Eduskunnan valtiosaliin odotetaan Sibelius-lukion kamarikuoroa. Lukiolaiset saapuvat perinteisesti joulun istuntotauon ja viimeisten budjettiäänestysten alla laulamaan talon väelle.
Sama sali, jossa kansanedustajat antavat arkena haastattelunsa tv-kameroille, on nyt saanut joulukuusen koristeekseen. Tiiviiseen riviin asettuvat yhdessä niin hallitus- kuin oppositiopuolueidenkin edustajat. Vaikka eilen kyselytunnilla sanailtiin kiivasti, tänään hymyillään ja kuiskutellaan vieruskavereille.
Monelle kansanedustajalle vuosi on ollut aivan erityisen tapahtumarikas. Kahdet vaalit, yhdet hallitusneuvottelut. Kolme pääministeriä, ainakin kaksi hallituskriisiä – hieman määritelmästä riippuen – ja useita välikysymyksiä. Kaatunut sote-uudistus, al-Hol-jupakka.
Tapahtumien luettelointi alkaa hengästyttää. Ei ihme, jos joululauluja kuuntelevat kansanedustajat näyttävät vähän väsyneiltä.
Väsyneitä ovat myös toimittajat, tutkijat ja politiikan kommentaattorit, jotka pyrkivät jatkuvasti etsimään selityksiä politiikan tapahtumille.
Se on ymmärrettävää, sanoo yleisen valtio-opin professori Hanna Wass Helsingin yliopistosta.
– Meillä on kova tarve muodostaa nopeasti tilannekuva ja saada sen tarkastelukulma lukittua.
Vaarana ovat kuitenkin turhan yksioikoiset selitykset.
– Hallituskriisin syyksi todettiin yksituumaisesti ”luottamuspula”. Yritykset sen avaamiseksi saivat tuskastuneen vastaanoton: luottamusta joko on tai ei, ja pulinat pois, Wass sanoo.
Toisaalta asiantuntijat käyvät myös keskenään kamppailua siitä, mikä on hallitseva selitysmalli. Professori varoittaa vauhtisokeudesta: vuoden 2019 tapahtumat ovat vielä kovin tuoreita.
– Eri selitysmallit ovat pikemminkin toisiaan täydentäviä. Kokonaiskuvan muodostaminen vaatii etäisyyttä ja vertailukohtia.
Millaisia selitysmalleja vuoden poliittisille tapahtumille sitten voisi löytää? Millaisista aineksista kokonaiskuva voisi muodostua?
Keskustelu vanhustenhoivasta poiki heinäkuuhun mennessä viranomaiselle yli 40 selvityspyyntöä kuolemista.
Politiikan vuosi alkoi samassa salissa dramaattisissa tunnelmissa.
Vuodenvaihteessa Suomea oli vavisuttanut poikkeuksellinen seksuaalirikoskokonaisuus Oulussa. Epäillyt olivat ulkomaalaistaustaisia miehiä, uhrit alaikäisiä suomalaisia tyttöjä.
Tammikuun alkupuolella eduskuntaryhmien puheenjohtajat kokoontuivat tiedotusvälineiden eteen ja ilmoittivat, että eduskunta aikoo yksimielisesti edistää kolmea lakihanketta, jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi.
Lakihankkeiden joukossa oli muun muassa esitys rikoslain muuttamisesta siten, että törkeiden, lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten minimirangaistuksia kiristettäisiin.
Vuoden ensimmäistä poliittista kuohahdusta seurasi nopeasti toinen. Tammikuun lopulla hoivajätti Esperi Caren palvelutaloissa ilmeni isoja puutteita ja laiminlyöntejä. Toimitusjohtaja Marja Aarnio-Isohanni jätti tehtävänsä, mutta pian kävi ilmi, ettei Esperi Care ollut ainoa ongelmatapaus.
Hoivakriisi puhutti kodeissa ja työpaikoilla. Keskustelu vanhustenhoivasta poiki heinäkuuhun mennessä viranomaiselle yli 40 selvityspyyntöä kuolemista. Puolueet alkoivat vaatia lakiin sitovan hoitajamitoituksen kirjaamista, ja kokoomus jäi yksin vastarannalle.
Petteri Orpon (kok.) toteamus siitä, miten ”ihminen ei ole desimaali”, jäi elämään.
Puolueiden kannatuksissa alkoi näkyä muutoksia.
Joulukuun 2018 kannatusmittauksessa vihreät oli nousussa, kun Pekka Haavisto oli ottanut puolueen väliaikaisesti johtaakseen Touko Aallon myrskyisän kauden jälkeen.
Tammikuussa alkoi puolestaan nousta perussuomalaiset. Päämäärätietoisesti se teki prosenttiyksikön, jopa kahden loikkia mittauksesta toiseen.
Hoivakeskustelu hyydytti kokoomusta, mutta myös SDP:lle tuli mutkia matkaan. Sille suosiolliset teemat, kuten aktiivimalli, eivät enää hallinneet mediajulkisuutta.
Samaan aikaan Juha Sipilän (kesk.) hallitusta koetteli sosiaali- ja terveyspalveluiden eli soten uudistus. Valiokunnat tekivät pitkää päivää, istuntotaukoa päätettiin lykätä.
Ratkaisujen etsiminen uudistuksen kipukohtiin oli sen verran työlästä, että moni asiantuntija arvioi ajan loppuvan siitä huolimatta kesken.
Niin myös kävi. Kun soten kaatuminen alkoi näyttää ilmeiseltä, kaatui 8. maaliskuuta myös koko Sipilän hallitus. Pääministeri pyysi eroa tasavallan presidentiltä.
Huhtikuun eduskuntavaaleihin suunnattiin ilman selkeää hallitus vastaan oppositio -asetelmaa. Sipilän ratkaisu ei saanut keskustan kannatusta nousemaan, mutta se vei oppositiolta järeimmät aseet hallituksen kritisoimiseen vaalikeskusteluissa.
Ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen historiassa suurimman eduskuntapuolueen suosio jäi uurnilla alle 20 prosenttiin.
Viimeistään syksyllä 2018 julkaistu IPCC-raportti oli nostanut ilmastonmuutoksen politiikan isoksi teemaksi. Kaikki eduskuntapuolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta päättivät vuosi sitten sitoutua yhteisiin ilmastopolitiikan tavoitteisiin.
Ilmastonmuutoksesta puhuttiin myös vaalitenteissä. Keskustelua käytiin isoista linjoista, mutta ennen kaikkea ehkä elämäntavoista: Voiko lihan verotusta kiristää? Entä miten käy autoilun?
Autot kuuluvat teille, julisti kokoomuksen vaalimainos. Kävi ilmi, että puolueiden ilmastokonsensus ei todellisuudessa tarkoittanutkaan aivan konsensusta. Ulkopuolelle jääneet perussuomalaiset pystyivät silti Jussi Halla-ahon johdolla asemoitumaan vaalikeskustelussa selkeästi omalle linjalleen.
Kannatusmittauksia johtanut SDP voitti vaalit, mutta vain hiuksenhienolla erolla perussuomalaisiin. Ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen historiassa suurimman eduskuntapuolueen suosio jäi uurnilla alle 20 prosenttiin.
Suomalainen puoluekenttä oli pirstoutunut.
Pirstoutuminen on eräänlainen pysäytyskuva politiikan keskeisten jakolinjojen muutoksesta, arvioi tutkijatohtori Johanna Vuorelma Tampereen yliopistosta.
Vuosi 2019 on ollut Suomessa tämän kansainvälisen muutoksen ilmentymää.
Perussuomalaisten Halla-aho on puhunut samasta teemasta. Hänen mukaansa perussuomalaiset ja vihreät pystyvät asettumaan toistensa vastavoimiksi luontevimmin sellaisissa kysymyksissä, jotka kiinnostavat ja puhututtavat tämän päivän ihmistä. Olipa kyseessä sitten ilmastonmuutos tai maahanmuutto.
– Tärkein jakolinja voisi kulkea punavihreiden ja oikeistokonservatiivien välillä, Vuorelma hahmottelee.
Se osaltaan selittää myös, miksi perinteisesti suurten puolueiden kannatus hiipuu.
– SDP, keskusta ja kokoomus ovat monissa tälle jakolinjalle keskeisissä teemoissa sisäisesti jakautuneempia.
Nuo puolueet ovat perinteisesti nojanneet poliittiseen keskustaan. Se on nyt kaaoksessa, sanoo poliittisen talouden tutkija Antti Ronkainen Helsingin yliopistosta.
Haastajat tulevat laidoilta. Keskustaoikeistolaisia puolueita, kuten kokoomusta, haastetaan toisaalta kansallismielisten konservatiivien ja toisaalta EU-mielisten, vihreämpien liberaalien taholta.
– Keskustavasemmiston, kuten SDP:n kannattajakunta on myös hajallaan. Kaupunkien koulutetun, liberaalin väestön ja maaseudun kouluttamattoman, konservatiivisen väestön intressit ovat keskenään ristiriidassa, Ronkainen sanoo.
Kehitys näkyy kaikkialla Euroopassa. Perinteikkäät puolueet ovat paineen alla lamautuneita ja kyvyttömiä vastaamaan suuriin, yhteiskuntaa myllääviin haasteisiin.
Budjetin Rinteen hallitus sai vielä aikaan rivakasti, mutta kuumaa työmarkkinatilannetta ja pääministerin puuttumista Postin sopimusasioihin keskusta ei kyennyt enää seuraamaan sivusta.
Vaalitulokseen nähden hallitusneuvottelut sujuivat Antti Rinteeltä (sd.) yllättävän kivuttoman oloisesti.
SDP lähti neuvottelemaan yhteisestä ohjelmasta vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n sekä – monien hämmästykseksi – keskustan kanssa. Keskusta oli kärsinyt vaaleissa rökäletappion, eikä sen riveistä nähty puolueelle paikkaa hallituksessa.
Rinne kuitenkin halusi hallitukseen juuri keskustan eikä Petteri Orpon johtamaa kokoomusta. Hallituslähteistä kuvailtiin Ylelle, miten keskusta ostettiin hallitukseen monilla lupauksilla ja puoluetta miellyttävillä linjauksilla.
Suomi sai vasemmalle nojaavan hallituksen, jonka ankkuroituminen 75 prosentin työllisyystavoiteeseen ja suhtautuminen esimerkiksi yrittämisen verotukseen ovat suoraa perintöä Sipilän keskusta-oikeistolaiselta hallitukselta.
Mutta keskusta kipuilee. Se ei ole saanut kannatustaan nousemaan uuden puheenjohtajansa Katri Kulmunin (kesk.) johdolla, vaan suunta osoittaa 10 prosentin alapuolelle. Puolue aiheuttaa hallitukseen epävakautta.
Budjetin Rinteen hallitus sai vielä aikaan rivakasti, mutta kuumaa työmarkkinatilannetta ja pääministerin puuttumista Postin sopimusasioihin keskusta ei kyennyt enää seuraamaan sivusta. Paine kasvoi liian suureksi.
Tasavallan presidentti vastaanotti pian toisen pääministerin eronpyynnön saman vuoden sisään.
Eikä politiikan vuosi suinkaan päättynyt Sanna Marinin (sd.) nousuun pääministeriksi. Jo edellisten hallitusten aikana päänvaivaa aiheuttanut al-Holin-leirin kysymys nousi jälleen ajankohtaiseksi.
Kotimaan politiikasta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, mutta vielä hurjempia käänteet ovat muualla maailmassa.
Moni muistaa erityisesti vuoden 2016 dramaattiset tapahtumat. Brexit-äänestys ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi liitetään usein toisiinsa. Joillekin ne ovat osa tarinaa vahvemman johtajan kaipuusta ja maailman poliittisten virtauksien kääntymisestä.
Yliopistotutkija Timo Miettinen Helsingin yliopistosta on seurannut uutterasti Brexitiä ja Britannian vaaleja, tänäkin vuonna. Hän ymmärtää, että Brexitiä ja Trumpia käytetään usein vertauskuvina liberalismin kriisistä. Taistelusta, jossa voitokas liberalismi onkin nyt häviämässä autoritarismille, nationalismille ja populismille.
– Minä näen tämän enemmänkin jännitteenä, joka kuuluu liberalismiin, hän sanoo.
Miettisen mukaan liberalismi on tarkoittanut historiallisesti sitä, että yhtäältä poliittista valtaa on pyritty kaventamaan pois markkinoiden tieltä. Toisaalta markkinoita varten on myös luotu poliittisia rakenteita, jotka eivät kuitenkaan ole täysin demokraattisia. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset vapaakauppajärjestelmät.
– Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen liberaalin järjestyksen ytimessä ovat olleet kansainväliset säännöt ja normit, joissa hallinta ja oikeudelliset ratkaisut ovat nousseet politiikan yläpuolelle, Miettinen kuvailee.
Nyt kansa on halunnut palauttaa politiikkaa tähän järjestykseen. Take back control, kuten Brexitin puolesta kampanjoineet paaluttivat.
– Nyt kyseenalaistetaan se, että terästehtaiden häviäminen omalta kylältä olisi jokin luonnonlaki. Poliitikot kuten Trump ja Boris Johnson haluavat tuoda esille sen, että tällaiset rakenteet ovat itsessään poliittisia ja niissä voi navigoida eri tavalla.
Liberalismin sisäinen jännite on Miettisen mukaan yksi 2010-luvun isoista poliittisista teemoista. Se on aitoa huolta epäreiluista säännöistä ja järjestelmästä, jonka pelätään toimivan epäoikeudenmukaisella tavalla.
Epäreiluuden teeman tunnistaa myös projektitutkija Annu Perälä Vaasan yliopistosta. Hän työskentelee Ilmassa ristivetoa – Löytyykö yhteinen ymmärrys? -hankkeen parissa, jossa tutkitaan muun muassa suuryritysten johtajien, poliittisten päättäjien ja kansalaisten ilmastonmuutosta koskevia asenteita.
– Ilmastoon liittyy kollektiivisen ongelman dilemma, Perälä kuvailee.
– Kukaan ihminen tai yksikään valtio ei pysty yksin ratkaisemaan sitä, vaan tarvitaan kollektiivinen panos. Se herättää heti kysymyksiä reiluudesta: Onko kaikilla samat edellytykset vai joutuuko joku epäreiluun asemaan? Jos minä tai Suomi tekee ja muut eivät, valuvatko uhraukset hukkaan?
Syntyy tarve puristaa käsi nyrkkiin. Emme halua tulla höynäytetyiksi.
Jyrkistä heilahteluista kärsivät puolueet alkavat nopeatahtisessa sosiaalisen median ympäristössä kisailla moraalisesta voittajuudesta.
Johanna Vuorelma näkee yhteyden puolueiden kannatuksen pirstoutumisen ja politiikan kiihkeyden välillä.
– Nykyisessä tilanteessa pienikin heilahdus kannatusmittauksessa voi tarkoittaa puolueen putoamista toiseksi suurimmalta paikalta neljänneksi. Se on henkisesti iso asia, hän sanoo.
– Tänä vuonna on näkynyt selkeästi, miten politiikkaa tehdään reaktioina näihin heilahduksiin. Kompromisseja esimerkiksi hallituksessa olisi helpompi tehdä, jos kannatus olisi vakaata.
Kun puolueet kriisiytyvät, ne alkavat hyökkäillä toisiaan ja oikeastaan miltei mitä tai ketä tahansa vastaan. Taustalla on tarve miellyttää oletettuja kannattajia, ottaa edes pieniä voittoja.
Riita voi nykyään leimahtaa joulukirkosta tai porsaan sisäfileestä. Mutta ei voi sanoa aivan niinkään, että asiakysymyksistä riitely olisi korvautunut pelkillä kulttuurisodilla, joiden ytimissä ovat elämäntapoihin liittyvät valinnat.
Vuorelma puhuisi moraalikamppailuista. Jyrkistä heilahteluista kärsivät puolueet alkavat nopeatahtisessa sosiaalisen median ympäristössä kisailla moraalisesta voittajuudesta.
– Sosiaalinen media perustuu tunnereaktioihin. Siksi puolueet käyvät kamppailua siitä, kuka on ”paha” ja kuka on ”hyvä”. Se aiheuttaa kummallisia tilanteita: yhtäkkiä politiikan puhe on täynnä paheksuntaa ja moraalista retoriikkaa, Vuorelma kuvailee.
Moraaliseen kauhisteluun on helppo taantua, kun asiat muuttuvat liian monimutkaisiksi. Viheliäisten ongelmien aikakautena yksi ratkaisu johtaa viiteen uuteen ongelmaan, eikä aidosti hankalia poliittisia kysymyksiä ole aivan helppo ratkaista.
– Silloin on helpompi käydä tunteiden asemasotaa ja huutaa, että vastapuoli tuntee väärin ja me tunnemme oikein. Mutta politiikan seuraaja joutuu kysymään, että hetkinen, missä olikaan se sisällöllinen puoli?
Monet politiikan vaikeat, ihmisten arkeen liittyvät kysymykset taipuvat tosiaan huonosti moraalisille taistelulinjoille.
Vanhustenhoivan kriisiä ei ole vieläkaan ratkaistu. Ja sote, sekin jäi maahan kaatuneena makaamaan.
Marssin viereiseen huoneeseen, jossa istuu Ylen erikoistoimittaja Tiina Merikanto.
Hänelle on ehdotettu toimituksessa ”Free Tiina Merikanto” -t-paitaa, sillä hän on seurannut sote-uudistusta jo yli kymmenen vuotta. Torstaina Sanna Marinin hallitus on ilmoittanut Uudenmaan erillisratkaisun syntymisestä. Joko kaikessa on nyt selvyys?
– Ei ole, Merikanto sanoo ja naurahtaa.
– Uudenmaan erillisratkaisultakin puuttuu vielä rahoitus. Ja tämä oli vasta ensimmäinen isompi asia, joka sotessa on ratkaistu.
Merikanto laskeskelee tottuneesti erilaisia aikatauluskenaarioita.
– Jos saataisiin esitys keväällä ulos, kesällä lausuntokierrokselle ja syksyllä 2020 eduskunnan käsittelyyn, sitten ulos vaikkapa maaliskuussa 2021, siitä sitten kuusi kuukautta, niin voisiko lokakuussa 2021 olla maakuntavaalit? Tuolloin uusi sote alkaisi vuoden 2023 alusta.
Nämä ovat kaikki arvioita, niissä on monta jossia ja muttaa. Yksi kriittisimmistä poliittisista uudistuksista on edelleen iso kysymysmerkki.
Entäs se työllisyys sitten?
Kevään kehysriihestä on lupailtu työllisyystoimia, mutta isoon kuvaan vaikuttaa myös käynnissä olevien työmarkkinaneuvottelujen lopputulos.
Suomen Kuvalehden työmarkkinoita seuraava politiikan toimittaja Tuomo Lappalainen muistuttaa, että työmarkkinakierroksia kuvataan yleensä vaikeiksi.
– Kierroksen vaikeus selviää todellisuudessa vasta jälkikäteen. Mutta on tämä varmasti keskimääräistä hankalampi kierros, Lappalainen sanoo.
Kilpailukykysopimuksen eli kikyn aikanaan tuomat lisätyötunnit hiertävät. Nyt ei tunnuta enää tietävän, mitä kilpailukykysopimuksesta on edes aikanaan sovittu.
– Sen perintö on hirveän monimutkainen.
Kun poliitikot eivät pysty ratkaisemaan isoja ongelmia, instituutiot paikkaavat.
Antti Ronkainen muistuttaa, että esimerkiksi Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankit tukevat markkinoita tällä hetkellä noin 70 miljardilla eurolla kuukaudessa.
– Keskuspankkiirit sanovat poliitikoille, että toimien teho laskee ja riskit kasvavat, eikä tätä voida jatkaa ikuisesti. Mutta on vaikeaa olla poliitikko ja vaatia suuria uudistuksia, kun puolueet ovat hajalla ja poliittinen tuki puuttuu, Ronkainen sanoo.
Ronkainen arvioi, etteivät poliitikot aina itsekään ymmärrä, miten suuren roolin esimerkiksi juuri keskuspankit ovat joutuneet ottamaan finanssikriisin jälkeen. Poliittisen talouden tutkija toivookin, että että poliitikot alkaisivat käydä aktiivisempaa keskustelua keskuspankeista ja erityisesti finanssipolitiikan ja rahapolitiikan suhteesta.
Mikä neuvoksi poliitikoille? Miten saada aikaan aktiivisempaa keskustelua isoista linjoista?
Soitan vielä professori Anu Koivuselle. Mediatutkija summaa vuotta ”hämmentämisen” ja ilmastokeskustelun vuodeksi. Vuodeksi, jona Greta Thunbergista kiisteleminen vei käsittämättömän paljon tilaa lehtien palstoilta.
Koivunen jakaa Vuorelman ajatuksen moraalisista asemasodista. Asemasotiin kuuluvat Thunbergin kaltaiset symbolit, joihin huomio keskittyy.
Koivunen pitää ongelmallisena sitä, että yhdessä sopiminen on politiikassa tappion – ei voiton – merkki. Voitokkaalle yhdessä sopimiselle on vaikea edes löytää sanaa.
– Puhumme ”lehmänkaupoista”. Mutta kompromissi on kuitenkin eri asia kuin konsensus, hän sanoo.
Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta sopimaan pitäisi silti pystyä.
Sibelius-lukion opiskelijat kajauttavat viimeisenä ilmaan virren Maa on niin kaunis. Se on yhteislaulu, johon yhtyvät kansanedustajat puolueesta toiseen.
Voisiko 2020-luku palauttaa kompromissin tekijöille kunnian?