On aamu. Katson peiliin. Mietin mitenköhän tänään vahingoittaisin itseäni. Kaivaisinko lusikalla silmän päästäni? Joisinko kuumemittarista elohopean? Vai menisinkö vain jonnekin hengittelemään asbestia syvälle keuhkoihin?
Kun asian ilmaisee näin, se kuulostaa typerältä. Kuka nyt itseään vahingoittaisi? Mutta maailma ei ole aivan näin yksinkertainen. Sallikaa minun siis esitellä teille Trevor.
Trevor on 41-vuotias mies Tennesseen osavaltiosta. Hän on taksikuski, Amerikan sydänmaiden valkoista köyhälistöä. Hän hakeutui lääkäriin muutama vuosi sitten kylkikipujen takia ja sen syyksi paljastui C-hepatiitin aiheuttama maksatulehdus.
Nyt Trevor on sairas, kuolemansairas. Hänen ihonsa on keltainen ja hänellä on kovia kipuja. Trevor tietää, että hän tulee kuolemaan. Ei siksi, että hänen sairauttaan ei voitaisi hoitaa. Ei, sillä hänen sairauteensa olisi kyllä olemassa kalliita lääkkeitä. Lisäksi hän voisi päästä elinsiirtojonoon.
Voisi siis, jos Trevor asuisi noin tunnin ajomatkan päässä Kentuckyn osavaltiossa. Vain tunnin ajomatka merkitsee Trevorille eroa elämän ja kuoleman välillä. Miksi? Siksi, että Kentucky äänesti Obamacaren, eli Yhdysvaltain terveydenhuoltouudistuksen puolesta. Tennessee hylkäsi sen. Siksi Trevorin kaltaiset köyhät eivät saa samantasoista hoitoa kuin kohtalotoverit Kentuckyssa.
Voisi kuvitella, että Trevor olisi katkera. Voisi kuvitella, että Trevor olisi Obamacaren suurin kannattaja. Mutta näinpä ei asiat ole. Trevor vastusti Obamacarea silloin kun siitä äänestettiin. Vaikka hän tietää, että Obamacare voisi nyt pelastaa hänet, hän ei silti äänestäisi sen puolesta. Ei ikinä! Hän ei halua valtion sekaantuvan ihmisten asioihin yhtään enempää kuin se tekee jo nyt. ”Sitä paitsi en missään nimessä haluaisi antaa verodollareitani meksikolaisille ja sossun asiakkaille”, hän sanoo.
Trevor löytyy Vanderbildtin yliopiston psykiatrin, Jonathan M. Metzlin, tuoreesta teoksesta Dying of Whiteness. Kirjassa Metzl tapaa valtavan määrän ihmisiä, jotka ovat äänestäneet itselleen vahingollisen politiikan puolesta. He ovat äänestäneet Obamacarea vastaan, ja kärsivät sen seuraukset nahoissaan, kun vakava sairaus iskee. He ovat äänestäneet vapaiden aselakien puolesta, ja sitten heitä tai heidän läheistään ammutaan.
Kaikki nämä ihmiset, joita Metzl haastattelee, ovat valkoisia. Vaikka vähemmistöt kärsivät tästä politiikasta eniten, valkoinen alaluokka otti pataan myös. He äänestivät Make America Great Again ja tekivät omasta elämästään surkeampaa.
Silti suurin osa Metzlin haastattelemista ihmisistä on kuin Trevor. He eivät kadu. He äänestäisivät samalla tavalla uudestaan. Miksi? Siksi, Metzl vastaa, että he suojelevat identiteettiään. Tuohon identiteettiin vain sattuu kuulumaan, että mustat ja meksikolaiset ovat heidän alapuolellaan. Obamacaren puolesta äänestäminen olisi merkinnyt, että heidät olisi hyväksytty samalle tasolle.
Metzlin haastateltavat ovat tietenkin nielaisseet Teekutsuliikkeen propagandan; että julkisen vallan vaikutusta ihmisten elämään on purettava; että ampuma-aseiden saatavuutta ei saa säännöstellä; ja että maahanmuuttajat uhkaavat valkoisten amerikkalaisten elintapaa. Onnettomuus on vain siinä, että kun propaganda on realisoitunut laeiksi, julkisten koulujen rahoitus on vähentynyt, opiaattiklinikat eivät enää saa rahoitusta, saastuttajat saavat saastuttaa vapaammin, aseita on joka paikassa – ja kaikki tämä lisää myös valkoisten sairastavuutta ja kuolleisuutta.
Kun Metzl vertaili erilaisen politiikan valinneita osavaltioita toisiinsa, hän havaitsi, että ihmisten äänestyskäyttäytyminen saattoi vaikuttaa elinajanodotteeseen yhtä paljon kuin passiivinen tupakointi tai ajaminen ilman turvavöitä.
Ehkä Metzlin haastateltavat silti omalla tavallaan saivat mitä halusivat. Jos Make America Great Again tarkoitti heille oman asemansa säilyttämistä hierarkiassa, he saivat sen, vaikka siitä piti maksaa oman terveyden ja elintason heikentymisenä. Eikös elämä vaadi uhrauksia?
Voisiko identiteettipolitiikka tuottaa meillä Suomessa jotakin samanlaista? Voisiko käydä esimerkiksi niin, että pienituloinen ”unohdettu kansa” äänestää perussuomalaiset valtaan, ja saa sitten huomata, että heidän sosiaalietuutensa ovatkin vaarassa?
Kylläpä olisi surkeaa, jos heidän asemansa tässä elämässä kurjistuisi entisestään.
En tietenkään tiedä onko näin, koska riippumattomia analyyseja perussuomalaisten talouspolitiikasta on vaikea löytää, saati analyyseja tuon talouspolitiikan vaikutuksista pienituloisiin. Minun tietooni huolellisin ruodinta löytyy veroasiantuntija Lauri Finérin blogista, mutta hän on SDP:n neuvonantaja eikä näin ollen riippumaton. Hän tulee blogissaan siihen tulokseen, että perussuomalaisten talouspolitiikka suosii rikkaita ja leikkaa huono-osaisilta. Jos perussuomalaisilta kysyy, he ovat jyrkästi eri mieltä.
Jotakin osviittaa voi kuitenkin saada Helsingin Sanomien artikkelista, jossa on verrattu kokoomuslaisten ja perussuomalaisten kansanedustajien vaalikonevastauksia. Siinä puolue-edustajien näkemyksistä löytyi talouspoliittisia yhteneväisyyksiä. Samaa mieltä he olivat esimerkiksi siitä, että ”nykyisen kaltaiset palvelut ja sosiaalietuudet ovat pitkällä aikavälillä liian raskaita julkiselle taloudelle.”
Myös veronkorotusten sijaan ”puolueiden edustajat leikkaisivat mieluummin julkisia palveluja tai sosiaalietuuksia.”
Asia kiinnostaa minua henkilökohtaisesti, koska tunnen perussuomalaisten kannattajia. Kaikki ovat pienituloisia. Jotkut ovat eläkkeellä, jotkut pitkäaikaissairaita. Jotkut elävät kylissä ja kaupungeissa, joista nuoret lähtevät heti kun pääsevät, ja joista palvelut katoavat koko ajan kauemmaksi. He kaikki ovat tavallisia ihmisiä, jotka tarvitsevat kipeästi sosiaalietuutensa. Ketään heistä en luonnehtisi rasistiksi.
Kylläpä olisi surkeaa, jos heidän asemansa tässä elämässä kurjistuisi entisestään. Vielä surkeampaa olisi, jos se tapahtuisi siksi, että he äänestivät puoluetta, jonka talouspolitiikasta he eivät tienneet tarpeeksi.
Jos vaalit olisivat tänään, perussuomalaiset olisivat vaalivoittajia. Perussuomalaisten johtama hallitus voi jonakin päivänä johtaa tätä maata. Meidän pitäisi puhua paljon enemmän perussuomalaisten talouspolitiikasta.
Pihtiputaan mummo ei mene perussuomalaisten sivuille lukemaan vaihtoehtobudjettia, ja vaikka menisikin, miten hän voisi tietää, miten realistinen se on.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.
Aiheesta voi keskustella 16.3. klo 23.00 asti.
Lue myös:
Jani Kaaron kolumni: Putoamisen pelko
Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on
Rajkumar Sabanadesanin kolumni: On lottovoitto syntyä Suomeen