TUKHOLMA Lapsuudessani ruotsalaisia kutsuttiin hannuhanhiksi. He tuntuivat onnistuvan aina, tekivätpä mitä tahansa.
Kuten moni muukin, olen pohtinut vuosien varrella sitä, mikä on heidän menestyksensä salaisuus.
Puolen vuoden maassa asumisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että yksi iso selitys on tapa, jolla lapsia kannustetaan.
Kannustus on vahvaa. Sitä saa paljon ja monista eri paikoista.
Yhteiskunnan tahtotila on, että kaikilla olisi mukavaa ja että kaikki olisivat mukana.
Lapsille se tarkoittaa sitä, että heillä on merkitystä. Lapset saavat näkyä ja kuulua.
Kolmasluokkalaiseni on sanonut ääneen, että hän tuntee Ruotsissa olevansa tärkeä. Aikuisten kielellä se ehkä tarkoittaa, että hän kokee tulevansa nähdyksi.
Kaupoissa, ravintoloissa, museoissa ja tapahtumissa on varmasti huolehdittu, että myös lapset voivat tulla mukaan.
Lapset saavat olla mukana juuri sellaisina kuin ovat. Eivät hiljaisempina, eivät enemmän paikoillaan istuvina.
On itsestäänselvää, että Arlandan lentokenttäjunassa kuulutetaan, missä hoitohuone on, vaikka matka kestää vain 18 minuuttia.
Lapsia rohkaistaan ilmaisemaan mielipiteensä ja vieläpä löytämään oma mielipide.
Mitä sinä näet, miten ajattelit, miten me voisimme tuon tehdä – keskusteluja käydään pitkään pienistäkin asioista.
Oppitunneilla on paljon yhdessä pohdiskelua ja vuorovaikutusta.
Me saatamme joskus naureskella ruotsalaisten keskustelukulttuurille, mutta lapsille se tuo tunteen, että hänen ajatuksillaan on väliä.
Lapset oppivat myös kysymään muiden mielipiteitä ja kuuntelemaan niitä. Heitä ohjataan keskustelemaan ja olemaan kilttejä.
Koulussa pelataan kiltteysbingoa, jossa jokaiselle löytyy päivän aikana tilaisuus hyväntahtoiseen tekoon.
Kannustavia sanoja ei säästellä. Lasten jalkapalloharjoituksissa valmentaja kannustaa: "Hienosti ratkaistu tilanne, Walte!"
Tämä jää mieleen, koska se on enemmän kuin epämääräinen "hyvä, Walte".
Valmentajan mielestä on tärkeää kohdata jokainen pieni pelaaja henkilökohtaisesti harjoitusten aikana.
– Odotan kovasti, että teet syöttöjä, joita harjoittelimme, hän sanoo lapselle.
Kun harjoitukset loppuvat, valmentaja koskettaa jokaista lasta olkapäähän, katsoo silmiin, puhuttelee nimellä ja kehuu hienosta treenistä.
Tulee tunne, että valmentajalle on tärkeää, että juuri tämä lapsi on ollut mukana.
Jalkapalloseuralla on ollut tapana järjestää luentoja vanhemmille. Viime syksyn luento käsitteli aihetta "miten kannustamme lapsiamme".
Urheilupsykologin viesti oli, että lapsilla täytyy olla harjoituksissa mukavaa. Jos heillä on mukavaa, he pitävät siitä, mitä he tekevät. Menestyjiä yhdistää se, että he rakastavat sitä, mitä he tekevät.
Mukava olo syntyy urheilupsykologin mukaan lapsen huomioimisesta, kannustamisesta ja kiltteydestä.
Kolmasluokkalaiseni sanoo, että hän ei pelkää tehdä virheitä Ruotsissa. Hän uskaltaa enemmän.
Kannustaminen on tuonut hänelle turvaa epäonnistua.
Hän kehuu usein liikunnanopettajaansa, joka muistuttaa herkeämättä, että ei ole vain yhtä tapaa tehdä. Opettaja rohkaisee luovuuteen. Kaikkien ei tarvitse mennä saman prässin läpi.
Hän rohkaisee myös lapsia löytämään oman juttunsa: kun on päässyt itselleen asettamaansa tavoitteeseen, on aika asettaa uusi päämäärä.
Eivät ruotsalaiset taida hannuhanhia olla ainakaan, jos sillä tarkoitetaan ihmisiä, jotka ovat muita onnekkaampia.
Minusta tämä kuulostaa siltä, että he ovat saaneet kasvaa Mummo Ankan kainalossa.