Vuonna 2006 plastiikkakirurgit avasivat australialaisen taiteilijan Stelarcin käsivarren ja syntyneeseen onteloon upotettiin korvan muotoinen tukirakenne, jonka päälle vedettiin ihosuikale. Vähitellen keinotekoiseen korvaan on kasvanut kudosta ja sille on kehittynyt oma verenkierto.
Ihan täydellinen korva ei vieläkään ole: korvannipukka puuttuu, ja se on tarkoitus muovata taiteilijan omilla kantasoluilla. Sitten korvaan asetetaan minikokoinen siru mikrofoneineen ja koko komeus yhdistetään langattomasti internettiin. Lopputuloksena on biomekaaninen ihminen, joka on sekoitus taideteosta ja tiedettä.
Tuntemattomien elämänmuotojen tutkimista
Stelarcin kolmas korva on yksi esimerkki siitä, mitä biotaiteen saralla on viime vuosina tapahtunut. Taidemuodon tiimoilta voidaan hakkeroida ihmiskehoa, tutkailla uusia ja tuntemattomia elämänmuotoja ja teettää maalauksia bakteereiden avulla.
– Biotaidetta on nykyisin helpompaa tehdä kuin 10-20 vuotta sitten. Erilaiset teknologiat ovat kehittyneet ja ne ovat myös paremmin saatavilla. Biotaide ei ole enää eristäytynyt taidemuoto, jota tehdään laboratorioiden kätköissä, Suomen biotaiteen seuran toiminnanjohtaja Erich Berger kertoo.
Kansainvälisestä joukosta taiteilijoita ja tutkijoita koostuva Suomen biotaiteen seura on pitänyt genren lippua korkealla jo vuodesta 2008. Kolme vuotta sitten seura sai valtionpalkinnon, ja nyt se on julkaissut yhteistyössä Aalto-yliopiston kanssa englanninkielisen Art as We Don't Know It -kirjan, jossa käsitellään biotaiteen ilmiöitä useasta eri näkökulmasta. Erich Bergerin mukaan nomen est omen.
– Esittelemme kirjassa taidetta, jota tehdään juuri nyt, ja jonka prosessit voivat olla vielä kesken – sellaista taidetta, jota ei tunneta, koska se ei ole vielä valmista.
Niinpä kirjassa pääsevät esille muun muassa avaruusbiologiaa hyödyntävät kokeilut, jotka viittaavat tulevaisuuteen. Esimerkiksi Andy Gracien kokeellisessa Deep Data Prototypes -teoksessa käytetään dataa, jota ovat taltioineet Voyagerin kaltaiset avaruusluotaimet. Simulaatiossa altistetaan mikroeliöitä ja kasveja äskettäin löydettyjen planeettojen painovoima- ja magneettikentille. Gracie tutkii teoksessaan sitä, millaisia mahdollisuuksia kaukaisimmista kaukaisin, avaruuden laidoilta taltioitu informaatio tarjoaa Maapallon elämänmuodoille.
Yksi Art as We Don't Know It -kirjan teemoista käsittelee ksenobiologiaa, jossa manipuloidaan ja syntetisoidaan erilaisia elämänmuotoja.
– Haluamme nostaa esille kysymyksiä siitä, onko muilla planeetoilla, tai mahdollisesti jopa Maapallolla, olemassa elämänmuotoja, joista emme tiedä mitään – tai onko tällaista uutta elämää mahdollista luoda, Erich Berger kertoo.
Bergerin mukaan biotaiteen ja tieteen enemmän tai vähemmän epäpyhässä liitossa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä: taiteilijoita ovat aina kiinnostaneet uudet ilmaisumuodot ja teknologiat, joiden kautta voi tarttua yhteiskunnallisiin ja eettisiin kysymyksiin.
Kolme vuotta sitten Suomen biotaiteen seura järjesti Aalto-yliopiston kanssa Merry CRISPR -workshopin, johon kuului kenttätutkimusta ja laboratoriotyöskentelyä. CRISPR viittaa tekniikkaan, jolla voidaan muokata geenejä. Taide ennakoi tieteen kehitystä: toissa vuonna kohistiin tapauksesta, jossa kiinalaistutkija oli muokannut CRISPR-tekniikan avulla kaksostyttöjen perimää.
Suomessa biotaidetta tekee muun muassa Kristiina Ljokkoi, joka hyödyntää elävissä veistoksissaan sieniä. Ulla Taipale ja Christina Stadlbauer taas ovat tutkineet urbaaneihin tiloihin tuotuja mehiläisiä Melliferopolis-projektissaan.
Hiivojen salaperäisen prosessit
Mutta kuinka syntyy hiivagrammi? Tämän kuun ajan Suomen biotaiteen seuran SOLU-näyttelytilassa on esillä Johanna Rotkon hiivagrammeja, joiden valmistusprosessi vaatii sekä aikaa että vaivaa.
Ensin Rotko viljelee kasvualustalla erilaisia hiivalajeja. Sitten hän valmistaa tietokoneella rasterikuvan, joka tulostetaan kalvolle. Kalvo asetetaan petrimaljan kanteen, ja maljan pohjalla on hiivakasvusto. Kalvossa olevaa kuvaa valaistaan kaksi vuorokautta ultraviolettivalolla.
Rasterikuvan mustat osat eivät päästä uv-valoa läpi, kun taas vaaleat kohdat läpäissyt valo tappaa ja muuntelee hiivasoluja. Tällaisen vaihtelun takia hiivasolukkoon alkaa muodostua kuva. Sitten prosessi alkaa elämään omaa elämäänsä.
– Mielenkiintoisinta tässä on se, että lopputulos on aina erilainen. On myös kiehtovaa, että voi työskennellä erilaisten organismien, kuten hiivojen ja homeen kanssa, Johanna Rotko toteaa.
Mitä tahansa hiivaa ei tällaisissa taideteoksissa voi hyödyntää. Rotko käyttää teollisia oluthiivoja eli fermentis-tuoteperhettä. Hän on myös testannut geenimuunneltujen hiivojen lisäksi villihiivoja.
– Esimerkiksi leivinhiiva lähtee kasvamaan todella nopeasti ja yleensä se umpeutuu. Siitä tulee harmaata ja se voi myös kuplia liikaa. Käytettävät grammamäärät ovat hyvin tarkkoja: jos hiivaa laittaa liikaa, lopputulos on väritön eikä kuva valotu ollenkaan.
Mustaa, kellertävää, oranssia, mustaa ja vihertävää ja sinertävää väriä hiivagrammit saavat kasvualustassa olevasta mustikasta, kurkumasta, spirulinasta ja hiilestä.
– Hiili tuo kuvan parhaiten esille. Kurkuma-alustalla hiiva taas elää ihan eri tavalla – kuvat eivät ole ihan niin selkeitä, mutta lopputulos on kiinnostavampi, Rotko kertoo.
Elämän ja kuoleman arvaamattomuutta
Biotaiteen kentällä tehdään tällä hetkellä myös bakteerigrammeja, jotka syntyvät samaan tapaan kuin hiivagrammit. Pohjimmiltaan tällaisten grammien kohdalla kyse on jatkumosta, joka viittaa 1800-luvulla kehitettyihin valokuvaustekniikoihin kuten antotypiaan, jossa hyödynnetään kasvien valoherkkiä osia ja auringonvaloa.
Visuaalisen puolen ja taidehistoriallisen kontekstin lisäksi Johanna Rotkon hiivagrammeihin liittyy myös syvempi merkitys: niissä taltioidaan elämän ja kuoleman kehää ja arvaamattomuutta.
– Taustalla tässä on ollut koko ajan oman luontosuhteen tutkiminen, mikä heijastuu Maapallon yleisestä tilasta ja biodiversiteetin katoamisesta. Meidän aikamme tekee sen, että pakkohan tällaisia asioita on miettiä.
Petrimaljan pohjalle valottuneet hiivagrammit tarjoavat myös yllätyksiä: ne saattavat vaikuttaa lyhytikäisiltä ja haurailta, mutta parhaimmillaan ne voivat säilyä katsomiskelpoisina vuosikausia. Syynä voi olla se, että kasvualustasta katoavat kaikki ravinteet, ja myös ilmalukko on suojaava tekijä.
Johanna Rotkon kokeilut hiivojen parissa jatkuvat ja tarjoavat jatkuvasti yllätyksiä.
– Viime kesän näyttelyssä petrimaljan reunoihin syntyi oranssia hometta. Se näytti valtavan kauniilta, Rotko huokaa.
Aiheesta voi keskustella torstaihin kello 23.00:een asti.