Helena Jouppilan ääni särkyy vain kerran hänen kerratessaan lapsuusmuistojaan.
Kirjaa kirjoittaessaan hän sukelsi lapsuuteensa ja itki hillittömästi, mutta nyt Helena Jouppila jo pystyy kertomaan kokemuksistaan ja muistoistaan ilman kyyneleitä. Jotain on tullut päätökseen kirjan myötä.
Helena Jouppilan yhdessä toimittaja Sanna Walleniuksen kanssa kirjoittama kirja "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina" paljastaa, että neloset kärsivät kiiltävän julkisuuskuvan takana henkisestä ja fyysisestä väkivallasta: piiskaaminen oli säännöllistä, nimittely ja vähättely arkipäiväistä.
– Kyllä minä monta kertaa mietin, että voinko kertoa näin suoraan näitä kauheita asioita, hän huokaa.
Helena Jouppila, 68, haluaa kertoa nelosten tarinan, että perheväkivallasta puhuttaisiin. Hän on tehnyt työuransa perheneuvolassa ja lastensuojelussa ja huoli tämänkin päivän lapsista on suuri.
– Toivoisin, että yhden perheen tarinan sijaan tämä herättäisi keskustelua lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja lisäisi ponnisteluja sen vähentämiseksi.
Kauniit lapset kauniissa kulisseissa
Isokyröläiseen Jouppilan perheeseen syntyi 10. kesäkuuta 1951 suurena yllätyksenä nelosvauvat. Hätäkasteessa vauvat saivat nimet Helena, Martti, Erkki ja Jorma. He olivat Suomen ensimmäiset eloonjääneet neloset.
Nelosten syntymästä uutisoitiin kautta maan lehdissä ja radiossa.
Lapsuusvuosina nelosia kierrätettiin näyttelyissä ja messuilla esittäytymässä, he esiintyivät mainoksissa ja heidän kehitystään seurattiin lehtijutuissa.
Mainoksissa ja lehtikuvissa neloset näyttäytyivät kauniisti puettuina, hiukset suittuna ja iloisina. Kontrasti on valtava siihen kuvaan, jonka Helena Jouppila sai lapsuuden naapureiltaan sisarusten 50-vuotispäivänä. Se oli otettu sisaruksista kolmivuotiaina.
– En ollut ikinä nähnyt sellaista kuvaa meistä ja järkytyin suuresti. Olemme niin vakavia ja ne surkeat vaatteet – muissa kuvissa meidät on niin nätisti puettu.
Perheessä ei ollut omaa kameraa, joten kaikki heidän lapsuudestaan olevat kuvat ovat lehti- tai mainoskuvia. Kauniit lapset kauniissa kulisseissa.
Kun neloset aikuistuivat, median kiinnostus väheni, mutta sisarukset myös mielellään välttivät julkisuutta ja haastatteluja.
– Ne olisivat koskeneet lapsuutta ja olisi ollut vaikea kertoa siitä paljastamatta tätä toista puolta, Helena Jouppila kertoo.
Kirjan kirjoittaminen kesti lähes 20 vuotta
Kun Helena Jouppila suunnitteli nelosten tarinan kirjoittamista kirjaksi, oli helppo aloittaa julkisuudesta ja sen tuomista mukavista asioista, kuten perheen saamista lahjoituksista. Hän huomasi kuitenkin nopeasti, ettei tarinaa voi kertoa paljastamatta suurta salaisuutta.
– Jouduin miettimään, miten suhtaudun tähän salaiseen puoleen. Se kuitenkin oli yhtä totta kuin lapsuusvuosien julkisuuskin.
Kirjoitusprosessista tuli pitkä. Tarvittiin melkein 20 vuotta, että Helena Jouppila pystyi saattamaan loppuun viisikymppisenä aloittamansa projektin.
– Se oli todella raskasta ja mietin sitä, että kuinka sen kirjoitan. Miten saan kiinni niistä tunnelmista, kun olen jo tämän ikäinen. Nämä tapahtuivat, kun olin lapsi.
Valokuvat auttoivat muistojen kiinni saamisessa.
– Yritin mennä valokuvien lapsen nahkoihin ja elää ne tunteet, mitä olin tuntenut. Itkin niin hillittömästi. Pidin taukoja ja välillä kysyin itseltäni, että onko tätä pakko tehdä. Vastasin itselleni, että on. Tämä on ihan pakko tehdä.
Äiti vainosi tytärtään nelivuotiaasta saakka
"Olisin voinut kertoa, kuinka äiti oli uhannut tappaa minut ja heittää uuniin. Tai kuinka äiti oli hakannut minua haloilla ja nokkosilla. Senkin olisin voinut naiselle paljastaa, että äiti oli tarttunut tukastani kiinni ja pyörittänyt minua tuvassa ympäri niin , että olin lentänyt päin tuvan penkkiä. … Että äiti teki minulle pahaa, eikä rakastanut niin kuin äidin kuuluu."
Helena Jouppilan varhaisimmat muistot väkivallasta ovat noin kuuden vuoden iästä. Äiti piiskasi risuilla, kerran äiti pahoinpiteli hänet koivuhalolla.
Myös veljet saivat ankaraa kohtelua osakseen.
– Kerran veljet loikoilevat kerrossängyn alapedissä – äiti hyökkäsi heidän kimppuunsa, Erkki ja Jorma pääsivät karkuun, mutta Marttia äiti löi niin lujaa että harjanvarsi katkesi.
Piiskaa neloset saivat usein. Ei joka päivä, mutta säännöllisesti ja ilman mitään sen kummempaa syytä. Ehkä syyksi riitti se, että neloset olivat leikeissään äänekkäitä ja äiti oli ääniyliherkkä.
– Useimmiten hän sai kohtauksia, ilman mitään syytä. Ehkä hänellä vain oli pinna kireällä.
Nelosilla oli tapana paeta piiskaamista keittiön pöydän alle. Siellä he odottivat vuoroaan, sillä äiti piiskasi ikäjärjestyksessä.
– Jorma on myöhemmin sanonut, että hän sai vähiten, kun hän oli nuorin. Äiti jo ehti vähän kyllästyä, kun oli kolme jo piiskannut häntä ennen, Helena Jouppila hymähtää.
Vaikkei Helena enää kaikkea yksityiskohtaisesti muista, keskustelut veljien kanssa ovat auttaneet kokonaisuuden hahmottamista. Vahvistuksen tapahtumista hän sai myös sairaalasta tilaamistaan papereista.
Lopulta hän lopetti minulle puhumisen kokonaan, kun olin 14-vuotias. Mykkyyttä kesti seitsemän vuotta.
Helena Jouppila
Äiti toimitettiin viideksi viikoksi hoitoon silloiseen Seinäjoen keskusmielisairaalaan Törnävälle, kun hän odotti nelosten pikkusisarta. Tuolta ajalta olevissa papereissa todetaan äidin voinnin olleen erityisen huono nelosten ollessa 6–9-vuotiaita.
– Papereissa lukee, että äiti on vainonnut tytärtään nelivuotiaasta asti. Minulla ei ole siitä muistikuvaa, enkä tiedä kenen sanoja nämä ovat, mutta näin siellä lukee.
Helena Jouppila sanoo, että fyysinen pahoinpitely loppui, kun pikkusisko syntyi. Neloset olivat silloin kymmenvuotiaita.
– Pahoinpitely muuttui toisenlaiseksi, alkoi henkinen alistaminen. Ja siihen tuli mukaan törkeät toteamukset naiseksi kasvamiseen liittyen. Lopulta hän lopetti minulle puhumisen kokonaan, kun olin 14-vuotias. Mykkyyttä kesti seitsemän vuotta.
Viimeiset vuodet kotona Helena asui isoäitinsä luona. Isoäiti asui samassa talossa muun perheen kanssa, mutta toisessa päädyssä.
Kotoa hän muutti heti 16-vuotiaana Etelä-Suomeen; ensin hän meni vuodeksi töihin ja sen jälkeen opiskelemaan.
Pahin muistoista seurasi läpi elämän
Helena Jouppilan mukaan fyysinen pahoinpitely ei kuitenkaan ollut pahinta. Eniten koski se, että hän koki, ettei hänellä ollut mitään arvoa äitinsä silmissä.
Hän kertoo muiston mustikkametsältä. Se on pahin. Ääni särkyy vieläkin sitä muistellessa ja silmät kostuvat.
Helena oli ystävänsä ja tämän äidin kanssa mustikassa. Hän keksii, että äiti varmaan ilahtuisi korillisesta mustikoita. Helena on innoissaan palatessaan kotiin. Äiti kuitenkin suuttuu.
"Äiti kääntyy ja alkaa huutaa:
– Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!
Silloin käännyn, juoksen kuistille, siitä oikealle puulatoon ja kaadan mustikat silmittömän raivon vallassa takaseinän halkopinon päälle. Mustikkareissu on yksi kipeimpiä lapsuumuistojani. Vaikka siihen ei liittynyt fyysistä vakivaltaa, eikä ulkonäkööni kohdistuneita solvauksia, koin itseni täysin mitätöidyksi".
Helena Jouppila on ollut aikuisena innokas mustikanpoimija, mutta joka kerta mustikkametsällä välikohtaus on hiipinyt mieleen. Joka kerta se on ahdistanut.
– Kerran sitten ajattelin, että annan se muiston tulla, elän sen uudestaan. Kun annoin sen tulla, se laimeni vähitellen. Muutama vuosi sitten kun ostin mustikat torilta, muisto vain häilähti mielessä, kuin väistyvä varjo. Huomasin, ettei se enää tunnu pahalta. Se on olemassa, jälki on jäänyt, mutta kipu on lähtenyt.
Kurittaminen oli systemaattista
Helena Jouppila on pohtinut paljon vaikeaa äitisuhdettaan, ja sitä miksi äiti kohteli lapsiaan niin julmasti. Hän on yrittänyt etsiä vastauksia, mutta aukotonta selitystä ei ole löytynyt.
Ehkä äiti ei kiintynyt lapsiinsa. Neloset olivat vauvoina yhdeksän kuukauden ikäisiksi sairaalahoidossa.
– Kun nykyään puhutaan varhaisen kiintymyssuhteen merkityksestä olen pohtinut, että jäikö siinä jotain olennaista tapahtumatta meidän välillämme.
1950-luvulla ei myöskään ymmärretty, millainen kriisi vanhemmille oli saada yllättäen neljä lasta. Minkäänlaista tukea tai valmennusta ei tällaiseen tilanteeseen ollut.
Ehkä tilanteeseen vaikuttivat nelosten äidin omat kovat kokemukset. Hän menetti oman äitinsä nuorena ja joutui jo varhain huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan. Kun sitten lapsia syntyi kerralla neljä, tilanne oli samankaltainen: hän sai jälleen vastuulleen lapsilauman, jota ei halunnut.
Helena Jouppila huomauttaa, että 1950-luvulla lapsia oli vielä tapana kurittaa. Se on monen muunkin sodan jälkeen syntyneen lapsuutta.
– Mutta äidin kohdalla se oli jotenkin niin systemaattista, että on hänen täytynyt olla mieleltään sairas ihminen.
Ainoa yhteys äitiin syntyi tämän kuolinvuoteella
Helena Jouppila avioitui nuorena, 21-vuotiaana, kirurgi Pentti Peltosen kanssa. Peltonen oli sama lääkäri, joka oli aikanaan toiminut lääkärinä nelosten synnytyksessä. Hän oli heidän tavatessaan viisikymppinen, asumuserossa elävä kahdeksan lapsen isä.
Peltonen oli ottanut aikuisuuden kynnyksellä oleviin nelosiin yhteyttä. Helena Jouppila päätyi vastaamaan lääkärin lähettämään kirjeeseen. Kirjeet johtivat tapaamiseen ja tapaaminen romanssiin.
Peltosen ansiota kuitenkin oli, että äiti alkoi taas puhua tyttärelleen.
– Ei pitkiä keskusteluja. Äidin asenne säilyi loppuun asti tietynlaisena. Kun olin aikuinen, hän ei osoittanut väkivaltaa minua kohtaan, eikä sellaista suoranaista alistamista tai muuta, mutta ei meidän välillemme koskaan tullut minkäänlaista suhdetta.
Helena Jouppila kertoo, että ainoa yhteys äitiin syntyi tämän kuolinvuoteella.
Äiti oli tuolloin jo menettänyt puhekykynsä sydäninfarktin myötä.
– Koskaan aikaisemmin hän ei ollut katsonut minua sillä tavalla: suoraan ja vähän hätääntyneenä. Ja minä katsoin takaisin ja silloin minusta tuntui, että se oli ainoa hetki, jolloin meillä oli yhteys toisiimme.
Se oli viimeinen katse. Äiti kuoli muutaman päivän päästä.
Isä oli hyväntahtoinen ja kiltti
Äiti kielsi kertomasta isälle pahoinpitelyistä. Uhkaili, ettei saa sanoa mitään. Eivätkä lapset uskaltaneet kertoa.
Helena Jouppila kuvailee suhdettaan isäänsä lämpimäksi. Isä muun muassa auttoi Helenaa taloudellisesti, kun hän lähti opiskelemaan. Äidin suhteen isästä ei kuitenkaan ollut apua.
– Isä oli hyväntahtoinen ja kiltti mies. Ehkä vähän avuton äidin kanssa. Ja mitä vaihtoehtoja hänellä olisi ollutkaan.
Helena Jouppila huomauttaa, että siihen aikaan ajateltiin että likapyykki pestään kotona. Perheongelmiin ei ollut apua saatavilla, eikä niitä edes pidetty oikeina ongelmina.
Kirjoittaminen laimensi häpeää
Lapsuuden kokemukset ovat seuranneet Helena Jouppilaa läpi elämän. Tunteet ovat laimenneet vuosien varrella, osin terapian ja toisaalta kirjan kirjoittamisen myötä.
– Noin kolmikymppisenä ajattelin, että voin valita kahdesta tiestä. Voin valita katkeruuden, joka myrkyttää elämäni, tai sitten annan asiat järjen tasolla anteeksi.
Katkerakin hän myöntää olleensa.
– On niitä katkeruuden piikkejä näiden vuosien aikana tullut. Mutta olen pitänyt huolen, ettei siitä tule vallitseva tunne.
Kipu mikä näihin kokemuksiin on liittynyt, on poistunut. En tunne enää tuskaa tapahtumien johdosta.
Helena Jouppila
Helena Jouppila muutti viime syksynä takaisin kotiseudulleen Isoonkyröön. Hän palasi, vaikka nuorena vannoi, ettei koskaan tule takaisin.
Kodin vieressä virtaa Kyrönjoki. Lapsuudenkotiin on matkaa vajaa kilometri. Sisar asuu seinän takana, veljistä kaksi asuu lähellä, yksi toisella paikkakunnalla, mutta Etelä-Pohjanmaalla.
Helena Jouppila istuu kotisohvallaan levollisena.
– Olen sovussa itseni kanssa. Olen käsitellyt asioita paljon. Kaikkein pahin, se häpeä, se lamaannuttava kauhistuttava tunne, on laimentunut kirjoitusprosessin myötä. Kipu mikä näihin kokemuksiin on liittynyt, on poistunut. En tunne enää tuskaa tapahtumien johdosta.
Kursiivilla olevat otteet ovat lainauksia Helena Jouppilan kirjasta "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina".