Pistävä haju on poissa. Voikkaan punatiilisen paperitehtaan tilalla on nyt pienyrityskeskus. Ruostuneiden rautatiekiskojen päällä seisoo tutun näköinen mies. Entinen työministeri Jari Lindström on palannut lähtöruutuun.
Lindström tituleeraa itseään työttömyyden kokemusasiantuntijaksi. Parhaillaan hän kirjoittaa muistelmiaan ja nauttii kansanedustajan sopeutumisrahaa.
Lindström on entinen paperityöläinen ja hiomon luottamusmies. Juuri täältä, Kuusankosken Voikkaalta, sai alkunsa luokkahyppy ministeriksi.
Se toi Lindströmin kotiovelle oman autonkuljettajan ja naamalle duunareiden vihat. Hän näki myös perussuomalaisten nousun ja hajoamisen sekä Sinisen tulevaisuuden haihtumisen ilmaan.
Siinä on jotain samaa kuin Lindströmin aikaisemmassa urassa, joka alkoi Voikkaan ruukilta vuonna 1983.
Lindström käveli töihin paperitehtaaseen 18-vuotiaana.
Samana vuonna perussuomalaisten edeltäjä, SMP, voitti vaalit ja nousi hallitukseen. Työministeriksi tuli Urpo Leppänen, joka lupasi poistaa työttömyyden kuudessa kuukaudessa.
Lindströmin sanavarastoon ei silloin kuulunut työttömyys. Elettiin nousukautta ja hyvinvointivaltio kukoisti. Paperitehdasta pidettiin eläkevirkana. Siellä olivat työuransa tehneet myös isoisä ja isä, molemmat ehtivät olla tehtaassa 40 vuotta.
Isoisän aikana saavutettiin kahdeksan tunnin työpäivä, isän aikana viisipäiväinen työviikko.
Lindströmille kävi toisin.
Hänen sukupolvensa duunari sai tuta työelämän huonontumisen.
Vuosina 2006–2016 Suomessa lopetettiin kymmeniä paperitehtaita ja tuotantolinjoja. Rakennemuutos toi potkut yli kuudelle tuhannelle ihmiselle. Voikkaa oli osa jatkumoa, jossa globaali kapitalismi siirsi tehdastyön lähemmäs markkinoita tai sinne, missä se tehtiin halvemmalla.
Saavutetut edut eivät olleet enää itsestäänselvyys.
Juuri tämä teki Lindströmistä poliitikon.
Hän liittyi tammikuussa 2006 piskuiseen populistipuolueeseen, jota johti Timo Soini. Lindström oli silloin tasaisen varmassa kolmivuorotyössä: neljä aamua, neljä iltaa, neljä yötä, kuusi vapaata ja sama uudestaan.
Soinin hoksnokka kuitenkin muutti Lindströmin tulevaisuuden.
“Kerroin vaimolle, että olen nyt kansanedustajaehdokas”
Kevättalvi 2006 oli Kymenlaaksossa säiden puolesta normaali: yöt kylmiä, päivät kirkkaita, teiden varsille kasautui lumikinoksia.
Kahdeksas päivä maaliskuuta on kansainvälinen naistenpäivä. Lindströmillä piti olla iltavuoro, joka alkaisi puoli kahdelta. Sitä ennen ehtisi salille.
Kesken treenin kaveri tuli kuiskimaan, oliko luottamusmies kuullut uutiset: tehdas lopetettaisiin.
Lindström ampaisi pukukoppiin, jossa odotti kännykkä täynnä viestejä ja vastaamattomia puheluita. Työpaikalla oli kerrottu uutinen, joka muutti koko kylän kohtalon.
Voikkaan tehdas oli päätetty lakkauttaa. Lopputilin saisi 670 ihmistä, heidän joukossaan Jari Lindström.
Mustan keskiviikon jälkeen Lindström ryhtyi kirjoittelemaan yleisönosastoille, kansanedustajille, europarlamentaarikoille.
Jo kuukauden kuluttua tehtaan sulkemisesta Lindström kertoi vaimolleen olevansa kansanedustajaehdokas. Mikäs siinä, vaimo totesi.
Mutta miksi teollisuuspaikkakunnalla kasvanut toisen polven ammattiyhdistysaktiivi valitsi perussuomalaiset?
Lindström sanoo, ettei ole kysynyt isäukon puoluekantaa, mutta olettaa tämän olleen vennamolainen. Kotona ei puhuttu politiikkaa eikä Lindström äänestänyt puoluetta vaan henkilöä.
Valinta saattoi olla myös protesti. Lindström nimittäin fanitti Tony Halmetta, joka oli tehnyt “esi-Jytkyn" vuoden 2003 eduskuntavaaleissa.
Kun vaalikevät 2007 sitten koitti, ei perussuomalaisten teltoilla ollut ruuhkaa. Kerran Lindströmiä lähestyi lönköttelevä koira, joka kävi teltalla tekemässä tarpeensa. Muuten oli hiljaista.
Mutta tv-lamppujen loisteeseen sanavalmis duunari oli kuin tehty. Entinen paperimies antoi kasvot työpaikkojen katoamiselle. Hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
“Ikäväkin päätös on parempi kuin sellainen, jolla vain suojellaan vanhoja rakenteita”
Vuoden 2007 eduskuntavaalitulos oli kuusankoskelaisen Voikkaan kylän kosto.
Kunnan punaväri haalistui: SDP sai “vain” 42 prosenttia äänistä, Vasemmistoliitto seitsemän ja perussuomalaiset kahdeksan. Vaalien jälkeen Lindström puki tuloksen sanoiksi Ylen Ajankohtaisessa kakkosessa:
– Demarit ovat unohtaneet, miksi ovat olemassa. Meillä on niin sanottuja virallisia työväen puolueita ja sitten on epävirallisia työväenpuolueita.
Lindström sai 920 ääntä. Vaikka kansanedustajuus ei vielä irronnut, kolkutteli äänikuninkuus ovella.
Suur-Kouvolan valtuustoon hän pääsi äänivyöryllä vuonna 2008.
Uusi valtuutettu ei säästellyt sanojaan. Hän kuunteli kansan huolia markettien parkkipaikoilla ja kantakuppilassaan.
Siihen aikaan oli meneillään kyläkoulujen kato. Lindström halusi olla ihmisten puolella ja sanoi, ettei kouluja saisi lakkauttaa, koska ne ovat kylän sydän.
– Olin populisti, hän sanoo nyt saman voikkaalaisen kahvilan pöydässä, jossa istui jo silloin. Nykyisin täällä puhutaan jalkapallosta.
Lindström mutustelee joulutorttua ja kertoo puolustaneensa uransa alussa asioita, joilla ei ollut tulevaisuutta. Sitä hän ei tekisi enää.
– Nyt tiedän, että ikäväkin päätös on parempi kuin sellainen, jolla vain suojellaan vanhoja rakenteita.
Vasta myöhemmin Lindström oppi, että tieto lisää tuskaa.
“Mitä enemmän tuli natsoja, sitä hankalampi oli lupailla”
Seuraavissa eduskuntavaaleissa, 2011, Lindström sai 5 450 ääntä ja meni läpi.
Hänen puolueensa oli yhtäkkiä kolmanneksi suurin, kansanedustajia 39. Muita ensikertalaisia olivat perushoitaja Arja Juvonen, sahuri Teuvo Hakkarainen ja palomies Ari Jalonen.
“Jytkyn” jälkeen politiikka muuttui. Entisten suurten, keskustan, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien ylivalta alkoi murentua. Populismi asettui taloksi. Some teki tuloaan.
Alkuun Lindströmin porukka istui oppositiossa. Siellä sai puhua melkein mitä sylki suuhun toi. Vaihtoehtobudjetti tosin opetti politiikan matematiikkaa: kun yhdelle annetaan, on toiselta otettava pois.
Vuonna 2014 Lindström valittiin perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi.
– Mitä enemmän tuli natsoja, sitä hankalampi oli lupailla. Tajusin, etten voi noin vain mennä sanomaan, että näin me tehdään.
Viimeisetkin luulot otettiin pois hallitusneuvotteluissa, joihin Lindström pääsi 2015 vaalien jälkeen. Silloin hän oli vaalipiirinsä äänikuningas ja toisen kauden kansanedustaja, puolueensa konkareita.
Selässä hiipi kylmä hiki. Muilla puolueilla oli laittaa Smolnaan kokonainen armeija neuvottelijoita, mutta perussuomalaisilta meinasivat loppua naiset ja miehet.
Hallitusneuvotteluissa puolue epäonnistui Lindströmin mukaan kokemattomuuttaan. Tilanne oli kaksi vastaan yksi.
– Tällä järjellä tekisin toisin. Ottaisin pari tavoitetta ja keskittyisin niihin.
Smolnassa jouduttiin hyväksymään asioita, jotka tulisivat rokottamaan kannattajia. Horisontissa siinsivät pakkolait, kiky, aktiivimalli.
– Avustajani itki, kun näki mitä olimme sopineet.
Hallitusohjelman tavoite oli saada työllisyys nousuun, hinnalla millä hyvänsä. Entinen duunari tajusi, ettei duunareiden asioita voi ajaa, ellei näillä ole töitä.
Perussuomalaisten piti olla hallituksen sosiaalinen omatunto, mutta voimat ja osaaminen eivät riittäneet, sanoo Lindström nyt.
– 98 prosenttia eduskuntaryhmästämme ei ymmärtänyt, mitä tuli hyväksytyksi.
Hän itse sai oikeus- ja työministerin pestit. Kaksoissalkku oli niin raskas, että se oli vähällä viedä Lindströmin hengen.
“Mieluummin olisin Fiatin takapenkillä”
Syksyllä 2015 Euroopan pakolaiskriisin aallot rantautuivat Suomeen. Turvapaikanhakijoita tuli enemmän kuin koskaan. Alkoi hallitusvastuussa olevien perussuomalaisten säröily.
Moni vaati rajoja kiinni.
– Jos olisimme tehneet sen, mitä ryhmä halusi, mitä se olisi tarkoittanut Suomen kansainvälisille sitoumuksille ja ulkomaankaupalle? kysyy Lindström nyt.
Silloin hän ei tiennyt, että edessä olisi myös henkilökohtainen tsunami.
Se oli noidankehä: liikaa työtä, liian vähän aikaa, epäterveelliset elämäntavat.
Maaliskuussa 2017 Lindström jäi sairauslomalle ja joutui luopumaan oikeusministerin salkusta. Jäljelle jäivät työministerin hommat. Blogissaan hän kirjoitti, ettei mikään työ ole niin tärkeätä, että sen vuoksi pitäisi uhrata terveys.
Sitten tuli kesäkuu ja Jyväskylän puoluekokous. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Jussi Halla-aho ja koko puoluejohto pantiin uusiksi.
Siellä Lindströmin tajusi, että puolue oli jakautunut. Ministerit ja muu eliitti olivat eläneet omassa kuplassaan, jonne kentän äänet eivät olleet kantautuneet.
Lindströmille Jyväskylä oli Via Dolorosa, jota muistellessa poskilihakset kiristyvät. Perusuomalaiset muuttui yhdessä yössä.
– Siellä ryypättiin omissa porukoissa. Halla-ahon jengi näytti meille keskisormea.
Seurasi hallituskriisi. Kolmen päivän kuluttua puolue hajosi. Perussuomalaiset siirtyivät oppositioon mutta Lindström ja parikymmentä muuta jäivät hallitukseen.
Halla-aho kutsui heitä loikkareiksi.
Lindströmin mukaan kyse oli vastuunkannosta. Myöhemmin perustettiin Sininen tulevaisuus, jonka jäsen hän edelleen on.
– Mieluummin olisin istunut Fiatin takapenkillä kuin ministeriautossa, jossa oli aina mörkö vaanimassa. Riittämättömyyden tunne ei koskaan hellittänyt.
Pian nurkan takaa ilmestyi taas uusi mörkö.
“Istuin yksin ministeriaitiossa”
Se oli aktiivimalli.
Helmikuussa 2018 Senaatintorilla, Lindströmin työhuoneen liepeillä, järjestettiin suurmielenosoitus. Tuhannet ihmiset protestoivat aktiivimallin leikkuria vastaan.
Malli edellytti työttömyysetuuksia saavilta aktiivisuutta eli joko koulutukseen osallistumista tai työntekoa. Muuten työttömyysturvaa leikattaisiin 4,65 prosentilla kolmeksi kuukaudeksi.
Lindströmistä tuli sylkykuppi. Häntä haukuttiin takinkääntäjäksi.
Vuoden 2020 alussa poistuva aktiivimallin leikkuri oli Lindströmin mukaan alusta asti epäreilu ja kaavamainen.
– Oli suuri virhe laskea se eteenpäin. Peli olisi pitänyt uskaltaa puhaltaa poikki.
Hallituskauden alussa työllisyysaste oli 68 ja lopussa 72. Sipilän ylin ohjenuora oli se, että työn tekemisen pitää olla kannattavampaa kuin kotona makoilun.
Siksi Lindströmin piti valita ruton ja koleran väliltä. Vaihtoehto olisi ollut työttömyysturvan porrastus.
Monen mielestä juuri aktiivimalli vei työministeriltä työt. Mutta Lindströmin mielestä asia oli monimutkaisempi. Pahinta oli, että aktiivimalli särki elinikäisiä ystävyyssuhteita.
– Sisimmässäni tiesin, että ei tämä oikein mene, kun kokoomuslaiset tulivat taputtelemaan selkään.
Yhdestä saavutuksestaan Lindström tuntee ylpeyttä. Oikeudenmukaisuus toteutui hänen mielestään Lex Lindströmiksi nimetyssä laissa. Sen avulla tuhansia ikääntyneitä työttömiä siivottiin eläkkeelle.
Lindström oli pidetty yli puoluerajojen, mutta ministerin pestissä ilon hetket olivat vähissä. Vastuu painoi, vaikka avustajia oli.
Pahinta oli yksinäisyys. Se, kun istui ministeriaitiossa opposition höykytettävänä puolustamassa yhdessä tehtyjä päätöksiä yksin.
“Kun pääsin ministeriksi, halusin pois”
Lindström ei ole enää kalenterin orja.
Nyt hänellä on aikaa ulkoiluttaa Nani-koiraa, joka odottaa ovella kolmesti päivässä kuin nakutettu.
Kun Lindströmin ministerinura päättyi 6. kesäkuuta 2019, oli ovella vielä autonkuljettaja. Hän vei ministerin jäähyväiskäynnille presidentinlinnaan. Siihen loppuivat kuljetuspalvelut.
Lindström käveli työhuoneelleen ja vaihtoi puvun farkkuihin. Lähimmällä terassilla hän tilasi tuopin keskiolutta ja lähti rautatieasemalle vapaana miehenä. Yksi elämänvaihe oli päättynyt.
– Kun lähdin politiikkaan, ajattelin, että olisipa kiva päästä kunnanvaltuustoon. Siellä rupesin haaveilemaan eduskunnasta. Kansanedustajaksi päästyäni ajattelin, että olisipa jännää olla ministeri. Mutta kun sellaiseksi pääsin, tuli mieleen, että pääsisipä pois.
Kukaan Sinisen tulevaisuuden kansanedustajista ei uusinut paikkaansa kevään vaaleissa. Perussuomalaiset oli toiseksi suosituin puolue.
Tällä hetkellä perussuomalaiset paistattelee mielipidemittausten kärjessä, eikä olisi Lindströmin mukaan mikään ihme, vaikka puolueen kannatus alkaisi kohta kolmosella.
Kotikatsomossa Lindström on ihmetellyt politiikan kovaa kielenkäyttöä. Hänen mielestään yhteisten asioiden hoito on muuttunut yhä kuluttavammaksi. Siksi hän on vastannut kysyjille ei. Ehdokkaaksi on pyytänyt kokoomus, mutta myös demarit ja keskusta.
Tulevaisuudessa Lindströmistä voisi tulla yrittäjä. Hän haaveilee urasta työttömyyden kokemusasiantuntijana, eikä syyttä. Hän on luultavasti valtakunnan ainoa työtön, joka on johtanut työministeriötä.
– En enää pyytele anteeksi sitä, ettei minulla ole tohtorinhattua, hän sanoo ja nousee diesel-Saabiinsa.
Kun Voikkaan tehtaan piiput jäävät horisonttiin Lindström paljastaa, ettei alun perinkään lähtenyt politiikkaan jäädäkseen. Se oli vain seikkailu.
Juttua varten on haastateltu myös Jari Lindströmin lähipiiriin kuuluvia ihmisiä.
Lisää aiheesta:
Ajankohtaisen kakkosen juttu Kuusankosken eduskuntavaalituloksesta 2007
Kuka tiesi mitä? Näin Jussi Niinistö apureineen hajotti perussuomalaiset