Rovaniemeläinen Salla Mäki, 18, on kirjoittanut syömishäiriöstään avoimesti, mikä on auttanut myös saman sairauden läpikäynyttä äitiä käsittelemään ongelmaansa.
Vallalla olevalla laihuuspuheella on haittavaikutuksensa. Myös osa terveysalan asiantuntijoista haluaa haastaa sen ja toivoo keskustelusta moniäänisempää.
Jo lapsesta asti Mäkeä oli kehuttu laihuudesta. Sukulaiset, tuttavat ja kaverit ihastelivat, kuinka “upean hoikka” tyttö oli. Alakoulun jälkeen hän oli se kaveripiirin urheilullinen tyttö, joka voisi syödä mitä vain lihomatta, mutta syö silti muita terveellisemmin – tuleva malli, ilman muuta.
Ihastelu tuntui hyvältä, vaikka sisimmässään hän ajatteli itsestään ihan muuta.
– Näin koko ajan itseni isona, isompana kuin oikeasti olin. Kehonkuvani oli täysin vääristynyt.
Muutamassa kuukaudessa sairaalakuntoon
Yläkoulussa ajatukset alkoivat pyöriä yhä enemmän ulkonäössä ja painossa. Mäki alkoi määritellä itsensä laihuuden kautta. Mitä lihavampana hän itsensä peilissä näki, sitä ahdistuneempi hän oli.
Liikunnalliset harrastukset muuttuivat pakonomaiseksi kalorien kuluttamiseksi. Taustalla vaani pelko siitä, että tavoiteltu kontrolli omaan kehoon pettää.
Ruoka hallitsi elämää täysin.
– Jos ei ollut jotain, joka täytti ajatukset kokonaan, ne täyttyivät ruuan ajattelusta: mitä syön seuraavaksi, mitä sitten, paljonko pitää liikkua sen kuluttamiseksi.
Vain muutaman kuukauden aikana Salla Mäki kävi läpi monille syömishäiriön kanssa taistelleelle tutun kierteen. Kiellettyjen tai vältettävien ruokien lista venyi, syömisen vähyyttä piti salailla vanhemmilta, liikunnan määrä lisääntyi. Paino putosi aliravitsemukseen asti, keho protestoi, mutta paha olo ei poistunut – päinvastoin.
Mäki yritti turhaan hakea apua matalan kynnyksen mielenterveyspalveluista. Lopulta hän päätyi päivystykseen ja keskussairaalan osastolle aliravitsemuksen aiheuttamien fyysisten oireiden vuoksi.
Täydellisyyden tavoittelu ajoi anoreksiaan
Jälkiviisaasti on helppo sanoa, että kaikki oli ennustettavissa.
Alttius syömishäiriölle periytyy, ja Salla Mäen äiti on sairastanut anoreksian suurin piirtein saman ikäisenä kuin tyttärensä. Toisaalta myös syömishäiriöön sairastuneille tyypilliset luonteenpiirteet voivat siirtyä lapsille: tarkkuus, kunnianhimoisuus, määrätietoisuus, herkkyys.
– Täydellisyyden ja kontrollin tavoittelu ajoivat minut anoreksiaan, Sallalla se tuli ehkä enemmän ulkonäköpaineista, äiti kertoo.
Hän työskentelee erityistä tukea vaativien nuorten parissa Rovaniemellä ja haluaa työnsä vuoksi esiintyä jutussa nimettömänä.
Omakohtainen kokemus syömishäiriöstä oli eduksi, sillä hän osasi nähdä tyttäressään merkit sairastumisesta ajoissa.
– Huomasin, miten hän voi pahoin, eikä jaksa. Kysyin Sallalta asiasta, mutta siinä vaiheessa hän vielä kielsi asian ja väitti kaiken olevan ok.
Pian kävi ilmi, että tytär oli itse hakeutunut hoitoon.
Aluksi hänen tapaamansa ammattilaiset eivät tunnistaneet ongelmaa. Sanottiin, ettei vielä ole mitään hätää.
– Siinä tuli ehkä jopa vähän halu sairastua. Tai ainakin näyttää, että katsotaan, olenko kohta tarpeeksi sairas, äiti sanoo.
Kuukauden kuluttua Lapin keskussairaalassa Salla Mäki otettiin osastolle. Potilaskertomukseen kirjattiin tytön olevan kalpea, tärisevä ja pysähtyneen oloinen vuorovaikutuksessa.
Ysärin ihanteita olivat Beverly Hillsin Brenda ja Donna
Salla Mäen äidin sairastuessa anoreksiaan 1990-luvulla mediatarjonta määriteltiin aikakauslehtitalojen ulkoasuosastolla ja televisiokanavien kokoushuoneissa. Jos ei halunnut poiketa joukosta liikaa, oli syytä päästää Beverly Hills 90210:n langanlaihat kalifornialaisnuoret korkeavyötäröisine farkkuineen ja napapaitoineen olohuoneeseensa.
Nykynuorilla tarjontaa on monituhatkertaisesti enemmän, mutta vaikutusmahdollisuudet sen sisältöön ovat paremmat. Helsingin yliopiston mielenterveyden professorin Anna Keski-Rahkosen mukaan somekanavat ovat toki väärällään haitallistakin sisältöä laihuutta ihannoivine fitness- ja thinspiration-kanavineen, mutta se ei ole koko kuva.
– Tarjolla on myös totaalisen vaihtoehtoisia kuvavirtoja.
Myös Salla Mäki tunnistaa somen tuomien ulkonäköpaineiden vaikutuksen. Ennen hän seurasi fitnessbloggaajia toivoen saavansa heistä inspiraatiota omalle laihtumiselleen.
– Se aiheutti paremminkin ahdistusta. Paine oli todella iso ja varmasti vaikutti siihen muutokseen joka johti sairastumiseeni.
Lue myös: Mistä tunnistan, onko minulla syömishäiriö
Syömishäiriötä sairastava voi jäädä jumiin sairauteensa
Jouduttuaan osastohoitoon Mäki päätti aloittaa bloggaamisen (siirryt toiseen palveluun) aiheesta. Ensimmäinen yritys ei lähtenyt oikeille raiteille, hän tunnustaa.
– Ensimmäinen blogi oli paljolti sitä samaa ahdistuksessa ja anoreksiassa vellomista. Sitten tajusin, että tämä ei ole toipumista edistävää, vaan sitä estävää.
Syömishäiriöiden käsittelyllä sosiaalisessa mediassa on juuri tämä synkkä puolensa: osa kirjoittajista jumiutuu identiteettiinsä esimerkiksi anorektikkona.
– Seuraajista tai lukijoista tulee ainoa vertaisryhmä, johon elämä kiinnittyy, sanoo Anna Keski-Rahkonen.
Salla Mäen mielestä tämä näkyy myös syömishäiriöihin keskittyvissä sosiaalisen median tileissä.
– Anoreksia on tietyllä tavalla joillekin se “tavoiteltu” sairaus. Se kertoo siitä, että on onnistunut laihduttamisessa, kun otetaan vakavasti.
Keski-Rahkonen muistuttaa, että vaikka erityisesti anoreksiaa pidetään nuorten naisten sairautena, se ei ole sitä. Pian julkaistavan tutkimuksen mukaan joka kuudes nainen ja joka neljäskymmenes mies käy läpi jonkin syömishäiriön ennen kuin täyttää 22 vuotta.
– Toipumistarinat ovat hyviä, mutta miksi emme saa lukea esimerkiksi Mikosta, 57, joka taisteli ahmintahäiriön kanssa? Milloin kerrotaan tarina syömishäiriöstä trans- tai muunsukupuolisen ihmisen kautta, Keski-Rahkonen haastaa.
Tyttären blogi auttaa äidinkin toipumista
Salla Mäen avoin esiintyminen omalla nimellään syömishäiriötä käsittelevässä blogissa ei ole ollut äidille ongelma. Hän on päinvastoin kannustanut avoimuuteen asiassa.
– Salla on aina ollut kirjoittaja. Ajattelin, että blogi voisi olla hyvä keino käsitellä asiaa.
Blogissaan Mäki käsittelee tuntemuksiaan syömishäiriöön ja mielenterveysongelmiinsa. Kirjoituksissa on myös ruokapäiväkirjoja, liikuntasuhteen pohtimista ja vertaistukea neuvoineen muille vastaavien ongelmien parissa kamppaileville.
– Se on ollut merkittävä toipumiskeino ja sieltä saatu vertaistuki on ollut todella tärkeää.
Molemmat joutuivat puntaroimaan tarkasti, miten paljon tyttären täytyy suojella itseään mahdolliselta negatiiviselta palautteelta. Sitä on kuitenkin tullut erittäin vähän.
1990-luvulla syömishäiriöihin saatettiin suhtautua häpeillen, eikä niistä uskallettu ainakaan julkisesti puhua.
– Olisin ehkä itsekin toivonut kotoa enemmän tukea, mutta sitä ei varmastikaan osattu oikein käsitellä, äiti pohtii.
Nyt hän on osallistunut blogin kirjoittamiseen kertomalla tyttärensä sairastumisesta omaisen näkökulmasta. Teksti on blogin luetuimpia.
– Sallan kautta olen myös itse voinut käsitellä niitä omia asioita, joita silloin jäi hoitamatta. Myös vanhempieni käsitykset syömishäiriöstä ovat avartuneet.
Laihuuspuhe ärsyttää
Julkista keskustelua dominoi yhä laihuutta ihannoiva näkökulma. Tuore iltapäivälehden lööppi hehkuttaa, miten jo parin kilon laihtumisella voi olla merkittäviä vaikutuksia terveyteen.
Syömishäiriöliiton (siirryt toiseen palveluun) asiantuntija, ravitsemusterapeutti Katri Mikkilää laihdutuspuhe ärsyttää.
– On paljon puhetta, joka on näennäisesti terveiden elämäntapojen puolella, mutta oikeasti tukee ongelmallista syömistä, Mikkilä sanoo.
Mikkilä ihmettee yksipuolisuutta.
– Kerrotaan, miten pitäisi syödä että laihtuisi, kannustetaan laskemaan kaloreita ja vahtimaan syömisiä. Sitten jos on syömishäiriö, puhe muuttuu täysin ja sanotaan, että ota rennosti äläkä kyttää. Se on aika ristiriitaista.
Lihavuuskammoista kulttuuria on kuitenkin haastanut erityisesti kehopositiivisuus.
Kansanterveysongelma ei ratkea syyllistämällä
Painosta ja kehoista puhutaan julkisuudessa koko ajan. Ja aina, kun joku puhuu kehopositiivisuudesta “älä laihduta” -teemalla, joku toinen nostaa esiin kansanterveysargumentin.
– Kansanterveysongelma ei ratkea lihavia syyllistämällä. Syömisestä ja terveyden edistämisestä voi puhua vastuullisesti ilman laihdutuskärkeä, Katri Mikkilä sanoo.
Syömishäiriöihin erikoistuneen professori Anna Keski-Rahkosen mukaan alalla ollaan kuitenkin heräämässä siihen, että parasta valistusta ei ehkä olekaan se, että virallinen pekkapuska puhuu televisiossa kaikille samaa viestiä.
– Terveysvalistus on tavallaan mennyt liiallisuuksiin. Terveydenhoitoalan ammattilaistenkin pitäisi käsitellä asiaa monipuolisemmin. Puhutaan ilmiöstä nimeltä “personalized medicine”, henkilökohtainen terveydenhuolto, Keski-Rahkonen sanoo.
Hänen mukaansa keinoja yksilöllisten tarpeiden tunnistamiseen ja huomioimiseen on jo olemassa: riskilaskureilla voidaan aiempaa paremmin tunnistaa jokaisen yksilöllinen alttius esimerkiksi diabetekseen, alkoholiriippuvuuteen, korkeaan kolesteroliin ja pian ehkä myös syömishäiriöön.
– Nämä eivät ole enää pelkkiä unelmia, Keski-Rahkonen sanoo.
Toipuminen kestää vuosia
Syöksy syömishäiriöön voi olla nopea, kuten Salla Mäen kohdalla, mutta toipuminen vie aina vuosia. Viime vuoden loppupuolella Mäki päätti kuitenkin lopettaa syömishäiriötä käsittelevän bloginsa kirjoittamisen.
– En enää halunnut jatkaa vain syömishäiriöstä kirjoittamista. Se ei kuitenkaan ole enää niin iso osa identiteettiäni eikä määritä minua.
Aliravitsemustilassa Mäki menetti melkein kaiken kiinnostuksensa rakkaaseen koiraharrastukseensa. Toipuessaan hän on jaksanut lenkkeillä lemmikkiensä kanssa entistä enemmän myös muusta syystä kuin kaloreita kuluttaakseen.
– Minulle on ollut tärkeää saada itseni kuntoon, että jaksaisin taas panostaa koiriin ja saada takaisin vanhaa minääni.
Sairauteen liittyvät ajatukset syömisestä ja laihtumisesta nousevat yhä esiin kausittain, mutta nyt niiden tunnistaminen on mahdollista eivätkä ne pääse niskan päälle. Hän uskaltaa jo toisinaan herkutella, vaikka osa epäterveellisiksi mainituista ruuista herättääkin vielä pelon tunteita.
– Vihaan sitä sanaa. Eihän mikään ruoka ole epäterveellistä, jos sitä syö kohtuullisesti.
Vaikeinta on ollut, kun paino on normalisoitunut, mutta silti pitäisi jatkaa omasta mielestä runsasta syömistä. Tärkeintä Salla Mäen mielestä on tunnistaa sairautta kohti ajavat tunteet ja ajatukset ja ymmärtää mistä niissä on kyse.
– Tunnistan, että kehonkuvani on yhä vinoutunut, mutta nyt osaan katsoa peiliin jo armollisemmin.
Lue myös: