Minulta kysyttiin taannoin kesätyöhaastattelussa, että koenko itseni uutistoimittajaksi. Kului viikko, ja yliopistokurssilla tiedusteltiin, kuka kokee itsensä kirjoittavaksi toimittajaksi ja kuka taas radio- tai tv-toimittajaksi.
Reaktioni oli: “Apua, joko tällaisiin kysymyksiin pitäisi osata vastata?”
Olen 23-vuotias neljännen vuoden yliopisto-opiskelija, joka on vasta kurkistanut oman alan työelämään. Olen ehtinyt kokeilla vain muutamaa työtehtävää muutaman kuukauden pätkissä. Mistä voisin tietää, millainen työ tuntuu erityisen omalta?
Ammatti-identiteettiin liittyvät kysymykset ahdistavat, koska ne muistuttavat, kuinka kaikki on vielä keskeneräistä ja epävarmaa.
Psykologi ja psykologian tohtori Elina Marttinen tutki väitöskirjassaan nuorten identiteetin muodostusta. Selvisi, etteivät monet tiedä, mitä tekisivät elämällään. Jopa 40 prosenttia tutkituista nuorista oli 23-vuotiaana identiteettinsä kanssa enemmän tai vähemmän hukassa.
Jos suuri osa ikätovereistani ei ylipäätään tiedä kuka on ja mitä haluaa, niin voi olettaa, että myös ammatillinen identiteetti on monella hakusessa. Se ei ole mielestäni mikään ihme.
Ammatti-identiteetin muodostaminen on hankalaa pirstaleisessa työelämässä. Opintojen jälkeen hypätään epävarmaan työmaailmaan, jossa tehdään vähän sitä sun tätä. Pitkät työsuhteet ovat yhä harvinaisempia ja urapolut yhä moninaisempia. Etenkin ensimmäiset vuodet valmistumisen jälkeen kuluvat usein pätkä- ja silpputöissä.
Sellaisessa sekametelisopassa ammatti-identiteettikään ei kehity hetkessä.
Toisaalta kaikki eivät halua pitkäaikaista vakkariduunia. Esimerkiksi itse haaveilen monen millenniaalin tavoin projektiluonteisesta työurasta, jossa työtehtävät ja haasteet vaihtelevat.
Monet myös hyppäävät jossain elämänvaiheessa kokonaan uudelle uralle. Sitran vuonna 2017 toteuttaman työelämätutkimuksen (siirryt toiseen palveluun) mukaan jopa kuusi kymmenestä työikäisestä on vaihtanut ammattia tai alaa uransa aikana.
Näin ollen enää ei riitä, että samastuu yhden työn tekijäksi loppuelämäkseen. Tarvitaan yksilöllisempiä ja joustavampia ammatti-identiteettejä.
Yksilöllisen ammatillisen identiteetin muodostaminen vaatii aikaa ja itsetuntemusta. On pohdittava aktiivisesti, millaiset arvot ja toimintatavat määrittelevät omaa uraa läpi erilaisten työtehtävien. Toisaalta ammatti-identiteettiä täytyy myös osata tarpeen tullen muokata.
Oikeastaan juuri keskeneräisyys on homman juju työelämässä, jossa lopullista maalia ei ole olemassakaan.
Työelämän pirstaleisuuden lisäksi ammatti-identiteetin muodostamista hankaloittaa se, että työuran alussa on usein vaikeaa luottaa omaan ammattitaitoon.
Minäkin epäilen välillä, olenko jo tarpeeksi osaava, jotta voin kutsua itseäni “oikeaksi” toimittajaksi. Missä menee se ammattitaidon raja, jonka ylitettyään voi selkä suorana nimittää itseään ammattilaiseksi?
Samankaltaiset epävarmuuden tunteet kalvavat monia opintojen ja työelämän nivelvaiheessa tasapainoilevia. Viime vuosina mediassa onkin puhuttu paljon huijarisyndroomasta (siirryt toiseen palveluun). Siitä kärsivä kokee perusteettomia huonouden tunteita. Onnistumiset huijarisyndrooman kourissa kamppaileva kuittaa sattumaksi, ja mieltä kalvaa jatkuva pelko siitä, että kuviteltu osaamattomuus paljastuu.
Huijarisyndroomasta kirjan kirjoittanut psykologi Tiina Ekman on kertonut Ylen haastattelussa, että tällaiset ajatusvääristymät kiusaavat erityisesti korkeakoulutettuja nuoria aikuisia, jotka aloittelevat työuraansa ja ovat muodostamassa ammatti-identiteettiään.
Mutta ei ammatti-identiteetin muodostaminen pelkkää kärsimystä ole.Opintojen ja työelämän taitekohta on oikeastaan aika kutkuttava elämänvaihe.
Silloin koulutuksen oppeja pääsee vihdoin soveltamaan töissä. On kiinnostavaa ja opettavaista kokeilla erilaisia työtehtäviä eri paikoissa. Ja yleensä harha-askelistakin jää käteen vähintään tieto siitä, mitä ei ainakaan halua tehdä.
Samalla tulee kerryttäneeksi sekä ammattitaitoa että rakennuspalikoita omanlaiseen ammatti-identiteettiin.
Eikä keskeneräisyys ei ole huono juttu, vaikka se toisinaan ahdistaakin. Oikeastaan juuri keskeneräisyys on homman juju työelämässä, jossa lopullista maalia ei ole olemassakaan. Kuka tietää, ehkä innostun viiden vuoden päästä jostain sellaisesta työstä, jota ei vielä ole keksittykään.
Johanna Malinen
Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva, sydämeltään pohjoiskarjalainen journalistiopiskelija, joka nauttii kirjoittamisen lisäksi metsälenkeistä ja glittermekkoihin sonnustautumisesta.
Kolumnista voi keskustella 30.01. klo 23.00 asti.
Lue myös:
Linda Liukkaan kolumni: Kolme vinkkiä työelämään 2020-luvulla