Tallinnan vanhassa kaupungissa kun käyskentelee, ei voi olla törmäämättä saksalaisten kädenjälkeen. Tuossa seisoo Nigulisten kirkko, vanha saksalaisten kauppiaiden pyhäkkö. Ja tuossa on Suuren killan talo, josta saksalaiset hansakauppiaat hallitsivat.
Puhumattakaan Toompeasta: koko yläkaupunki oli saksalaisten paronien valtakuntaa, jonka portit suljettiin yöksi rahvaalta. Kesäksi paronit muuttivat maaseutukartanoihinsa, joita Virossa on säilynyt sotien ja Neuvostoajan tuhoilta tuhatkunta.
Mutta missä ovat kartanoiden ja palatsien valtiaat, ihmiset, jotka nuo näyttävät rakennukset pystyttivät? He tuntuvat muuttuneen aaveiksi ja kadonneen kuin tuhka tuuleen.
Hitlerin puhe
Kymmenettuhannet baltiansaksalaiset ympäri Viroa ja Latviaa keskeyttivät arkiset toimensa ja hakeutuivat radioiden ääreen. Elettiin lokakuun 6. päivää vuonna 1939.
Oli kulunut viisi viikkoa siitä, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan ja aloittanut toisen maailmansodan. Hitler pitäisi tänä syksyisenä perjantai-iltapäivänä ensimmäisen puheensa sitten hyökkäyksen alkamisen.
Ehkä hänellä olisi sanottavaa myös baltiansaksalaisille?
Toistaiseksi sota oli rajoittunut Puolaan, mutta ilmassa oli merkkejä pahemmasta. Saksa ja Neuvostoliitto olivat elokuussa solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen ja sen salaisessa lisäpöytäkirjassa jakaneet itäisen Euroopan etupiireihinsä.
Viron ja Latvian edustajat olivat käyneet Moskovassa kuulemassa, kuinka heidän tuli luovuttaa Neuvostoliitolle tukikohtia ja päästää maahan neuvostosotilaita. Vaatimuksiin taivuttiin.
Suomessa tuona samaisena lokakuun 6. päivänä postitettiin kutsu ylimääräisiin sotaharjoituksiin, mikä tarkoitti käytännössä liikekannallepanoa ja valmistautumista sotaan.
Hitlerin puhetta oli kestänyt jo tunnin, ja se oli käsitellyt lähinnä syitä, miksi Saksa oli hyökännyt Puolaan. Nyt puheen teema tuntui muuttuvan.
Hitler alkoi puhua eri puolilla itäistä Eurooppaa asuvista saksalaisista. Hitlerin mielestä he olivat ylempää rotua ja heidän yhteiselonsa valtaväestön kanssa kävisi mahdottomaksi. Ainakin osa tulisi siirtää turvaan.
Tallinnassa, Riiassa ja kartanoissa ympäri Baltian maaseudun valpastuttiin: Hitlerhän puhui heistä. Tarkoittiko puhe sitä, että baltiansaksalaisten pitäisi muuttaa Saksaan, vieraaseen maahan, josta jotkut kaukaiset esi-isät 700 vuotta aiemmin olivat lähteneet?
Hitlerin puhe vaikutti sähköiskun tavoin. Kun baltiansaksalaisia 1950-luvulla haastateltiin sodan aikaisista kokemuksista, kaikki nostivat tuon puheen esiin. Heille se oli "Kennedyn murha", "kuukävely" tai "9/11" – uutinen, jonka kuulemishetken jokainen muisti kuin eilisen päivän.
Siirtomaaherrat ja maaorjat
Saksalaisten historia Baltiassa alkaa 1200-luvun alusta, kun joukko lyypekkiläisiä kauppiaita rantautui Väinäjoelle. Pian perässä saapuivat lähetyssaarnaajat tukenaan asevoimat eli saksalainen ritarikunta.
Muutamassa vuosikymmenessä ritarikunta onnistui valloittamaan nykyiset Latvian ja Viron alueet. Baltia oli liitetty läntiseen kulttuuripiirin.
Samalla saksalaiset toivat Baltiaan tiukan hierarkian, joka perustui säätyyn ja kansallisuuteen. Saksalaiset olivat valloittajia ja yläluokkaa, ei-saksalaiset, kuten kantaväestöä kutsuttiin, alistettua alaluokkaa, jolla ei ollut juuri lainkaan poliittista tai taloudellista valtaa.
Asetelma säilyi keskiajalta aina Viron ja Latvian itsenäistymiseen saakka ja muodosti "erään Baltian historian keskeisimmistä ongelmista", historioitsija Vilho Niitemaa kirjoittaa klassikkoteoksessaan Baltian historia.
Erityisen hankala asema oli talonpojilla. Kun Pohjoismaissa talonpojat olivat itsenäisiä ja pääosin omistivat viljelemänsä maan, päätyivät Viron ja Latvian maanviljelijät pahimmillaan orjan asemaan. Saksalaissyntyisen Põltsamaan papin arvio 1700-luvun lopulta oli, että Baltiassa kansa oli halvempaa mustat orjat Yhdysvalloissa. Ihmisiä saatettiin vaihtaa hevosiin, koiriin, jopa piipunpesiin.
Saksalaisten asema Baltiassa oli niin vahva, että heidät on rinnastettu siirtomaaherroihin. Tarkalleen ottaen Baltia ei missään vaiheessa ollut Saksan siirtomaa, sillä aluetta hallitsi ensin ritarikunta, sitten Ruotsi ja lopulta Venäjä. Baltiansaksalaiset kuitenkin säilyttivät aina asemansa – omistivat maat, hallitsivat kauppaa, jakoivat oikeutta, kantoivat verot ja lopulta omistivat myös ihmiset.
Saksalaisten ylivalta alkoi 1800-luvulla pikkuhiljaa murtua ja lopullisesti "siirtomaa-aika" päättyi Viron ja Latvian itsenäistymiseen vuonna 1918. Tuolloin toteutettiin muun muassa maareformi, jossa saksalaisten omistama maa jaettiin virolaisille ja latvialaisille. Saksalaisille jäi pieni viljelysala ja ehkä asumisoikeus kartanon sivurakennuksessa.
"Kaikkien täytyy poistua, aikaa on kolme vuorokautta"
Yhdessä tuollaisessa kartanon sivurakennuksessa soi puhelin sunnuntai-iltana 8. lokakuuta 1939.
Hitler oli pitänyt puheensa kaksi päivää aiemmin ja Viro taipunut Neuvostoliiton vaatimuksiin tukikohdista ja 25 000 puna-armeijan sotilaan saapumisesta. Puhelimeen rientävä Carl Mothander ennakoi huonoja uutisia.
– Führerin edustaja on anonut Viron saksalaisille lupaa poistua Saksaan. Laivat ovat jo ankkuroituneet Tallinnan satamaan. Aikaa on kolme vuorokautta. Kaikkien täytyy poistua ennen kuin bolsevikit saapuvat.
Soittaja oli Viron saksalaisten puhemies ja Mothanderin vaimon sukulainen. Mothanderin arvion mukaan ei aivan selvinpäin. Myös Mothander oli nyt pyörällä päästään. Edessä olisi pirunmoinen hässäkkä.
Carl Mothander (1886–1965) oli ruotsalainen seikkailija, joka oli sotinut sekä Suomen sisällissodassa että Viron vapaussodassa. Viroon hän palasi vuonna 1928 ja nai baltiansaksalaiseen ylimystöön kuuluneen paronitar Wrangelin.
Mothander kirjoitti elämästään Toompean palatsissa ja Tohisoon maaseutukartanossa kirjan Paroneista bolsevikkeihin (1944). Se on harvinainen sisäpiiriläisen raportti suljetun baltiansaksalaisen aateliston arjesta ja erikoisista tavoista, joista osa periytyi kaukaa ritarikunnan ajoilta.
Mothander kuvailee kirjassaan myös tuon maailman hajoamista.
Mothander selostaa, kuinka puhelua seuranneena päivänä Saksan lähetystön piha Tallinnassa oli täynnä kiihtyneitä ihmisiä, jotka koettivat saada tietoa ja ohjeistusta.
Oli tehtävä selvitys kaikesta omaisuudesta. Käteisvarat oli talletettava Saksan lähestystön pankkitilille Tallinnaan. Kiinteä omaisuus oli jaettava kolmeen osaan: käsimatkatavarat ja lakanoiden kaltaiset hieman isommat henkilökohtaiset käyttöesineet sai pakata matkaa varten. Kaikki muu, huonekalut mukaanluettuna, jäi asuntoihin odottamaan.
Nuoriso oli Mothanderin mukaan haltioissaan: "Der Führer ruft" – kun Hitler kutsuu, on nuoriso valmis lähtemään, Mothander kuvailee.
Kesti kuitenkin vielä kolme viikkoa ennen kuin Tallinnan satamassa odottaneet saksalaisalukset lähtivät kohti Danzigia, Stettiniä ja Gotenhafeniksi nimettyä Gdyniaa.
Ensin oli neuvoteltava. Mothanderin mukaan baltiansaksalaisten omaisuuden arvo oli 200–300 miljoonaa kruunua. Lisäksi suuri osa Viron teollisuutta oli saksalaisten käsissä. Viron valtiolle omaisuuden lunastus olisi suonenisku, josta se ei välttämättä selviäisi. Viro ja Saksa pääsivät parin viikon väännön jälkeen sopuun omaisuuksien siirrosta ja matka alkoi.
Suurlähettiläs: saksalaiset ovat "Fremdkörper"
Lopulta käytännössä kaikki, arviolta 60 000–70 000, Latvian ja Viron saksalaista kuuli Hitlerin kutsun ja muutti pois.
Muutto tapahtui kolmessa aallossa: ylivoimainen enemmistö, 90 prosenttia, lähti edellä kuvatuilla laivoilla syksyllä ja talvella 1939–40. Osa tuli perässä keväällä 1941, jolloin Baltia oli jo Neuvostoliiton miehittämä, ja viimeiset vuonna 1944, jolloin Neuvostoliitto toistamiseen vyöryi Baltiaan.
Mikä sai baltiansaksalaiset jättämään kotinsa?
Suomen Tallinnan-suurlähettiläs Paavo Hynninen pohdiskeli kysymystä Helsinkiin lähettämässään raportissa 16. lokakuuta 1939.
Muuttopäätös ei lähettilään mukaan ollut useinkaan helppo ja aiheutti perheissä eripuraa. Hänenkin mukaansa nuoret olivat muita innokkaampia lähtemään.
Päätöstä helpotti Hynnisen mielestä se, että Saksa oli luvannut huolehtia "kotiinpalaavista", muun muassa menetetyistä kiinteistöistä luvattiin korvaus, samoin vanhaa ammattia oli lupa jatkaa.
Koko väestönsiirto-operaation taustalla vaikutti näkymä siitä, että Neuvostoliitto ennemmin tai myöhemmin miehittää Baltian. Suurlähettiläs piti tätä keskeisimpänä syynä "muuttopsykoosiin" – hän ei tosin uskonut näin tapahtuvan, vaan piti "sovjetisointia" turhana pelotteluna.
Hitlerin Saksasta projekti kertoi Hynnisen mukaan sen, että se oli menettänyt mielenkiinnon Baltiaan. Ja toisaalta, että Saksa piti baltiansaksalaisia sopivina asuttamaan Puolalta vallatut alueet.
Viron kannalta saksalaisten poistuminen oli suurlähettiläs Hynnisen arvion mukaan sekä voitto että menetys: saksalaisilla oli tärkeä asema Viron sivistyneistössä ja talouselämässä – myös omaisuudensiirto oli kova isku Virolle.
Myönteisenä asiana suurlähettiläs näki kansallisen eheytymisen. Saksalaiset olivat lähettilään mukaan kaikesta huolimatta "Fremdkörper", vieras elementti virolaisessa yhteiskunnassa.
Baltiansaksalaisia ei enää ole
Suurin osa ensimmäisessä aallossa saapuneista baltiansaksalaisista asutettiin Saksan Puolalta valtaamille alueille, erityisesti Posenin/Poznanin ja Łódźin kaupunkeihin ja ympäröiville maaseudulle.
Myöhemmin tulleet sijoitettiin leireille ympäri Saksaa – kyse ei ollut pahamaineisista keskitysleireistä, vaan olosuhteet olivat huomattavasti siedettävämmät: ruokaa oli riittävästi, harrastaa pystyi ja liikkuminen oli vapaata.
Moni päätyi viljelemään puolalaisilta anastettua maata. Osa liittyi Saksan armeijaan. Vanhukset ja sairaat asutettiin pääasiassa Saksan valtakunnan alueelle.
Silti moni kaipasi kotiin. Toive paluusta vahvistui, kun Saksa kesällä 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon ja valloitti Baltian.
SS-johtaja Heinrich Himmler kuitenkin linjasi toisin: hänen mukaansa valloitetuilta alueilta poistuminen ei tullut kysymykseenkään.
Baltiansaksalaisten seuraama sanomalehti Königsberger Allgemeine Zeitung selitti, kuinka sota oli päättänyt baltiansaksalaisten 700-vuotisen historian ja kuinka Führer tarvitsi heitä rakentamaan uusia saksalaisalueita.
Kuten tiedetään, toinen maailmansota päättyi Saksan tappioon. Baltiansaksalaisille se tarkoitti jälleen muuttoa. Osa päätyi DDR:ään, eikä heidän elämästään tiedetä paljoakaan. Kommunistisessa maassa oli mahdotonta vaalia yläluokkaista perintöä.
Länsi-Saksassa baltiansaksalaiset asettuivat ympäri maata, eikä varsinaisia balttien asutuskeskittymiä syntynyt. Joitain kulttuuri-, opiskelija- ja sukututkimusyhdistyksiä perustettiin, mutta valtaosa niistä kuihtui vuosien myötä.
Viron ja Latvian uudelleenitsenäistyttyä baltiansaksalaisillekin olisi periaatteessa avautunut mahdollisuus palata. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tiettävästi baltiansaksalaiset eivät myöskään ole esittäneet vaatimuksia vanhojen kartanoiden, palatsien tai muun omaisuuden osalta.
Tänä päivänä voi jo kysyä, onko baltiansaksalaisia enää ylipäänsä olemassa vai hävisikö 700-vuotinen "heimo" Hitlerin puheen myötä historian hämärään.
Lähteet:
Carl Mothander: Paroneista bolsevikkeihin. Gummerus, 1944.
Vilho Niitemaa: Baltian historia. WSOY, 1959.
Suomen ulkomaanedustustojen raportit 1918-1945.
Lue myös:
Virolainen historioitsija: Viro oli taloudellisesti Suomea vahvempi