Pienen totuuden muuntelun ja vakuuttelun avulla olin siis päässyt yliopiston edistyneemmille oppilaille tarkoitettuun kiinan kielen koulutusohjelmaan. Vaikka pärjäämiseni tällä vaikealla tasolla näytti aluksi yhtä epätodennäköiseltä kuin hellesään osuminen juhannukselle, tapahtui oppimisessani suuri käänne kolmannen kurssiviikon alussa.
Opiskelin kaikki valveillaolotunnit, ja se alkoi vihdoin tuottaa tulosta. Päässäni haahuilleet irtonaiset kiinan osaset rupesivat pikkuhiljaa rakentamaan kielen suurempaa kuvaa. Enää en saanut sanakokeista ala-arvoisia tuloksia ja aloin ymmärtää opettajan puhetta.
Väsymys, jatkuva itsensä puskeminen ja henkinen taistelu perheessä ajoivat minut loppuun.
Ihmiset ympärilläni rohkaisivat minua sanoen, että edistykseni oli käsin kosketeltavaa. Kahden kuukauden jälkeen kykenin ymmärtämään suurimman osan opettajan puheesta ja omaksumaan uudet kirjoitusmerkit suhteellisen nopeasti. Se oli suoranainen ihme, kun otetaan huomioon, että kyseessä on maailman vaikein kieli, joka oli korvissani aluksi yhtä puuroa ja silmissäni mystinen hieroglyfirykelmä.
Kiinan kielestä tekee vaikean se, että kaikki sanat kuulostavat ihan samalta. Vaihtamalla intonaatiota samoilla kirjaimilla kirjoitettu sana saa uuden merkityksen tai sitten ihan kylmästi yksi sana, joka lausutaan aina samalla tavalla omaa kymmeniä eri merkityksiä. Esimerkiksi sana "shì" voi tarkoittaa olla- tai kokeilla-verbiä, asiaa, elämää tai kaupunkia. Ainoa tapa tajuta mistä merkityksestä on kyse, on ymmärtää konteksti.
Elämäni kiinalaisessa perheessä oli edelleen entisenlaista. Perheen viisivuotias poika kohteli minua palvelijana ja nyrkkeilysäkkinä. Kaksivuotiaan tytön kanssa välini sen sijaan olivat loistavat, mutta se sai pojan kiukuttelemaan vielä enemmän. Jos poika suuttui, hän alkoi lyödä ja potkia minua kaikella voimallaan. Suuttumisen syy oli yleensä se, että toimin hänen auktoriteettinaan enkä alamaisenaan.
Toisaalta on sanottava, että perheen äiti auttoi minua. Hän lainasi rahat yliopiston lukukausimaksuun, joka oli toista tuhatta euroa.
Lukukauden puolessa välissä järjestettiin yllätysvälikoe, ja kaikkien hämmästykseksi sain luokkani parhaat pisteet. Luokkalaiseni ja opettajat kyselivät, mitä metodeja olen oikein käyttänyt. Uskon, että suurin ansio oli valtavissa työtunneissa, mutta myös tekniikkani oli toimiva yhdistelmä Suomen ja Kiinan opiskelutekniikkaa. Toisaalta, opiskelin myös hyvällä asenteella – olihan kirjastossa istuminen miellyttävämpää kuin kiinalaiseen kotiini palaaminen.
Eräänä päivänä se sitten tapahtui. Väsymys, jatkuva itsensä puskeminen ja henkinen taistelu perheessä ajoivat minut loppuun. En jaksanut enää miellyttää perhettä, vaan tein kaikkeni vältelläkseni lapsia ja heidän kanssaan olemista. En enää välittänyt, ovatko he minuun tyytyväisiä. Siispä päätin, että on aika muuttaa pois.
Soitin Suomeen ja kerroin, miten asiat todella ovat. Vanhempani suostuivat maksamaan yliopiston asuntolan vuokran ja kivi vierähti sydämeltäni. Kysyin vielä luvan muuttoon kiinalaiselta perheeltäni, vaikka olisin muuttanut joka tapauksessa. Mietittyään yhden päivän he kuitenkin antoivat minun mennä.
Muutin yliopistolle kahden kuukauden Kiinassa oleskelun jälkeen, eli lokakuun alussa. Tuntui kuin olisin syntynyt uudestaan ja saanut ihmisarvoni takaisin. En tule koskaan unohtamaan sitä päivää.
Sain ottaa päiväunet, käydä kaupassa tai lenkillä, lukea kirjaa tai istua hiljaa – kysymättä lupaa keneltäkään. Olin nyt virallisesti vapaa. Tai niin vapaa kuin Kiinassa nyt voi olla.
Huoneeseeni tehtiin pistotarkastus ja takavarikoitiin hiustensuoristin.
Olin lukenut juttuja Kiinan kovasta valvonnasta, mutta silti se löi minut ällikällä. Huoneeseeni tehtiin pistotarkastus, minulle ilmoittamatta, ja takavarikoitiin hiustensuoristin. Siis täysin tavallinen kapine. Samoin, jos asuntolalle tulee kello yhdentoista jälkeen illalla, ei pääse sisään, ennen kuin on antanut kirjallisen lausunnon, mitä on ollut puuhaamassa. Joka kerta metroon mennessä laukut läpivalaistaan ja valvontakameroita ja poliiseja on kaikkialla.
Kämppikseni alkoi seurustella toisen opiskelijan kanssa, ja koulu sai, luultavasti valvontakameroiden avulla, tietää suhteesta. He kutsuivat pojan toimistolle ja suosittelivat häntä lopettamaan suhteen, koska kämppikseni ei kuulemma ole ahkera opiskelija. Myöskin Hongkongista tai Taiwanista puhuminen on tabu, jota vain uhkarohkea uskaltaa rikkoa. Ja joskus, kun metron tarkastusportilla aletaan tutkia laukustani löytynyttä deodoranttipurkkia kuin se olisi ladattu ase, tulee olo, että eihän tässä ole mitään järkeä.
Kaikkeen silti tottuu, enkä itsekään osaa enää kyseenalaistaa, milloin valvonta menee yli. Sillä pakko minun on myöntää, että Kiinassa kaikki toimii ihailtavan hyvin ja järjestelmällisesti.
Elämän vihdoin luistaessa mallikkaasti aloin hautoa kunnianhimoista ajatusta: neljän kuukauden opiskelun jälkeen kävisin pitkiä keskusteluja kiinaksi ja kirjoittaisin omia tekstejä. Kysyin opettajalta, onko tämä mahdollista. Hän sanoi, että harvinaista se on, mutta sellaisia tapauksia on nähty.
Seuraava tavoitteeni oli siis selvä.
Taru Kaario, Yle Uutisluokka
Tarun seikkailuja Kiinassa voi seurata myös Instagramissa: taru_annii
Yle Uutisluokka on mediakasvatushanke, jossa nuoret tekevät uutisia ja muuta sisältöä omista aiheistaan.