"Antakaa vihanne langeta Phanagoran ja Demetrioksen, heidän majatalonsa ja omaisuutensa päälle. Sidon viholliseni verellä ja tuhkalla."
Tällaista tekstiä oli viestissä, jonka joku lähetti jumalille tuonpuoleiseen Ateenassa kaksi ja puoli vuosituhatta sitten. Sanansaattaja oli nuori naisvainaja, jonka hautaan pienelle lyijytaululle kirjoitettu kirouspyyntö oli pantu.
Pariskunta Demetrios ja Phanagora omistivat majatalon. Myös viestin lähettäjä taisi olla samalla alalla, sillä hän oli pannut hautaan kiivaan kirouspyynnön kolmea muutakin majatalonpitäjäpariskuntaa vastaan.
Nuo pikku taulut ovat muutaman vuoden takainen löytö Kerameikosin laajalta hautausmaalta. Yli 6 500 haudallaan se oli muinaisen Ateenan suurin kalmisto, ja sieltä tunnettiin ennestään paljon kiroustauluja.
Tässä kuussa puolestaan löytyi 30 taulua lähteestä hautausmaan liepeiltä, kun Saksan arkeologisen instituutin tutkijat olivat ratkomassa, miten siellä sijainnut kylpylä sai vetensä. Kiroustauluja pantiin hautojen lisäksi lähteisiin, koska niitä pidettiin porttina tuonpuoleiseen.
Lähteestä löytyi myös muun muassa juoma- ja keittoastioita, savilamppuja, puinen korurasia ja useita pronssikolikoita.
Pienimmät kiroustaulut ovat käyntikortin kokoisia lyijylaattoja, eivätkä isoimmatkaan ole pelikorttia suurempia.
Laattojen tekstistä on saatu selvää menetelmällä, jota kutsutaan heijastusperusteiseksi pintarakennuskartoitukseksi.
Kohteen kuvauksessa vaihdetaan monta kertaa valonlähteen suuntaa, ja kuvia analysoimalla selvitetään pinnan rakennetta. Kiroustauluista on siten saatu esille pienimpiäkin kaiverruksia.
Rautanaulalla lisäpotkua
Kirousten kohteena oli kilpailevien liikemiesten ja -naisten lisäksi vastapuolia oikeusjutuissa tai urheilukisoissa. Muutamissa tauluissa haluttiin kirota näyttelijä tai laulaja, jonka menestys kaihersi. Joskus tekstistä pilkistää mustasukkaisuus.
Viestit jumalille pantiin matkaan nimettöminä. Sopivimpina sanansaattajina pidettiin ihmisiä, jotka olivat kuolleet nuorina ennen aikojaan tai tavalla, jonka pääteltiin osoittavan, että heilläkin oli ollut huonoa onnea.
Usein laatan läpi iskettiin rautanaula vahvistamaan pyyntöä, kertoo yhdysvaltalaistutkija Jessica Lamont artikkelissaan Zeitschrift für Papyrologie and Epigraphik -lehdessä.
Nykyisin Yalen yliopistossa työskentelevä Lamont selvitti väitöskirjassaan yhtenä kirouksena sitä, jota pyydettiin majataloa pitäneille Demetriokselle ja Phanagoralle.
Tekstissä käytettiin muun muassa sellaista huonon onnen sanaa kuin "kynotos". Sen sananmukainen käännös on "koiran korva", mutta muinaisessa nopanheitossa se tarkoitti surkeinta mahdollista tulosta.
Lamont arvelee, ettei viestinviejäksi joutuneella naisella ollut mitään tekemistä kirousten tai majatalonpidon kanssa. Ehkä hän vain sattui kuolemaan juuri silloin, kun kilpailijoidensa kiroamista hautonut päätti ottaa yhteyttä jumaliin.
Kirous- ja muihin kirjoitustauluihin riitti lyijyä, koska sitä syntyi hopeantuotannon sivussa. Lähistöltä löydetyt hopeaesiintymät olivat yksi syy Ateenan vaurauteen klassisella kaudella.
Tekstin kaivertamisesta tuli aikaa myöten yhä enemmän ammattilaisten työtä. Demetrioksen ja Phanagoran kirous on poikkeuksellisen pitkä ja tyylikkäästi kaiverrettu, Lamont kertoo. Kamalan kaunista, hän summaa taiturimaisen työn sisällön ja muodon LiveScience -lehdessä.
Kiroustauluja alettiin tutkia jo 1800-luvun lopulla, mutta pitkään niissä kiinnosti vain se, mitä ne todistivat varhaisesta kreikan kielestä. Niillä on kuitenkin paljon kerrottavaa myös sosiaalihistoriasta, sanoo Chicagon yliopiston professori Christopher Faraone.
Hän kertoo yliopistonsa arkistosivulta löytyvässä haastattelussa, että alettuaan 1980-luvulla tutkia ateenalaisten kaunaista puolta hän havaitsi kiroustaulut nopeasti nuoremmiksi kuin oli väitetty.
Aiemmat tutkijapolvet halusivat nähdä Kreikan klassisen aikakauden rationaalisuuden kulta-aikana; siihen ajatukseen kirouslaattojen heijastama uskontokuva ei sopinut, Faraone sanoo.
– Tapa, jolla me nykyisin erottelemme taikuuden ja uskonnon, tuskin olisi käynyt klassisen ajan ateenalaisten järkeen. Paljon siitä, jota me kutsumme taikuudeksi, oli heille yksinkertaisesti ktoonisiin jumaliin liittyvää uskontoa, Faraone selittää.
Ktooniset jumalat elivät maan alla ja liittyivät kiinteästi kuolemaan ja henkiin. Heihin sopi hyvin etsiä yhteyttä loitsuilla ja muilla maagisilla keinoilla.
Laitonta se oli vasta, jos taikomalla vei jonkun hengen. Jos niin arveltiin käyneen, tuli syyte murhasta aivan samalla tavoin kuin tikarin käyttelijälle.
Kiroustauluissa ei kuitenkaan koskaan toivoteta kuolemaa. Faraone arvelee syyksi sen, että Ateenassa suhtauduttiin hyvin ankarasti oman kaupungin asukkaan tappamiseen.
Vaikka laatoissa on monenlaisia toiveita, hyvin tyyppillinen pyyntö on, että jumalat sitoisivat kirouksen kohteen kielen ja estäisivät häntä siten todistamasta oikeudessa.
Kiroustaulut olivat yhtä lailla roomalainen kuin kreikkalainen tapa satoja vuosia, mutta oikeudenkäynteihin liittyneiden pyyntöjen iso määrä näyttää olleen ominaista juuri kreikkalaisille.
Riippui epäilemättä myös ihmisestä, mikä missäkin sai marssimaan kiroustaulumaakarin puheille. Roomalaisaikaisessa Britanniassa, nykyisessä Somersetissä, riitti käsineiden katoaminen kylpylässä.
Ne menettänyt mies vaati jumalia viemään varkaalta järjen ja sokaisemaan hänen silmänsä. Mahtoi olla aikamoinen hansikaspari.
Lue myös:
