Taiteilija Ed Atkins katsoo Kiasman viidennestä kerroksesta avautuvaa auringonvalon kyllästämää maisemaa. Sinisellä taivaalla kelluu pilvenhattaroita ja Töölönlahti siintää horisontissa. Seesteinen näkymä on raju vastakohta Atkinsin juuri avatulle Live White Slime -näyttelylle.
– Pidän tästä tilasta. Tässä meillä on upea, optimismia huokuva maisema, kun taas tuolla takana on kauhistuttava maailma, Atkins huitoo kohti omaa näyttelyään.
Kauhistuttavan maailman läsnäolosta vihjaa jo Atkinsin näyttelyn nimi. White slime eli valkoinen lima viittaa tuotantoeläimen luurangosta mekaanisesti puristettuun liha- ja rasvamössöön, jota käytetään muun muassa nakeissa.
– Kyseessä on hyvin kiehtova termi. Siinä on jotakin hirviömäistä ja se tuo mieleen b-luokan kauhuelokuvat. Olen halunnut leikitellä tuotantoeläinteollisuuden kuvastolla, jonka vastakohtana ovat tietokoneiden dataprosessit. Kyse on kahdesta eri tavasta käsitellä ruumiita – teurastamalla ja tietokoneella, Atkins kertoo.
Karmivaa slapstick-komiikkaa
Nykytaiteen kuumiin nimiin kuuluva Ed Atkins (s. 1982) tunnetaan oudoista tietokoneanimaatioistaan, joihin hän on pyrkii luomaan tarkoituksellisen epämiellyttävää ja häiritsevää tunnelmaa.
Esimerkiksi Kiasmassa nähtävä Safe Conduct -videoinstallaatio (2016) tekee makaaberia pilaa lentokenttien turvatarkastuksista. Videolla esiintyvä, realistiseksi animoitu mieshahmo latoo tarkastettavaksi sekä ruumiinosiaan että sisäelimiään – muovikaukaloon lätsähtelevät niin munuaiset kuin aivotkin ja useampi litra verta.
Tutusta ja arkisesta tilanteessa on tehty absurdi ja hämmentävä, joidenkin mielestä jopa vastenmielinen katsomiskokemus. Atkinsin videoissa inhottavat elementit ovat pikemminkin normi kuin poikkeus. Kiasman näyttelyn yhteydessä varoitetaankin, että Safe Conduct saattaa järkyttää joitakin katsojia.
– Taiteeni pohjana kulkee pyrkimys kytkeytyä äärimmäiseen kehollisuuteen ja lihallisuuteen, jonka haasteeksi ja vastakohdaksi muodostuu käyttämäni animaatiotekniikka. Tästä yhdistelmästä syntyy tietynlaista ällöttävyyttä, joka yhdistyy jäykkään tunnelmaan. Tämän kaiken voi kokea myös hauskana, ja sitä voi hyvällä syyllä kutsua slapstick-komiikaksi.
Kuolemanvakavaa Atkinsin videotaide ei todellakaan ole. Kun Safe Conductin mieshahmo repäisee irti nenänsä, veri lentää ja taustalla pauhaa kuluneista kulunein klassisen musiikin kappale eli Maurice Ravelin Bolero, latautuu tilanteeseen kieltämättä huvittaviakin piirteitä.
– Olen kiinnostunut sellaisista kulttuurin palasista ja osasista, joita on käytetty niin paljon, etteivät ne ole enää millään tavalla yhteydessä alkuperäiseen tarkoitukseensa. Pidän asioista, jotka jatkuvat siitä huolimatta, että niiden pitäisi jo olla ohitse. Bolerosta löytyy eräänlainen zombi-elementti: koko teoksen pitäisi olla kuollut, mutta silti se jaksaa porskuttaa eteenpäin.
Rikottavaksi tarkoitettua teknologiaa
Atkinsin videoista tekee kiinnostavan myös taiteilijan paradoksaalinen suhde teknologiaan. Atkins ei ole mikään tietokoneisiin ihailevasti suhtautuva nörtti, vaan hänelle kovalevy ja bittiavaruudet ovat välineitä, joiden kautta voi tutkia uutta teknogiaa, joka ikään kuin hengittää ja kuiskailee liikkuvan kuvapinnan takana.
– Nykyteknologian trendinä on yrittää olla piilossa ja kadota katseilta. Minä tahdon rikkoa teknologian: haluan tuoda sitä esille ja paljastaa sen sisukset.
Atkins ottaa konkreettiseksi esimerkiksi juuri tämän haastattelutilanteen.
– Kun joku katsoo televisiosta tai netistä tätä meidän haastatteluamme, hän ei ajattele kameraa eli välinettä, jolla tämä on tehty, vaan itse keskustelua. Kun taas katselet animoituja ihmishahmoja, joista huomaa selvästi etteivät ne ole aitoja, olet jollakin tavalla tietoinen välineestä eli tietokoneesta.
Yhä realistisemmiksi muuttuvien tietokoneanimaatioiden kohdalla puhutaan myös uncanny valleyn eli oudon laakson käsitteestä, jossa liian ihmismäinen hahmo herättää katsojassa torjuntaa ja jopa selittämättömiä inhon tunteita. Atkinsin mukaan oudon laakson kokemukset liittyvät myös hänen videotaiteeseensa.
– Oudosta laaksosta on tullut yhä arkisempi juttu. Kyse on asioista, jotka pyrkivät näyttämään aidoilta ja eläviltä, mutta ovat itse asiassa epäaitoja ja kuolleita. Teoksissani tulee esille tietynlainen pyrkimys epävarmuuteen: yleisö ei välttämättä tiedä, mitä on katsomassa.
Videopelimäisiä piirteitä
Ed Atkinsin taiteen estetiikasta löytyy myös runsaasti videopelimäisiä piirteitä. Hän muun muassa hyödyntää teoksissaan myös valmiita animoituja elementtejä. Tällaisia 3D-objekteja kaupataan ammattilaisille alan sivustoilla.
Taiteilija ei itse pelaa paljon, mutta pitää kyllä muutoin genrestä, joka hänen mielestään kärsii edelleen arvostuksen puutteesta.
– Mielestäni vielä ei löydy tarpeeksi foorumeja, joissa videopelit nostettaisiin samalle arvostuksen tasolle kuin vaikkapa kirjallisuus. Luen paljon alan julkaisuja ja pelimaailma pyörii usein mielessäni, koska kyse on loputtomasta jatkumosta ja tilasta. Teoksistani varmaan näkee, että ne ovat sellaisen henkilön käsialaa, joka pitää videopeleistä.
Kaikesta epämiellyttävästäkin visuaalisesta vyörytyksestä huolimatta Atkins toteaa, että hänen taiteensa pohjavire huokuu melankoliaa – ja se johtuu välineestä.
– Tietokone tuottaa jo itsessään melankolisia asioita, koska välineenä siitä loistaa aitouden poissaolo. Melankolia syntyy oudosta laaksosta ja oikean elämän puuttumisesta mutta myös siitä, että hyödynnän tietokoneanimaatiota väärällä tavalla. Tietokoneanimaatio on tarkoitettu lähinnä supersankareita ja videopelejä varten – ei siihen, että masentunut hahmo menee lentokentälle turvatarkastukseen, Ed Atkins summaa.
.