Talvisodasta tulevat monelle ensimmäisenä mieleen hiihtävät lumipukuiset suomalaissotilaat ja hohtavat hanget.
Itä-Suomen yliopistossa tarkastettavan väitöstutkimuksen mukaan talvisotaan kuului olennaisesti myös poltetun maan taktiikka, eli perääntyvien suomalaissotilaiden hävitystoiminta.
Toukokuussa väittelevän Jarkko Koukkusen mukaan poltetun maan taktiikkaa käytettiin tasoittamaan voimasuhteita puna-armeijan ja Suomen armeijan välillä. Hävitystoiminnan suunnittelua oli tehty koko itsenäisyyden ajan, ja talvisodan alla pidettyjen ylimääräisten harjoitusten aikana valmistelu kiihtyi.
– Tiedettiin, mitä pääetenemisreittejä puna-armeijan joukot todennäköisesti tulevat käyttämään. Hävitykset kohdistettiin ja suunniteltiin näiden reittien ympäristöön.
Sillat poikki, talot tuleen
Yksi hävitettävistä kohteista oli Sakkolan Kiviniemi, jossa suomalaisjoukot tuhosivat siltoja vetäytyessään alueelta. Kiviniemen siltojen tuhoamista pidetään tärkeänä tekijänä sille, että puna-armeija ei päässyt nopeaan läpimurtoon Itä-Kannaksella.
Koukkusen mukaan poltetun maan taktiikan tavoitteena oli hidastaa puna-armeijan etenemistä ja vaikeuttaa neuvostojoukkojen majoittumista ja lepoa. Jälkimmäinen tarkoitti muun muassa asuinrakennusten polttamista.
– Neuvostojoukkojen pääosat olisivat pystyneet majoittumaan sisätiloihin, mikäli suomalaiset eivät olisi viivytystaisteluiden aikana hävittäneet kaikkia mahdollisia rakennuksia.
Venäläisten kannalta poltettu maa tarkoitti sitä, että heidän oli yövyttävä lumikuopissa jopa useiden viikkojen ajan.
Rakennukset, joita suomalaiset eivät polttaneet, ansoitettiin. Se aiheutti miestappioita ja lisäsi pelkoa venäläissotilaissa.
Hävitystyön tehokkuudesta kertoivat kaatuneilta venäläisiltä löytyneet kirjeet, joissa tilanne kuvattiin lohduttomana. Rakennukset oli poltettu, mihinkään ei voinut ansojen pelossa mennä, ruokaa ei ollut, eikä paikallisia asukkaita näkynyt missään.
Suvilahti paloi kaksi päivää
Talvisodan ensimmäisten päivien laajin hävitystyön kohde oli neljänsadan asuintalon Suvilahden taajama Suojärvellä.
Tehtävä oli haasteellinen, sillä hävitettäviä kohteita oli paljon, aikaa vähän, ja venäläiset jo lähes taajama-alueen reunalla.
Viidenkymmenen miehen hävityspartio aloitti polttamalla asuinrakennukset. Tavallista vaikeampi kohde oli luterilainen kirkko, jonka vartiomies esti hävityspartiota tuhoamasta kirkkoa.
Partio pääsi työhönsä vasta pitkällisen väittelyn jälkeen, mutta iso kirkko ei ollut vielä silloinkaan helppo poltettava.
– Rakennus oli sen verran suuri, että vaikka keskelle koottiin poltettavaa materiaalia, niin se ei meinannut riittää sytyttämään rakennusta, Koukkunen sanoo.
Vastaavanlainen vartioitu kohde oli Suvilahden keskuskansakoulu, jonka vartiomiehet eivät sallineet koulun sytyttämistä tuleen. Tilanne ratkesi vasta sen jälkeen, kun paikalle tuli upseeri, joka antoi luvan rakennuksen hävittämiseen.
Koukkusen mukaan Suvilahden hävitys onnistui lähes täydellisesti, sillä myös suuret propsipuuvarastot tuikattiin tuleen. Taajama paloi kahden vuorokauden ajan.
Epäonnistumisia ja tietokatkoksia
Aivan kaikki ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Esimerkiksi Hyrsylän mutka Suojärvellä jäi venäläisten haltuun ehyenä, eikä polttamiseen ollut aikaa myöskään Salmin kaikissa kylissä.
Salmin Rajaselässä epäonnistui myös sillan räjäyttäminen, sillä sytyttimiä ei ollut vaihdettu kuiviin. Ignoilassa puolestaan jäi voimalaitos tuhoamatta tietokatkoksen vuoksi.
– Voimalan tuhoamistehtävän saanut sähkömies ei saanut koskaan hävityskäskyä, eikä hän uskaltanut sitä itse hävittää, Koukkunen selittää.
Viestintäongelmia oli myös Pitkärannassa, joka piti Koukkusen mukaan alun perin polttaa. Joukoille tuli kuitenkin 13. Divisioonan pioneerikomentajan käsky, jonka mukaan Pitkärantaa ei saanut hävittää.
Tämä käsky ei kuitenkaan mennyt pioneeriosastolle, joka oli jo aloittanut hävitystoimet taajamassa.
Pitkärannan hävitys tapahtui siis käskyn vastaisesti, mutta Koukkusen mielestä tuhoamisesta oli suomalaisille etua.
– Neuvostojoukkojen haltuun jäi lähes täysin hävitetty asutuskeskus, joka ei tarjonnut juurikaan majoitusmahdollisuuksia.
Koukkusen mukaan seurauksena oli huomattavasti paleltumisia, jotka aiheuttivat tappioita venäläisjoukoille.
Tuleen jopa oma kotitalo
Siltojen ja muiden vaativien kohteiden hävittämisestä vastasivat pioneerit, mutta asuinrakennusten osalta parhaimpia polttajia olivat paikalliset asukkaat.
Koukkunen on tutkimuksessaan törmännyt useisiin tapauksiin, joissa paikallisista joukoista kootun vapaaehtoisten osaston oli tehtävä hävitystyö, kun se ei ulkopaikkakuntalaisilta onnistunut.
– Vapaaehtoinen osasto oli motivoituneempi, sillä he eivät halunneet jättää kotiseutujaan hävittämättömänä Neuvostoliiton haltuun.
Jarkko Koukkusen väitöstutkimus ei muuta kokonaiskuvaa talvisodasta, mutta se saattaa muuttaa monen käsitystä siitä, kuka sodassa teki tuhotöitä.
– Saattaa olla, että se, joka sen kotitalon poltti, voi olla vaikka oma sukulainen, Koukkunen kiteyttää.
FM Jarkko Koukkusen Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Hävitysten talvi. Poltetun maan taktiikan kehitys ja käyttö talvisodassa 1939–1940” tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa 20.5.2020.
Aiheesta voi keskustella 20.2. klo 23.00 saakka.
Lue lisää: