Suomalainen Irene Leets, 84, seurasi viime tammikuussa kotikaupunkinsa Caracasin tapahtumia hämmentyneenä mutta toiveikkaana. Joko viimein päästäisiin maata tuhonneen ja kansaa ahdinkoon ajaneen joukkion kurjasta hallinnosta?
Lähes tuntematon nuori poliitikko Juan Guaidó oli valittu 5. tammikuuta Venezuelan parlamentin puheenjohtajaksi.
Valinnasta käynnistyi dramaattinen tapahtumasarja, joka kuukausien ajan horjutti Venezuelaa itsevaltaisesti johtaneen Nicolás Maduron asemaa.
– Ilmassa oli optimismia. Kaikki me toivoimme, että asiat muuttuisivat, Leets kuvaa.
Kun mielenosoittajat täyttivät Venezuelan katuja ja vaativat Maduroa eroamaan, Leets ei lähtenyt mukaan.
– Auringonpaisteessa kulkeminen olisi ollut minun ikäiselleni jo raskasta, hän sanoo.
– Meistä moni ajatteli, että ehkä Maduron kanssa saadaan jokin sopimus aikaan ja hän lähtee pois. Että vähitellen paremmat ajat koittaisivat. Sitä kovin mielellään ajattelee myönteisesti.
Maduro oli aloittanut tammikuussa 2019 jatkokautensa, vaikka vaalit oli arvioitu maailmalla vilpillisiksi.
Tammikuun lopussa Guaidó julistautui Venezuelan väliaikaiseksi presidentiksi. Hän lupasi kammeta Maduron vallasta, asettaa siirtymäajan hallituksen ja sen jälkeen vapaat vaalit. Missään näistä hän ei ole onnistunut.
Yli 60 maata on kyllä Yhdysvaltain johdolla tunnustanut Guaidón Venezuelan johtajaksi, Suomi mukaan lukien, ja Venezuelan armeijasta on loikannut satoja sotilaita.
Mutta Maduro tarraa yhä tiukasti ja uhmakkaasti valtaan. Hänen asemansa on jopa hieman vahvistunut, kun Venezuelan oppositio on ajautunut eripuraan.
Irene Leetsin ja Venezuelan vaiheet ovat kulkeneet vuosikymmeniä rinta rinnan. Hän on nähnyt äkkirikkaan öljyvaltion kepeän ja huolettoman elämän 1970-luvulla ja hitaan luisun kohti tuhoa.
Lopulta romahdus oli niin syvä, että Leets ei enää halunnut asua maassa. Hän halusi päästä maahan, jossa terveydenhuolto pelaa.
Viime huhtikuussa Juan Guaidón suunnitellessa kapinaa ja houkutellessa upseereita loikkaamaan joukkoihinsa Leets saapui vastahakoisesti Suomeen.
Perustarvikkeista, ruuasta ja lääkkeistä oli Venezuelassa huutava pula ja pitkät sähkö- ja vesikatkot piinasivat.
Hän kuvaa tulleensa Suomeen pakosta, koska lääke- ja tarvikepulassa sairaalat eivät olisi pystyneet tarjoamaan hoitoa.
– Minun oli pakko lähteä pois. Jos minulle sattuisi jotain, en välttämättä pysyisi hengissä, jos hoitoa ei ole, hän sanoo.
Kaikkiaan noin viiden miljoonan ihmisen arvioidaan paenneen Venezuelasta.
Etelä-Amerikkaan Leetsin vei alunperin seikkailunhalu. Hän oli opiskellut Suomessa laborantiksi ja lähtenyt sen jälkeen Lontooseen töihin vuonna 1959.
Halu nähdä maailmaa oli kova. Leets kuvaa elävänsä kiinnostuneena, silmät aina auki uusille asioille.
– Minusta oli kiva nähdä, mitä muutakin tässä maailmassa on, miten eletään ja miten ollaan.
Uusi tilaisuus jatkaa matkaa tuli, kun venezuelalaisen tutkimusryhmän johtaja vieraili lontoolaisessa sairaalassa, jossa Leets työskenteli.
Leets marssi hänen puheilleen ja kertoi haluavansa lähteä Venezuelaan töihin. Häntä onnisti. Hän sai työtarjouksen valtiollisen Ivic-tutkimuslaitoksen raudanpuuteanemiaa tutkivasta ryhmästä.
– Ilman työpaikkaa en olisi uskaltanut lähteä niin kauas, hän sanoo.
Venezuela oli jo tuolloin vauras öljyvaltio, Etelä-Amerikan rikkain, ja se eli kukoistuskauttaan. Se oli myös mantereen vakaimpia demokratioita ja houkutteli ulkomaista työvoimaa ja monikansallisia yrityksiä rakentamaan kasvua, Suomestakin.
Leets ylitti valtameren laivalla vuonna 1969. Hän kuvaa saapuneensa Caracasiin ummikkona, osaamatta espanjaa ja tietämättä maasta juuri mitään.
– Caracas oli äkkirikkaan maan pääkaupunki, täynnä diskoja ja ravintoloita. Kansainväliset kuuluisuudet tulivat Venezuelaan esiintymään. Oli rahaa millä maksaa, hän muistaa.
Vapaa-ajalla Leets kävi kulttuuririennoissa ja kolusi ystävineen maata syrjäisistä maaseutupaikoista kaupunkeihin, vietti öitä rannalla riippumatossa tähtitaivaan alla.
Eliitti oli kuitenkin korruptoitunut eikä yhteiskunnan vähäosaisista välitetty.
Kun talouskriisi iski Venezuelaan 1980-luvulla, vakaus alkoi rakoilla. Syttyi mellakoita ja satoja sai surmansa väkivaltaisuuksissa.
Kuuntele Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelma Venezuelan kriisin näkymistä.
1990-luvun lopussa Leets oli vaikuttamassa historian kulkuun miljoonien venezuelalaisten tavoin. Hänkin oli mukana äänestämässä omintakeisen bolivariaanisen vallankumouksen isän Hugo Chávezin valtaan.
– Chávez ei olisi päässyt valtaan, jos kaikki olisi ollut Venezuelassa hyvin. Ihmiset saivat tarpeekseen. Halusimme muutosta, myös minä, Leets sanoo.
Ennen valintaansa sotilastaustainen Chávez oli yrittänyt kahdesti vallankaappausta. Hän ponnisti valtaan turhautumisesta vanhaan valtaeliittiin.
Leetsiäkin kyllästyttivät Venezuelan vanhat pääpuolueet, jotka eivät välittäneet arjen ongelmista.
– Halusimme maan johtoon nuoren ja energisen henkilön. Chávezin sotilastausta antoi vaikutelman, että maahan saataisiin lisää turvallisuutta ja järjestystä, jossa yhteisistä säännöistä pidettäisiin kiinni, Leets muistelee.
Chávez suitsutti Latinalaisen Amerikan vanhaa vapaussankaria Simón Bolivaria, lupasi kitkeä korruption ja messusi Yhdysvaltojen imperialistista ylivaltaa vastaan.
Hänen puhelahjansa tekivät vaikutuksen kansaan, ja myös yhteiskunnan hyväosaisiin kuuluneeseen Leetsin. Toisinaan hän kuunteli Chávezin puhetta autoradiosta työpäivän päätteeksi kotimatkalla.
– Ensimmäistä kertaa Venezuelassa oli presidentti, joka osasi puhua köyhille. Hän antoi köyhille vaikutelman, että nyt presidenttimme välittää, Leets toteaa.
Chávez lupasi sosiaaliohjelmia köyhyyden vähentämiseksi. Ne onnistuivatkin niin kauan kuin suunnattomat öljyvarannot paisuttivat valtion kirstua.
Mutta korruptio, öljyrahojen ryöstely Chávezin lähipiirille, avokätinen tukipolitiikka ja epäpätevät johtajat näivettivät auttamatta taloutta.
Leets puolestaan alkoi huolestua, kuinka Chávezin puheet vaikuttaisivat ulkomaalaisiin suhtautumiseen maassa. Hän päätti olla varovainen ja hankkia Venezuelan kansalaisuuden. Hän pelkäsi saattavansa muuten menettää työpaikkansa valtion tutkimuslaitoksessa.
Venezuelalaiseksi hän ei silti tuntenut itseään koskaan.
Viron Tartossa syntynyt Leets oli paennut epävakaita oloja jo kerran elämässään. Perhe pakeni Suomeen Leetsin ollessa 9-vuotias jatkosodan aikaan vuonna 1944.
Hänen isänsä oli ollut korkeassa asemassa Viron armeijassa. Neuvostojoukot olivat lähettäneet hänet vankileirille Siperiaan. Isä sai 25 vuoden vankeustuomion.
Kommunismia ja autoritäärisiä järjestelmiä Leets sanoo inhoavansa siksi syvästi. Venezuelassa vallankumouksen luonne paljastui vasta vähitellen.
– Muutos oli hidasta, eikä sitä huomannut kovin äkkiä, Leets kuvaa.
Hänen oma arkensa sujui edelleen ja elämä oli verrattain hyvää.
Valtiollisessa tutkimuslaitoksessa sai olla rauhassa ja jättää halutessaan osallistumatta poliittisiin tapahtumiin.
Bussi kuljetti toisinaan työntekijöitä suoraan Chávezia tukeviin mielenosoituksiin, mutta niihin ei ollut pakko osallistua.
Pula paheni toden teolla vasta Chávezin manttelinperijän Maduron noustua valtaan. Madurosta tuli presidentti sen jälkeen, kun Chávez menehtyi 58-vuotiaana syöpään vuonna 2013.
Ruokajonot alkoivat pidentyä ja pula perustarvikkeista syventyä. Markettien edustoille mentiin jonottamaan jo aamuvarhaisella siltä varalta, että jonnekin tulisi tavaraa.
Hiljalleen niukkuus alkoi tuntua myös Leetsin elämässä.
Eläkkeelle jäätyään vuonna 2011 hän kävi vielä vuosia vanhalla työpaikallaan osa-aikaisesti palkatta vapaaehtoistöissä. Ensin syynä oli halu jatkaa kiinnostavia työtehtäviä ja pitää yhteyttä tutkimuslaitoksen työtovereihin, myöhemmin myös ruoka.
– Saimme instituutilla lämpimän ruuan. En syönyt töissä, vaan toin sen kotiin ja jaoin kahtia. Lisäsin joukkoon kevätsipulia, ja näin siitä riitti minulle kaksi ateriaa, hän sanoo.
Yksi lämmin ateria päivässä oli tyypillistä monissa venezuelalaisissa perheissä. YK:n mukaan noin 90 prosenttia venezuelalaisista elää köyhyydessä.
Koska pulaa oli myös autojen varaosista ja renkaista, Leets halusi säästää oman autonsa renkaita. Hän kävi Caracasin laitamilla sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa vain joka toisena päivänä.
Ennen hän oli ahminut Caracasin teattereiden tarjontaa ja käynyt kuuntelemassa espanjalaisia flamencotähtiä ja argentiinalaisia tangotaitureita.
Loppuaikoina ei ollut varaa kuin silloin tällöin käydä elokuvissa.
Myös turvattomuus lisääntyi. Pimeän tullen kaduilla ei juuri liikuttu. Illallisten sijaan tuttavien kanssa kokoonnuttiin yhteen lounaalle päiväsaikaan.
Leets asui verrattain hyvällä Choaun alueella eikä kokenut oloaan kotikulmilla turvattomaksi.
Leetsiä auttoi myös, että hänellä oli lukuisilta ulkomaanmatkoiltaan tallessa Yhdysvaltain dollareita käteisenä. Niistä tuli kysyttyä valuuttaa maksuvälineenä, kun Venezuelan oman valuutan arvo oli huvennut hyperinflaatiossa lähes olemattomiin.
Miksi Leets sitten pysyi Venezuelassa näinkin pitkään?
– Tykkäsin olla siellä. Tykkäsin työpaikastani, ihmisistä. Minulla ei ollut mitään hätää, pärjäsin vähällä ruualla, hän naurahtaa.
Leetsin mukaan suurin osa venezuelalaisista on laihtunut 10–15 kiloa Maduron aikana. Maduron dieetti, kuten Venezuelassa sanotaan.
Lopulta hän myi autonsa ja asuntonsa "pilkkahintaan". Inflaation syömän ja 2,5 dollariin kutistuneen eläkkeensä hän ohjasi kollegalleen.
Sitten hän pakkasi matkalaukkunsa ja lensi kevyin kantamuksin Suomeen. Uusi koti löytyi Espoosta. Hän asettui äidiltään perimäänsä pieneen yksiöön.
Asioiden saaminen järjestykseen Suomessa on vielä kesken.
Venezuelasta hän kertoo kaipaavansa ihmisten ystävällisyyttä, toisten huomioimista ja pieniä kohteliaisuuden eleitä.
Suomessa hänen huomionsa on kiinnittynyt kadulla puhelimiaan tuijottaviin kulkijoihin, jotka tuntuvat kuin karttavan toisten katseita.
Aika tropiikissa muuttaa ihmistä, hän arvelee nyt.
– Ajattelen toisella tavalla, näen asioita toisella tavalla. Ihmisten spontaanius oli minun mieleeni, hän sanoo.
Tuttavilleen ulkomailla hän on kertonut muun muassa maailman nuorimmasta naispääministeristä ja naisvoittoisesta hallituksesta.
Venezuelan tapahtumia Leets seuraa aktiivisesti.
Huomenna sunnuntaina Venezuelan oppositiojohtoisen parlamentin on määrä äänestää, saako Juan Guaidó jatkaa puhemiehenä. Se ratkaisee, voiko hän jatkaa väliaikaisena presidenttinä.
Oppositiorintamassa on säröjä, mutta todennäköisesti Guaidó tulee valituksi. Parempaakaan vaihtoehtoa ei ole näköpiirissä.
Opposition riveistä Guaidóa on arvosteltu neuvotteluyrityksistä Maduron hallinnon kanssa. Arvostelijoiden mielestä varoja ryöstelevä ja huumeiden kauttakulkua salliva hallinto edustaa lähinnä järjestäytynyttä rikollisuutta eikä sen kanssa ole siksi syytä neuvotella.
On epäselvää, mitä Guaidó pystyy saamaan aikaan ilman hallinnolle pääosin uskollisena pysyneen armeijan tukea. Maduro on perustanut laillisen parlamentin rinnalle kansalliskokouksen, joka on vienyt toimivaltaa parlamentilta.
Guaidó on sanonut pyrkivänsä ensi töikseen uudistamaan Venezuelan vaalilautakuntaa, jotta vaalivilppi voitaisiin paremmin estää. Venezuelassa on määrä järjestää parlamenttivaalit viimeistään joulukuussa.
Olot Venezuelassa muuttuvat luultavasti vasta, kun laajat kansanjoukot todella alkavat kääntyä hallintoa vastaan, arvelee Leets.
Toistaiseksi Maduron hallinnolla on vielä kansansuosiota köyhien keskuudessa, muun muassa jakamansa ruoka-avun vuoksi.
Toisia auttavat ulkomailla olevat sukulaiset rahalähetyksin, ja kolmannet saavat apua Venezuelassa vähin äänin toimivilta järjestöiltä.
Pakotteet ovat kiristäneet tavallisten venezuelalaisten arkea. Toisaalta Maduro on hallinnon ahdingossa keventänyt talouden sääntelyä ja helpottanut tuontia. Caracasista on raportoitu, että marketteihin on saatu ruokaa ja päivittäistavaroita.
Humanitäärisen avun tarve on silti maassa yhä suuri.
Olipa Venezuelan suunta mikä hyvänsä, Leets ei usko enää palaavansa maahan.
– Toivottavasti elinaikanani tapahtuu jotain, että voisin näin kaukaa iloita. Vaikka tulisikin jonkinlainen vallanvaihdos, kestää vuosia saada maa taas kuntoon, hän tuumaa.
Jutussa on käytetty lähteenä myös Suomen entistä Venezuelan-suurlähettilästä ja tietokirjailijaa Mikko Pyhälää.
Lue myös:
Vain armeijan tuki pitää Venezuelan presidentti Nicolas Maduron vallassa
Ulkolinja: Venezuelan tie rikkaasta öljyvaltiosta humanitaariseksi katastrofiksi 20 vuodessa