseksi. Sisälläni kuitenkin tiesin, että loppuunpalaminen kolkutteli ovella. Pystyisinkö elämään puoli vuotta niin, että jokainen sekuntini kuluisi työhön tai opiskeluun?
Taru Kaario, Yle Uutisluokka
Tarun seikkailuja Kiinassa voi seurata myös Instagramissa: taru_annii
Yle Uutisluokka on mediakasvatushanke, jossa nuoret tekevät uutisia ja muuta sisältöä omista aiheistaan.
