"Jalo ja korkeasukuinen rouva S. Elisabetha Bure, Boon, Fulkilan, Nuhjalan ja Rågöön [omistajatar], on syntynyt tähän maailmaan vuonna 1615 tammikuun 23. päivänä ja nukahtanut autuaasti Herrassa vuonna 1668. Jumala suokoon hänelle riemullisen ylösnousemuksen."
Tällaiset saatesanat oli maalattu ruotsiksi Elisabet Buren arkkuun, kun hänet haudattiin juhlavasti Turun tuomiokirkkoon. Hän olisi saattanut yllättyä aika lailla, jos olisi eläessään kuullut, miten paljon hänen sukkansa kiinnostavat 350 vuoden päästä.
Silkkisukat, jotka Elisabet Burella oli taftipukunsa alla vielä kuoltuaankin, olivat toki arvotavaraa myös hänelle itselleen. Ne oli neulottu hienonhienosta tuontilangasta ohuenohuilla puikoilla työtunteja säästämättä.
– Silkkisukkien materiaalit olivat kalliita, ja niiden saaminen saattoi olla hankalaa. Yhden sukan neulomiseen meni noin 200 tuntia. Se kertoo jotakin sellaisen sukan arvosta, sanoo professori Paula Hohti Erichsen Aalto-yliopiston taiteen laitokselta.
Hänen johtamassaan, Euroopan tutkimusneuvoston ERC:n rahoittamassa viisivuotisessa tutkimushankkeessa ollaan sen jäljillä, miten valmistusmenetelmien kehittyminen ja kaupankäynnin lisääntyminen levittivät muotia renessanssiajan Euroopassa.
Viiden tutkijan, palkattujen kädentaitajien ja kymmenien vapaaehtoisten voimin selvitetään ennen muuta sitä, miten muoti levisi myös muille kuin varakkaalle yläluokalle.
Elisabet Buren erittäin hyväkuntoisina säilyneet luksussukat antavat erinomaisen tilaisuuden tutkia 1600-luvun artesaanien työtapoja. Mutta mitä heillä itsellään oli päällään? Miten pukeutuivat vaatturi, suutari tai leipuri 1500- ja 1600-lukujen Euroopassa?
– Silkkivaatteet eivät olleet ylhäisön yksinoikeus. Käytettyjä vaatteita oli saatavilla muillakin. Kun oli häät tai muu tärkeä tilaisuus, niin kyllä alemmatkin yhteiskuntaluokat pukeutuivat hyvin, Paula Hohti Erichsen sanoo.
Eliitin pukuloistosta on säilynyt varsin hyvin tietoa tähän päivään, mutta työväestö käytti, korjasi ja kierrätti vaatteensa niin loppuun, että löydettävää on jäänyt hyvin vähän.
– Esimerkiksi Italiassa artesaanien jäämistöjen listauksissa – varsinkin, jos kangas oli ollut hieno – perään on hyvin usein kirjoitettu, että vaate on ”surkeassa kunnossa” tai ”surullinen”.
Tutkimuksen pyrkimyksenä on herättää henkiin aineistoa, jota ei ole säilynyt. Tarkoituksena on tuoda kadonnutta muotia ja pukeutumista näkyväksi ja kosketeltavaksi, Hohti Erichsen sanoo.
Kirjallisten lähteiden, maalausten ja piirrosten pohjalta tiedetään jotakin, ja jos vaatteesta on yhä olemassa edes riekale, sen historiaa voidaan selvittää kuitu- ja värianalyyseillä.
Hohti Erichsenin johtamassa tutkimuksessa keskeisenä on myös käsillä tekemisen menetelmä. Sellainen kokeellinen tutkimus on aika uutta, hän kertoo.
Historiallista pitsiä printtaamalla
Tutkimuksen tavoitteena on myös luoda metodologinen työkalupakki, jota vastaavissa tutkimuksissa voitaisiin käyttää vastakin.
– Pohdimme sitäkin, miten voitaisiin hyödyntää digitaalista rekonstruktiota, kuten 3D-printtausta. Yksi tutkijoistamme on opetellut 3D-printtaustekniikkaa, Hohti Erichsen kertoo.
Vielä sitä ei ole päästy käyttämään, mutta tutkijat ovat kiinnostuneita kokeilemaan historiallisten pitsikuvioiden printtaamista.
– Katsotaan, mitä siitä tulee!
35 suomalaista vapaaehtoista osallistuu tutkimushankkeeseen kuuluvaan kansalaistiedeprojektiin, jossa he pyrkivät selvittämään entisaikaisten neulojien kikkoja. Helsinkiläinen Liisa Kylmänen on yksi innostuneista vapaaehtoisista.
Hänen millimetrin paksuisissa puikoissaan syntyy Elisabet Buren silkkisen hienouden kopio, mutta se ei ole kansalaistiedeprojektin ainoa sukka.
Neulojat selvittelevät myös Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluvien villasukkien syntysalaisuuksia ja pyrkivät ottamaan selvää maailman vanhimman tunnetun neuleohjeen laatijan ajatuksista.
– Aika hienoja ovat ne villasukatkin olleet, ohuesta villasta melko ohuilla puikoilla, eivät mitään jokapäivän käyttösukkia. Vuonna 1655 Englannissa julkaistussa neuleohjeessa meitä kiinnostaa, onko se varteenotettava ja millaisia ongelmia matkan varrella syntyy, sanoo Paula Hohti Erichsen.
Käsin tekeminen antaa uuden näkökulman
Tänään jokainen villasukkaa tai vauvannuttua ohjeesta pakertava tietää, mitä tarkoittavat oikea ja nurja silmukka tai sileä, vahvistettu ja sädekavennettu kantapää.
Vanhoissa ohjeissa sanasto ei ole vakiintunutta. Niinpä sanojen tulkinta vaatii harjaantuneeltakin neulojalta tarkkaa pohdintaa ja kokeiluja, jotta mittasuhteet säilyvät jalan mukaisina.
– Yksi sukista on jo valmistunut. Se on kyllä ihan sukan näköinen, vaikka aika ohut ja pitkä, Hohti Erichsen nauraa.
Kansalaistiedeprojekti on tutkijoille hieno tilaisuus päästä näkemään prosesseja aivan uudesta näkökulmasta, hän sanoo.
– Meistä tutkijoista kukaan ei ole niin taitava neuloja, että pystyisimme sellaiseen työskentelyyn. Olemme korostaneet neulojillemme sitä, kuinka paljon arvostamme heidän työtään. He ovat tavallaan tutkijoina tässä projektissa.
Sillä aikaa, kun vapaaehtoisten sukkapuikot kilkkaavat, tutkijatkaan eivät ole viettäneet aikaansa pelkästään arkistoissa ja laboratorioissa.
Hekin tekevät ennallistamistöitä, ja heidän kanssaan työskentelemään on palkattu eri alojen käsityön ammattilaisia tarpeen mukaan, kertoo professori Paula Hohti Erichsen.
Tutkijoilla on ollut myös kasvihuone, jossa he ovat tehneet omia pellavan- ja morsingonkasvatuskokeiluja. Värimorsinko oli tärkeä värikasvi, josta saatiin tekstiileihin sinistä väriä.
Tutkimustyö on myös opiskelua.
– Olemme käyneet useita kursseja. Ei niinkään siksi, että meistä tulisi ammattilaisia, vaan siksi, että ymmärtäisimme historiallisia tekniikoita ja prosesseja tutkimustarkoituksiin, Hohti Erichsenin sanoo.
Tutkijat ovat opiskelleet kuidunvalmistuskursseilla silkki-, pellava- ja villakuitujen tekemistä alusta pitäen, ja Firenzessä Fondazione Lisio -insituutissa he ovat kokeilleet, miten renessanssin aikaan kudottiin silkkikankaita kangaspuilla.
Kuviollisen silkkikankaan kutomisen hyvin monimutkainen ja hidas prosessi selittää, miksi kankaat olivat niin mielettömän kalliita ja arvokkaita, Hohti Erichsenin sanoo.
– Oli kyllä ihana nähdä se lopputulos. Kankaat ovat todella kauniita. Sidokset, joita silloin käytettiin, tuovat silkkilangan kiillon ja kauneuden esiin parhaalla mahdollisella tavalla.
Ihminen on aina ollut perso kauneudelle. Renessanssiaikana myös työläiset mielivät ylleen silkkiä – tai ainakin jotakin sen kaltaista, elleivät rahat riittäneet aitoon silkkiin.
– Meidän aineistostamme löytyy kiinnostavia esimerkkejä, jotka osoittavat, että he halusivat olla tosi muodikkaita omalla tavallaan, kertoo Paula Hohti Erichsen.
Renessanssivaatehankkeen toinen iso rekonstruktioprojekti sukkien lisäksi on miehen liivi tai jakku, oikeastaan pieni takki, miesten tuonaikainen perusvaatekappale, kuten Hohti Erichsen kuvailee.
Sen esikuva löytyi firenzeläisen miehen jäämistöstä vuodelta 1631. Mies möi ammatikseen puhdasta juomavettä.
– Hänen takkinsa oli tehty mustasta villakankaasta, joka jäljitteli silkkikangasta. Siihen oli painettu kuumalla raudalla kuvioita, joista tuli mielikuva hienosta kuvioidusta silkistä.
Ennallistamisessa käydään läpi koko prosessi materiaaleineen ja työvaiheineen. Kun kaikki tieto on koossa, brittiläinen London School of Historical Dress -oppilaitos valmistaa sen perusteella takin, jonka firenzeläinen vedenmyyjä tunnistaisi omakseen.
Italia oli jo varhain muotikeskus
Italia valikoitui hankkeeseen luontojaan, koska Paula Hohti Erichsenin aiempi tutkimustyö on keskittynyt Italian renessanssiin.
– Minulla oli paljon aiempaa aineistoa sieltä, jota saatoimme hyödyntää tämän projektin pohjaksi. Ja Italia oli tietysti jo siihen aikaan yksi Euroopan tärkeistä muotikeskuksista. Siellä tapahtui paljon tekstiilintuotannon eri aloilla.
Hohti Erichsen halusi kuitenkin tuoda tutkimukseen myös pohjoisen Euroopan tarkastellakseen, miten muoti liikkui etelästä meidän suuntaamme.
Kööpenhaminan parin viime vuosikymmenen metrotyömaat ovat osoittautuneet aarreaitaksi tekstiilien tutkijoille. Tuhansien löytöjen joukossa on jäänteitä housuista hattuihin, takeista käsineisiin. Pelkästään kenkiä on löytynyt yli kuusituhatta paria, kertoo Paula Hohti Erichsen.
Vaikka valtaosa löydöistä on nuorempia kuin hänen tutkimuksensa aikahaarukka, 1550–1650, katsottavaa ja tunnusteltavaa on myös tuolta ajalta. Joistakin löydöistä voidaan ehkä ottaa näytepalojakin, joille voidaan tehdä tieteellisiä analyyseja esimerkiksi kuiduista tai väreistä, Hohti Erichsen sanoo.
– Ne ovat meille todella arvokasta aineistoa, koska olemme kiinnostuneet tavallisista ihmisistä. Monet ovat alueilta, joilla asui aivan tavallista väkeä.
Vaikka Kööpenhaminan metrotyömailta piisaa poikkeuksellisen paljon aineistoa, sekin on huonossa kunnossa ja värit ovat hävinneet. Niistä on vaikea saada tuntumaa siitä, miltä vaatteet ovat alun perin näyttäneet, Hohti Erichsen sanoo.
Tekstiilien värjäämisestä on säilynyt jonkin verran aikalaistietoa, mutta sen tulkitsemisessa on samanlaisia haasteita kuin vanhimmassa neuleohjeessa.
1500-luvun värjäysresepteissä aineiden määrät saattavat olla epämääräisiä, eikä kaikkia vaiheita välttämättä kirjoitettu ohjeeseen, koska ihmisillä oli ennestään perustietoa, joka on sittemmin unohtunut.
– Varmasti tuohon aikaan ihmisillä oli erilainen tuntuma esimerkiksi siihen, miltä seos tuoksui, kun jotakin ainetta oli riittävästi, Hohti Erichsen arvelee.
Lapset neuloivat villasukkia
Palataan vielä Elisabet Buren sukkiin. Jos yhden neulomiseen meni 200 tuntia, oliko se silti tekijälle kannattavaa?
Hinta oli työmäärän ja materiaalin mukainen, vastaa Paula Hohti Erichsen.
– Aatelisto ja muu eliittiväestö tilasi niitä ehkä erikoistyönä ja maksoi niistä paljon rahaa. Emme tiedä tuotannosta kovin tarkkaan, mutta tietysti oli työpajoja ja silkkisukkiin erikoistuneita artesaanimestareita.
Käyttövillasukkateollisuutta puolestaan pyörittivät paljolti isot yrittäjät, joiden suurissa työpajoissa oli runsaasti lapsityövoimaa, Hohti kertoo.
Ensimmäinen koneellinen silkkisukkien neulontalaite kehitettiin 1600-luvun alussa Englannissa. Laitteella pystyttiin tekemään silkkineulosta mutta ei sukan muotoa. Sukka piti ommella. Laite kuitenkin nopeutti valmistusprosessia, ja silkkisukat alkoivat yleistyä.
Rahvaallakin oli sukkansa, pellavasta ja villasta. Niiden tekemisen taito varmasti kasvoi tuohon aikaan myös kotona, Hohti Erichsen arvelee.
Sukat tehtiin pitkään kankaasta ompelemalla. Vastikään sellaiset löytyivät 800 vuoden takaisesta haudasta Kaarinan Ravattulasta.
Kuka keksi sukkapuikot? Sitä ei ihan tarkalleen tiedetä, mutta ne kehittyivät ja yleistyivät Eurooppaan juuri 1500-luvun aikana, Hohti Erichsen kertoo.
– Joissakin 1400-luvun lopun maalauksissa jo näkyy Neitsyt Maria neulomassa sukkaa neljällä puikolla.
Jälleen kerran dokumentaatiota on säilynyt varsin vähän – kuten monista asioista, joita on ajateltu naisten kotona tekemäksi työksi.
–Kiinnostuskaan ei ehkä ole ollut historiantutkimuksessa perinteisesti iso. Se johtunee siitä, että aineistoa on ollut vaikea löytää. Tutkijat ovat valinneet aiheita, joista dokumentaatiota löytyy.
Usein se on tarkoittanut asioita, joita miehet ovat tehneet.
– Meilläkin melkein kaikki dokumentaatio, jonka olemme löytäneet arkistosta, on miesten nimissä. Niin se systeemi silloin meni, Hohti Erichsen toteaa.
Hienot silkkikankaat olivat usein miesten kutomia. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että naisilla oli hyvin aktiivinen rooli tekstiilien tuotannossa muuallakin kuin kotona.
– Naiset ovat pyörittäneet työpajoja ja isojakin bisneksiä ja olleet joissakin maissa kiltojen aktiivisia jäseniä. Naisten rooli on ollut huomattavasti suurempi kuin historiankirjoista yleensä ymmärretään, Hohti Erichsen kertoo.
Paimen oli usein myös sukantekijä
Kotona tehty ei myöskään välttämättä tarkoittanut yksinkertaista. Rekonstruoimalla tutkijat pyrkivät pääsemään käsiksi siihenkin, miten paljon tietotaitoa tarvittiin kotona tuotettuun villa- tai silkkisukkaan.
Historiankäsitys voi olla vinksallaan myös toiseen suuntaan: itse asiassa monet neulojista olivatkin miehiä naisten pyörittämässä bisneksessä.
– Joistakin kuvallisista aineistoista näkee, että vaikkapa paimenet lampaita kaitsiessaan neulovat sukkaa tienatakseen vähän lisää rahaa. Ne eivät tietenkään olleet silkkiä, vaan arkisempia.
Firenzessä villateollisuuden 1600-luvun alun dokumenteissa on monia mainintoja, joista näkyy, että sotilaat ja paimenet ovat usein olleet jollakin tavalla mukana tuottamassa sukkia markkinoille, Hohti Ërichsen kertoo.
Vaikka tutkimushanke on ajallisesti vasta puolivälissä, päätöskonferenssi ja siihen liittyvä näyttely järjestetään ensi syyskuun alussa Aalto-yliopistossa Espoossa.
– Alamme pikku hiljaa lopetella kokeellista tutkimustoimintaa. Sitten siirrymme vaiheeseen, jossa kasaamme yhteen sen, mitä olemme tehneet, pohdimme sen merkitystä ja alamme tehdä julkaisuja, kertoo professori Paula Hohti Erichsen.
Pari työpajaa on kuitenkin vielä tulossa.
– Maaliskuussa kokeilemme imitaatiotekniikoita, joilla teemme periodimme aikaisia feikkijalokiviä. Katsomme, miten voitiin matkia värejä ja koristautua ehkä niin, että näytettiin hienommilta kuin oltiinkaan.
Näyttelyyn tuodaan kaikki kokeellisen tutkimuksen tulokset, myös sukat. Sukkaprojektia kuitenkin jatketaan vielä sen jälkeenkin.
– Ensi vuoden syksyllä suunnitelmissa on pieni sukkanäyttely ja mahdollinen sukkaohjeen julkaiseminen, Hohti Erichsen kertoo.
Ohjeen perusteella Elisabet Buren sukkien neulomista pääsee kokeilemaan kuka tahansa, joka haluaa ottaa vastaan ohueiden puikkojen ja silkkilangan haasteen.
Liisa Kylmänen kertoo silkkisukan etenemisestä ja muista käsitöistään blogissaan. Kansalaistiedeprojektin kotisivu löytyy täältä, koko renessanssivaatehankkeen kotisivu täältä ja sen runsaasti kuvitettu Twitter-tili puolestaan täältä.
Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin kello 23:een asti.
Lue myös: