Vielä muutama viikko sitten kirjoitin kolumnia kiireestä.
Aihe tuntui tärkeältä. Minua mietitytti yliopiston ylivirittynyt työkulttuuri, tuttavien kokemukset työuupumuksesta sekä tuore ajankäyttötutkimus, jonka mukaan ruuhkavuosia elävistä kaksi kolmasosaa kokee, että oma arki on melko raskasta.
Kirjoituksessa pohdin, että vauhtisokea yhteiskunta on kuin ylikierroksilla käyvä karuselli.
Etenemme niin lujaa, ettei kukaan ehdi katsella maisemia. Pelokkaimmat laittavat silmät kiinni. Joillekin tulee huono olo.
Pohdin myös, miksi tehokkuutta ihannoivassa yhteiskunnassa joutilaisuus on niin epäilyttävää, että kannattaa aina varmuuden vuoksi mainita olevansa superkiireinen.
Sitten koronaepidemia rantautui Suomeen.
Kirjoitus vauhtisokeudesta ja arkisista kiireistä näytti naurettavalta.
Ylettömän puuhastelun sijaan kiireestä tuli elämän ja kuoleman kysymys.
Kiire ei kuitenkaan kadonnut, vaan se muutti muotoaan. Ylettömän puuhastelun sijaan kiireestä tuli elämän ja kuoleman kysymys.
Julkisuuteen tulleet kertomukset italialaisilta teho-osastoilta olivat pysäyttäviä. Tätä kirjoittaessa Suomessa valmistaudutaan lisäämään tehohoidon resursseja siirtämällä kiireettömiä leikkauksia.
Yhtäkkiä kiirepuhe sai uudet mittasuhteet.
Ennen koronaepidemiaa yleinen kiirepuhe valtasi koko yhteiskunnan. Yliopistossa juostiin kilpaa niin kovaa, että yleisin puheenaihe oli se, kuinka kukaan ei ehdi lukemaan mitään.
Kaikki touhottivat niin paljon, ettei itsekään oikein uskaltanut olla touhottamatta.
Myös muilla aloilla asiantuntijat ja konsultit ryntäilivät seminaarista toiseen: yhteiskunnan viheliäiset ongelmat odottivat ratkaisua nopeasti.
Tuntui siltä, että kaikki touhottivat niin paljon, ettei itsekään oikein uskaltanut olla touhottamatta. Kukaan ei tuntunut tietävän miksi kaikilla on niin kiire.
Sitten koronatilanne muuttui vakavaksi. Seurasi peruutuksien aalto. Yksikään kilpailu, konferenssi tai seminaari ei ollut niin tärkeä, etteikö sitä voisi siirtää tai perua.
Suomi siirtyi valmiuslain aikaan. Yliopistojen ovet suljettiin.
Ennen valmiuslakia yllättävän moni tutkija vaikutti helpottuneelta peruutuksista. Ehkä se kertoi siitä, että työsuunnitelmat olivat alkujaan ylimitoitettuja.
Ehkä monella meni niin lujaa, että kierroksien laskemiseksi tarvittiin katastrofi.
Kiire on yhteiskunnallinen kysymys. Samaan aikaan kun poikkeustilanne sai toiset ihastelemaan etätyön autuutta ja työrauhaa, toiset jännittävät miten tästä kaikesta selvitään.
Omasta asemasta yhteiskunnassa kertoo se, miettiikö nyt rahaa vai elämänarvoja uusiksi.
Molempia voi toki miettiä yhtä aikaa. Silti epäilen, että freelancerit, yrittäjät ja monet pienet toimijat ovat pakotettuja pohtimaan enemmän rahaa kuin syvällisiä ajatuksia. Terveyden ohella monen talous ja työpaikka ovat uhattuna.
Tyhjät ravintolat, jumppasalit ja teatterit ovat surullinen näky.
Aika näyttää, lisääntyykö ymmärrys eri asemissa olevien ihmisten välillä.Itse olen jo pitkään kaivannut arjen solidaarisuutta, erityisesti suhteessa erilaisiin töihin, työsuhteisiin ja elämäntilanteisiin.
Meneillä olevassa kriisitilanteessa myös presidentti Sauli Niinistö peräänkuulutti katseen kohdistamista oman navan ulkopuolelle.
Moni kolumnisti on tarttunut ajatukseen toiveikkaasti. Ylen haastattelemat asiantuntijat pohtivat, että kenties poikkeustilanne rakentaa ihmisten välistä luottamusta ja kasvattaa talkoohenkeä.
Helsingin Sanomien esseessä Saska Saarikoski spekuloi koronaviruksen olevan käännekohta, joka pakottaa turbokapitalismin ja globalisaation peruutusvaihteelle.
Pahoin pelkään, että talkoohengestä palataan kriisin jälkeen tutuille urille.
Jälkiviisaana voi todeta, että asiasta olisi voinut keskustella jo ennen tätä kriisiä.
Optimismi voi osoittautua julmaksi. Pahoin pelkään, että talkoohengestä palataankriisin jälkeen tutuille urille.
Vauhti kiihtyy, kilpailu kiristyy ja arvot kovenevat. Ajan hengen mukaan on oma syy, jos voimat tai rahat eivät riitä.
Takaiskuihin kun olisi pitänyt varautua säästämällä puskurirahastoa syntymästä saakka.
Mutta ennen kuin palaamme tuttuun päiväjärjestykseen, muistutan talkoomahdollisuuksista. Esimerkiksi kulttuurialan toimijoita voi tukea sillä, että et vaadi hyvitystä perutun esityksen lipuista. Urheiluseuroja voi kannatella poikkeuksellisen tilanteen yli hoitamalla kausimaksut tuttuun tapaan.
Maailma on tyly paikka, mutta on lopulta meistä itsestämme kiinni kuinka tyly.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Turun yliopistossa. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja. Tekstiä kirjoittaessa Suomessa koronatartuntoja oli 272, mutta todellista määrää ei tiedetä. Kirjoituspäivänä hallitus teki historiallisen päätöksen koulujen sulkemisesta.
Kolumnista voi keskustella 24.3. klo 23:00 asti.