Näky saunan oven takana on karmea. Piru on nylkenyt miehen. Se on irrottanut nahan ruumiista, mutta jättänyt kynnet paikoilleen. Sitten piru on ripustanut nahan, kuin taljan, saunan seinälle. Veri valuu pitkin saunan hirsiä.
Tarina ei ole kohtaus splatter-kauhuelokuvasta, vaan suomalaista kansanperinnettä. Kertomusta saunaan nyljetystä miespolosta on kerrottu Teuvalla vuonna 1889.
Piru on yksi tärkeimmistä hahmoista suomalaisessa kansanperinteessä. Siitä on yhteensä 12 400 arkistomerkintää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, johon on koottu suullista kertomusperintöä kaikkialta Suomesta.
Nyt tuosta monessa eri hahmossa esiintyvästä vihanhengestä on tarjolla uutta tutkimustietoa, joka paljastaa esimerkiksi naisten ja miesten erilaiset roolit entisajan Suomessa. Teologian maisteri Mari Purola on kahlannut väitöskirjaansa varten läpi tuhansia suomalaisia kertomuksia pirusta vuosilta 1840–1960.
– Niissä piru on ihmisen vastinpari, jonka kanssa solmitaan sopimuksia rikkauksien tai avun toivossa, Mari Purola sanoo.
“Tihulaiselle” luvattiin sielu vastineeksi
Karvainen rumilus, luihuhäntä, joka elää laumoineen metsässä. Tai sitten korskea herrapiru, kauniskasvoinen mies, joka karauttaa paikalle mustilla vaunuilla kellot kilkattaen. Piru esiintyy suomalaisessa kansanperinteessä monessa hahmossa.
Läheskään aina pirun ulkonäköä ei kuvailla, mutta sitä kutsutaan monella nimellä. Monissa tarinoissa piru on yksinkertaisesti “paha” tai “paha henki”. Se voi olla myös “kehno”, “tihulainen” tai “rietas”.
Kansanperinteen piru ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti paha. Pirun kanssa on hierottu kauppoja, joilla moni on rikastunut. Piru on saattanut antaa lukutaidon tai pelastaa ihmisen hengenhädästä. Osassa tarinoista avun hinta on kuitenkin ollut kova: pirulle on pitänyt luvata oma sielu tai syntymätön lapsi.
Piru voi lehahtaa paikalle korppina tai harakkana. Se voi sotkea ihmisten elämän myös käärmeenä tai luihuna kettuna.
Tarinoiden piru voi näyttää ihmiseltä tai eläimeltä, mutta aina sen tunnistaa yhdestä asiasta: poikkeavuudesta. Se tulee ilmi joko pirun ulkonäöstä tai käyttäytymisestä.
Jos entisaikaan perheeseen syntyi vammainen lapsi, häntä saatettiin pitää pirun penikkana. Uskottiin, että piru on ollut niin kateellinen kauniista ihmisvauvoista, että on vaihtanut oman poikasensa vauvan tilalle.
Karmivissa kertomuksissa asia selviää äärimmäisten tekojen kautta: vasta kun lapsi meinataan heittää tuvan uuniin, ilmestyy piruäiti pelastamaan pienokaistaan.
Nainen on joko emäntä, piika tai huora
Kansanperinteen tutkijat ovat jaotelleet suomalaisia pirutarinoita eri alalajeihin. Usein pirua on pidetty kuoleman enteenä. Poltergeist-tarinoissa piru puolestaan riehuu räyhänhenkenä tuvassa, koputtelee nurkkia tai sotkee ruuat. Moralisti-piru taas on ikään kuin Jumalan käsikassara, joka tulee rankaisemaan juopottelusta tai uhkapeleistä.
Mari Purola on tutkinut erityisesti tarinoita, joissa ihminen tekee sopimuksen pirun kanssa. Sopimuksen tekijän sukupuoli vaikuttaa olennaisesti tarinan luonteeseen.
Nainen on pirutarinoissa usein toivottomassa tilanteessa. Hän on saattanut pudota avantoon tai kadottaa karjan metsään. Kukaan ei tule apuun huudoista huolimatta, mutta lopulta paikalle ilmestyy piru. Naisen on suostuttava sopimukseen pirun sanelemilla ehdoilla. Toinen vaihtoehto on, että piru huijaa naisen liittoon itsensä kanssa.
Jos tarinassa mainitaan naisen ammatti, vaihtoehtoja on kolme: nainen on joko emäntä, piika tai huora.
– Huora ei tässä yhteydessä todennäköisesti viittaa prostituutioon, vaan kevytkenkäisyyteen ja moraalittomaan käytökseen, Mari Purola huomauttaa.
Miehiä sen sijaan kuvataan pirukertomuksissa usein ammattinsa ja yhteiskunnallisen asemansa kautta. Mies tekee sopimuksen pirun kanssa omasta aloitteestaan ja saattaa päätyä tarinan sankariksi.
Sopimuksen seurauksena on monesti onnenpotku: rahaa, omaisuutta, yhteiskunnallinen arvonnousu tai vähintäänkin metsästysonnea. Piru saattaa tulla vaatimaan omaa osaansa vasta miehen kuolinvuoteelle tai ei välttämättä silloinkaan.
Piru oli rietas villitsijä
Mari Purolan mukaan pirutarinat kertovat paitsi naisten ja miesten erilaisesta asemasta, ennen kaikkea yhteisön normeista. Ne kertovat ajasta, jossa nöyryys oli ihanne: Tyydy osaasi, äläkä halua itsellesi enempää kuin mikä on sopivaa. Toimi yhteisön säännöillä. Älä erottaudu joukosta.
Pirutarinat ovat opetuskertomuksia siitä, mitä tapahtuu, jos poikkeaa ruodusta.
Kansanperinteessä uskotaan, että pirulla saattaa olla sormensa pelissä, jos ihminen on saavuttanut jotakin epätavallista: opiskellut papiksi, rikastunut asemaansa nähden liikaa tai vaikka oppinut lukemaan sujuvasti.
Viulutaiturin soitto ei voi olla lahjakkuutta tai harjoittelun tulosta, vaan se on pirun tekosia. Vielä pahempaa on, jos pirun riivaama viulisti villitsee yleisön tanssimaan.
– Piru on ollut portti tehdä jotain outoa ja hillitöntä, ehkä hullaantua. Se on ollut vastavoima kristilliselle nöyryydelle, Mari Purola sanoo.
Suomalainen piru kansainvälistyi
Piruista on kerrottu todennäköisesti satojen vuosien ajan kaikkialla Suomessa. Arkistoihin päätyneet pirutarinat ovat peräisin pääosin maaseudulta, sillä suurin osa suullisesta kansanperinteestä on kerätty muualta kuin kaupungeista.
1800- ja 1900-luvuilla kansanperinteen kerääjiä etsittiin lehti-ilmoituksilla, ja työstä innostuivat monenlaiset ihmiset. Tutkijoiden lisäksi tarinoita ovat kirjanneet muistiin esimerkiksi kansallismieliset ylioppilaat ja tavalliset kyläläiset.
Pirutarinoiden kertominen on läpäissyt kaikki ikäryhmät. Mari Purolan tutkimuksessa vanhin tarinankertoja on 70-vuotias ja nuorin teini-ikäinen.
Pirulla on suomalaisessa perinteessä selvä yhteys kristinuskoon ja sen paholaiseen. Suomalaisessa pirussa on paljon piirteitä myös vanhoista luonnonuskonnoista, mutta lisäksi kansainvälisiä tuulahduksia, etenkin Länsi-Suomessa.
Herrapiru mustassa turkissaan piti kartanossa pidot
Pirun olemus ja pirutarinat eroavat toisistaan maan eri osissa. Länsisuomalainen piru on usein hienosti pukeutunut ja komea herrapiru. Se kiduttaa ihmistä salaisissa menoissa ja sen kanssa pidetään pitoja kartanoissa.
– Herrapiru karauttaa paikalle mustassa turkissa ylellisillä vaunuilla. Näissä tarinoissa on samaa kuin Ruotsin tai Keski-Euroopan piruperinteessä, Mari Purola kertoo.
Itäsuomalainen piru puolestaan on hännällinen ruma räähkä. Se liikkuu laumana poikiensa kanssa metsässä ja hallitsee riistaeläimiä. Itäsuomalaisen pirun kanssa tehdyt sopimukset liittyvätkin usein metsästysonneen.
Pohjois-Suomessa pirutarinat ovat muuta maata synkempiä. Niissä kukaan ei pelastu.
– Jos ihminen on luvannut itsensä pirulle, henki lähtee aina, Mari Purola kuvailee
Muuten seuraukset pirun kanssa tehdystä sopimuksesta vaihtelevat tarinoissa. Joissakin kertomuksissa ihminen pääsee eroon sopimuksesta papin tai kristillisten symbolien avulla, esimerkiksi niin, että pappi syö sopimuksen tai ihminen kirjoittaa rukouksista suojaavan kehän ympärilleen.
Osassa tarinoista piru tappaa, ryöstää sielun tai varastaa lapsen. Nainen joutuu miestä useammin kärsimään pirun kanssa tehdyn sopimuksen seuraukset.
Kauhu tutussa ympäristössä kiehtoo
Mari Purola on pistänyt merkille, että 1900-luvun puolivälistä peräisin olevat uusimmat pirutarinat ovat kaikkein julmimpia. Niissä ihminen selviää vain harvoin hengissä.
– Kansanperinteen uskomustarinat ovat ajan myötä hivuttautuneet lähemmäksi kauhukertomusta. Ihminen on aina tuntenut vetoa vereen ja suolenpätkiin, Mari Purola sanoo.
Pirutarinoiden tarkoitus on ollut herättää voimakkaita tunteita. Kun piru ripustaa uhrinsa suolet kotipihan omenapuuhun, jotakin niksahtaa sijoiltaan kuulijan mielessä. Tuttu ympäristö ja yliluonnolliset tapahtumat kietoutuvat yhteen: voisiko tämä sittenkin olla totta?
Mari Purolan perinteentutkimuksen väitöskirja Sopimus pirun kanssa: piru ja ihminen toimijoina suomalaisissa uskomustarinoissa 1840–1960 tarkastettiin Itä-Suomen yliopistossa 10.1.
Millaisia pirutarinoita sinä olet kuullut? Osallistu keskusteluun. Keskustelu suljetaan 12.1. klo 19.
Lue myös:
Räyhääjä, paara ja piru mellastavat – kertomukset huutavat vastauksia, sanoo kansanperinteen tutkija