Keskiviikko, 13.3.1940, sota on päättynyt. Mustin surunauhoin varustetut liput on laskettu puolitankoon koko maassa. Voisi kuvitella, että rauha olisi ollut helpotus ja ilon aihe, mutta suomalaisten sydämissä oli surua ja tuskaa. Sota, joka oli loppunut yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, oli tuonut suomalaiskoteihin kuolemaa ja menetyksiä: kuka oli menettänyt läheisensä - isän, pojan, veljen -, kuka kotinsa ja kotiseutunsa.
Tulevana viikonloppuna monet käyvät sankarihautausmailla muistelemassa heitä, jotka eivät palanneet sodasta.
Sankarikuoleman kokivat talvisodassa myös kymmenet suomalaissotilaat, joiden äidinkieli oli venäjä. Heidän sotatiestään on kirjoitettu tähän mennessä vain vähän.
Kannaksen venäläiskylien miehet puolustivat isänmaataan, kotejaan ja kotiseutuaan
Rumbinien perheeseen tuli kaksi kaatumisilmoitusta: talvisota vei perheeltä veljekset Dimitrin ja Feodorin. He kokivat sankarikuoleman Mannerheim-linjan ankarissa taisteluissa Muolaassa helmikuussa 1940: ensin kaatui Dimitri 21.2.1940 ja neljää päivää myöhemmin, 25.2. - hänen nuorempi veljensä Feodor. Dimitri oli kuollessaan 28-vuotias ja Feodor 26-vuotias.
Silminnäkijät kertoivat, että Feodor nähtyään Dimitri-veljensä kaatuneen taistelussa päätti hakea hänen ruumiinsa pois vihollisen puolelta ja samalla kostaa hänen kuolemansa. Hän sai kuitenkin itse osuman, mutta jatkoi taistelua, kunnes haavoittui kuolettavasti. Feodor Rumbin kuoli muutaman päivän päästä sotilassairaalassa.
Dimitri ja Feodor Rumbinin muisto elää Hämeenlinnassa heidän siskonsa Lidia Ustinovin (os. Rumbin) perheessä. Lidia oli 12-vuotias, kun tuli tieto, että hänen veljensä ovat kaatuneet. Lidian muistoissa he ovat säilyneet ikuisesti nuorukaisina, joilla oli koko elämä edessä. Feodor kuoli poikamiehenä, mutta vanhempi veli Dimitri oli ehtinyt mennä naimisiin vähän ennen sotaa.
- Mitja (Dimitri) oli rauhallinen. Hän tykkäsi käydä sienessä. Fedja (Feodor) oli iloinen poika, rakasti tansseja. Hänellä oli morsian, kaunotar Verotška. Fedja suunnitteli menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Vera oli rikkaasta perheestä. Kovasti hän Veraansa rakasti! Mitja ja hänen morsiamensa Anna heilastelivat isossa saaressa, se oli heidän lempipaikkansa. Muistan, kuinka isä ja äiti siunasivat heidät ikonilla meidän kodissamme. Sitten meillä pidettiin häät. Njutan (Anna) piti perinteiden mukaisesti lakaista häiden jälkeisenä aamuna lattialle levitetyt oljet, sillä tavalla selvitettiin, minkälainen emäntä hänestä tulee. Mitjan puolestaan piti ostaa morsiamen ystävättärille suklaakonvehteja. Miehet otettiin palvelukseen syksyllä 1939. Njuta ehti saada kirjeen, jossa Mitja neuvoi, kuinka pellot kynnetään. Fedjalta taas tuli kirje, jossa oli runonpätkä: “Täällä seison, tulee lentäen pieni luoti, joka vie nuoren elämän”. Fedja oli hyvin vihainen, hän otti paljon venäläisiä vangiksi. En tiedä, onko se totta vai ei, mutta puhuttiin, että hän olisi mennyt sodan aikana kotikylään ja soittanut kirkonkelloja. Kun hautasimme Feodoria, muistan kuinka hän makasi avoimessa arkussa. Hänen hiuksensa olivat kiharat ja jalassa olivat mutaiset saappaat, - muistelee kyynelsilmin kaatunutta veljeään 93-vuotias Lidia Ustinov.
Dimitri ja Feodor Rumbin sotivat Erillisen pataljoonan 4 (Er.P 4:n) riveissä. Se oli muodostettu lokakuussa 1939 Kannaksen Karjalassa sijaitsevan Muolaan kunnan miehistä. Sen ensimmäistä komppaniaa on kutsuttu “Kyyrölän komppaniaksi”, sillä se oli koottu melkein kokonaan Muolaan neljän venäjänkielisen ortodoksikylän - Kyyrölän, Kanganpellon, Sudenojan ja Parkkilan - miehistä.
Sodan alkaessa kylissä asui noin 1900 ihmistä. Melkein kaikki heistä olivat alueelle 1700-luvulla Jaroslavlin kuvernementista siirrettyjen maaorjien jälkeläisiä. Heidän äidinkielensä oli venäjä ja uskonnoltaan he olivat ortodokseja. Perheissä noudatettiin venäläisiä ortodoksitapoja. Kyyrölän savenvalajamestareiden maine oli kiirinyt ympäri Suomea. Miehet liikkuivat paljon kylien ulkopuolella tuotteidensa myyntimatkoilla. Siksi he osasivat hyvin myös suomea. Kyyrölän vapaapalokunnan toiminta oli hyvin järjestetty.
Kyyrölän komppanian miehet puolustivat talvisodassa ei pelkästään isänmaataan ja sen kansalaisia, vaan aivan konkreettisesti omia kotejaan ja kotiseutuaan. Etulinja meni venäläiskylien poikki: juoksuhaudoissa olleet sotilaat näkivät edessään talot, jotka olivat jo vihollisen hallussa, ja heidän takanaan oli taloja, joista siviilit oli jo evakuoitu pois, mutta joissa oli vielä muistoja rauhanajan kotilieden lämmöstä ja kaikesta siitä aineellisesta hyvästä, jota ihmiset olivat varanneet talven varalle. Yön pimeydessä sotilaat saattoivat käydä kotitaloissaan hakemassa täydennystä sotilasmuonaan omista ruokavarastoista.
Kyyrölän komppaniassa soti myös hämeenlinnalaisen Antonina Sosunov-Perälän isä Vasili Sosunov. Hän palasi sodasta elävänä ja vahingoittumattomana kotiin keväällä 1940. Loimaalla, jonne hänen perheensä muiden kyyröläläisten mukana oli evakuoitu, häntä odotti iloinen uutinen.
- Kummitätini Klaudia Taipale kertoi, että huhtikuun alun keväisenä päivänä hän oli ollut kävelyllä kylätiellä Loimaalla, kun häntä vastaan oli tullut isäni, hänen serkkunsa. Vasili oli ilmoittanut iloisesti, että sota on loppu ja että hänellä on toinenkin iloinen asia: “Meille on syntynyt pieni tyttö, tulisitko kummiksi?” Se pieni tyttö olin minä, - kertoo Antonina, joka täyttää kuukauden kuluttua 80 vuotta.
Antoninan äiti Klaudia oli viimeisillään raskaana niin talvella 1939, kuin kesällä 1944, kun Kyyrölästä piti kiireen vilkkaa lähteä evakkoon. Kun kesäkuussa 1944 evakkomatkalla alkoi synnytys, niin vastuu nuoremmista sisaruksista jäi Antoninan isosiskolle, 12-vuotiaalle Annalle, jonka tehtäväksi tuli tuoda perhe uusille asuinsijoille.
Antonina Kyyrölä-kerhon puheenjohtajan ominaisuudessa tekee kaikkensa, että muisto Kyyrölästä, sen asukkaista, perinteistä ja tavoista säilyisivät jälkipolvillekin. Joka vuosi hän ja muut kerhon aktiivijäsenet matkustavat Karjalan kannakselle Venäjälle käydäkseen siellä lepäävien omaisten haudoilla ja paikoissa, joissa ennen seisoivat heidän kotitalonsa.
- Käymme vuosittain Kyyrölässä laskemassa seppeleen sankarivainajien muistolle, ja itsenäisyyspäivänä sytytämme kynttilät meitä puolustaneiden sankarivainajien muistolle. Emme ole unohtaneet heitä, - sanoo Antonina.
Antonina kertoo, ettei hänen isänsä juurikaan muistellut sotaa perhepiirissä, mutta kun kylään tulivat isän sotakaverit, on mahdollista, että puhe kääntyi yhdessä koettuun.
- Miehet, jotka olivat olleet sodassa, eivät siitä kovin paljon puhuneet. Mutta muistan, kuinka lapsuudessa meidän kammariimme kokoontui miesporukka. Mistä he siellä puhuivat, sitä on vaikea sanoa, koska olin lapsi, mutta varmaan he puhuivat myös sodasta.
Tiedot Kyyrölän miesten sotataipaleesta on koottu Eugen Usanon kirjaan “Muolaan-Kyyrölän miehet talvisodassa 1939-1940 Er.P 4:n riveissä". Eugenin isä Ivan (Johannes) oli Antoninan isän Vasilin hyvä ystävä ja naapuri. Yhdessä he sotivat myös talvisodassa.
Kyyröläläisiä sotilaita, jotka voisivat itse kertoa, miltä tuntui olla juoksuhaudassa 40 asteen pakkasessa, kuulla linjojen toiselta puolelta venäjän kieltä ja tajuta, että se oli samanaikaisesti sekä oma äidinkieli että vihollisen kieli, ei ole juurikaan enää elossa.
Voi vain kuvitella, mitä he tunsivat, kun perääntymisvaiheessa piti sytyttää tuleen omat kotitalot. Tai kun he uudenvuodenyönä kuulivat tuhoutuneelta kirkolta kellojen soittoa. Kuten Lidia Ustinov edellä kertoi, se oli ilmeisesti hänen veljensä Feodor, joka nousi kellotorniin ja vaaroja uhmaten alkoi soittaa kelloja kuin rauhan aikana… Häntä taisivat suojella korkeammat voimat, sillä hän palasi ehjänä omaan juoksuhautaansa, siitäkin huolimatta, että kellonsoitosta hermostunut vihollinen avasi tykistötulen.
Erillispataljoona 4:n päällystö koostui melkein kokonaan suomenkielisistä upseereista. He arvostivat suuresti venäjänkielisten sotilaiden isänmaallisuutta ja urheutta. Yöllisestä taistelusta Muolaanjärven jäällä 25.1.1940, jossa kyyröläläismiesten 19 hengen partio tuhosi noin komppanianvahvuisen vihollisjoukon, kaikki partioon osallistuneet sotilaat saivat kunniamerkin, joko Vapauden ristin (VR) tai Vapauden mitalin (VM).
Silti kyyröläläisten luotettavuutta saatettiin epäillä heidän venäläisyytensä takia. Epäily oli kuitenkin turha, korostavat heidän jälkeläisensä.
- Ei voi ajatella niin, niin kuin jotkut ajattelevat, että koska he olivat venäjänkielentaitoisia, pystyivät kuuntelemaan radiota ja tulkkaamaan, he olisivat olleet venäläisten puolella. Ei, he olivat isänmaansa, Suomen puolella, - korostaa Antonina.
Esimerkkinä tällaisesta oman maan ja kotiseudun puolella olemisesta ja sen palvelemisesta käy erään kyyröläläisen sotilaan teko, joka on kuvattu Toivo Lipposen kirjassa “Kersanttina Kannaksen Kamppailuissa” (1940). Sotilas, joka näki, että hänen kotitalonsa oli tuhoutunut vihollisen tulituksessa, kääntyi komppaniapäällikön puoleen ja pyysi tältä konepistoolia. Hämmästyneeseen kysymykseen “Mitä te sillä tekisitte?” sotilas vastasi: “Maksaisin venäläiselle kotini hävityksen”. Näin hän sai konepistoolin ja pari toveria mukaansa, hiipi yön pimeydessä vihollisen puolelle ja maksoi verisesti kotinsa tuhon.
Kyyrölän venäjänkielisten sotilaiden isänmaallisuus ja urheus tekivät Lipposeen suuren vaikutuksen. Kirjassaan hän kääntyykin länsisuomalaisten puoleen: “Jos sinne jonnekin joskus nousee uusi Kyyrölä, Sudenoja tai Kangaspelto, älkää vahingossakaan osoittako sormella, mikäli kuulette niiden kylien kujilla venäjänkieltä. Niiden kylien miehet ovat verellään ostaneet oikeuden elää ja rakentaa tässä vapaassa maassa tasa-arvoisina suomalaisina”.
Talvisodassa kaatui noin 30 “Kyyrölän komppanian” miestä. Heistä noin 25 lepää Kyyrölän sankarihautausmaalla Karjalan kannaksella. Kyyröläläisiä on haudattu myös muilla paikkakunnilla, muun muassa Lappeenrannassa ja Loimaalla, jonne Kannaksen venäläiskylien asukkaita oli evakuoitu.
Sota toi terijokelaiseen Kochin perheeseen kolme suruviestiä
Hyvin isänmaallisia oltiin myös terijoenvenäläisten Konstantin ja Nadezhda Kochin perheessä. Entinen tsaarin upseeri, joka oli saanut Suomen kansalaisuuden vuonna 1927, ja Helsingissä syntynyt venäjänkielisen perheen tytär saivat kymmenen lasta, joista kolme menehtyi vuosien 1939-1944 sodissa.
Talvisodassa perhe menetti esikoispoikansa Igorin. Hän oli kuollessaan 21-vuotias.
Näin hänen kaatumisestaan kertoo Helka Ahava, Igorin Julia-sisaren tytär.
- Igor kuoli traagisesti Summassa helmikuussa 1940, niinä päivinä, kun Mannerheim-linja murtui. Tilanne rintamalla oli muuttunut kriittiseksi, ja jopa sellaiset pojat kuin Igor, joilla ei ollut sotilaskoulutusta, heitettiin tuleen. Hän ei palannut sieltä elävänä.
Igor, jota ystävät kutsuivat Jokoraksi, oli urheilullinen nuorukainen, joka kuului Terijoen suojeluskuntapoikiin.
Igor rakasti Helkaa, jonka kanssa haaveili perheen perustamisesta. Igor halusi myös seurata isänsä jalanjälkiä ja ryhtyä papiksi.
Nämä haaveet eivät kuitenkaan toteutuneet.
Vuoden 1939 kesällä Igor, joka oli liittynyt Terijoen suojeluskuntapoikiin edellisenä syksynä, lähti vapaaehtoisena Kannaksen linnoitustöihin, ja myöhemmin syksyllä, Ylimääräisten harjoitusten (YH) eli käytännössä liikekannallepanon aikana osallistui rajan valvontaan. Sodan alettua suojeluskuntapojat siirrettiin Viipuriin koulutuskeskukseen.
Helmikuussa 1940 Igorilta ei enää tullut kirjeitä. Perheen huoli pojan ja veljen kohtalosta kasvoi. Lydia-sisar, joka oli töissä sotasairaalassa, kuuli, että Igor olisi tuotu Rauhan sairaalaan Joutsenossa. Sieltä kuitenkin vastattiin: “Igoria ei ole eikä ole ollut Rauhassa”.
Vasta sodan jälkeen perhe sai tietää Igorin elämän viimeisistä päivistä, tunneista ja minuuteista. Hän koki sankarikuoleman Summassa helmikuun ankarissa taisteluissa.
Mutta Igorin ei välttämättä olisi tarvinnut kuolla, sillä suojeluskuntapoikia ei pitänyt lähettää etulinjaan. Mutta kohtalo puuttui peliin.
- Ehtona sille, että pojat lähetettiin rintamalle, oli, ettei heitä saanut viedä etulinjaan. Osaston komentajalla oli rintataskussaan paperi, jossa tämä nimenomaan kiellettiin. Mutta hän haavoittui, ja kirje joutui hänen mukanaan sotasairaalaan. Näin pojat joutuivat kovimpaan mahdolliseen paikkaan, - kertoo Igorin sisarentytär Helka Ahava.
Tilanne Summassa oli kauhistuttava. Pakkasta oli 40 astetta. Oli pimeää, ympärillä ammuttiin kaikilla mahdollisilla aseilla. Panssarivaunut rymisivät. Oli mahdotonta sanoa, missä olivat omat ja missä vihollinen.
Taistelu, johon Igor osallistui, on kuvattu E. Oksasen kirjassa “Summan miehet” (1984). Osasto Hilden koostui kannakselaisista koulupojista. Nuorimmat olivat vain 16-vuotiaita. He olivat siviilikamppeissa, kun heidät tuotiin yön pimeydessä kuorma-autoilla Viipurista ja sanottiin: “Alkakaa kaivaa lumeen asemia itsellenne”. Aamulla pojat huomasivat, että piikkilanka, joka erotti omat ja vihollisen linjat, ei ole heidän edessään, vaan takanaan. Vain harvat selvisivät hengissä tästä taistelusta. Kerrottiin, että taistelun äänien seasta kuului itkunpillahduksia, mutta pojat eivät omin lupineen poistuneet asemistaan.
Igorin ruumis jäi kentälle. Sitä ei löytynyt edes vuonna 1941, kun suomalaiset valtasivat Kannaksen takaisin ja aloittivat kadonneiksi julistettujen vainajien etsinnät. Igorin viimeisistä hetkistä kertoivat sodan jälkeen hänen toverinsa, jotka selvisivät taistelusta hengissä.
- Komentaja kirjoitti sodan jälkeen isälle, että Igor on mahdollisesti elossa, että hän olisi liittynyt muihin suomalaisjoukkoihin. Mutta se toivo osoittautui turhaksi. Igor kaatui. Hänen toverinsa kertoivat, että hän vetäytyi viimeisenä, suojaten tulellaan muita, - kertoi muutama vuosi sitten Yle Novostin haastattelussa Igorin sisko Lydia.
Igor haudattiin kesäkuussa 1940 Kochien ja Fursejeffien sukuhautaan Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa Helsingissä. Igorin tyhjän arkun siunasi hänen isänsä Konstantin.
Sukuhautaan on haudattu myös Igorin sisko ja veli, Judith ja Cyrill. Judith kuoli traagisesti vuonna 1943 miinanraivauksessa Hangossa, ja Cyrill kaatui puna-armeijan suurhyökkäyksessä Kannaksella kesällä 1944.
Perheen äidillä oli sodan lopussa kolme sururistiä. Sellaisen saivat kaatuneiden lähiomaiset.
Polku Igorin, Judithin ja Cyrillin haudalle ei kasva umpeen. Sukulaiset käyvät haudalla kaikkina juhlapyhinä.
- Jopa vanhin sisar Lydia - huolimatta korkeasta 102 vuoden iästään - käy edelleen haudalla. Tuomme sinne aina juhlapyhinä kukkia ja sytytämme kynttilöitä, - kertoo Helka.
Entä mitä tapahtui Igorin tyttöystävälle, jonka sulhanen ei koskaan palannut sodasta?
Helka säilytti kaikki Igorin kirjeet elämänsä loppuun asti. Lisäksi Igorin äiti lahjoitti hänelle sormuksen, jonka oli itse saanut mieheltään lahjaksi Igorin syntymän kunniaksi.
Suomenvenäläiset todistivat, ettei ole syytä epäillä heidän lojaalisuuttaan Suomea kohtaan
Suomessa puhutaan paljon "talvisodan ihmeestä", siis siitä, kuinka kansa, niin entiset "valkoiset" kuin "punaisetkin", yhdistyivät yhteisen vihollisen uhan edessä.
Osana tätä ihmettä voidaan pitää myös suomenvenäläisten urhoollisuutta sodassa. He eivät hetkeäkään epäröineet, puolustavatko he isänmaata vihollista vastaan, joka puhui heidän kanssaan samaa kieltä.
Oli kuitenkin olemassa asioita, jotka olisivat voineet herättää näissä ihmisissä myös muunlaisia mielialoja. Vuonna 1918 kansalaissodan myllerryksessä Viipurissa ja muissakin paikoissa, mm. Muolaassa, ihmisiä tapettiin vain sen takia, että he puhuivat venäjää ja olivat uskonnoltaan ortodokseja. Ortodoksikirkkoja tuhottiin itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Ja yhteiskunnassa oli ennen sotia paljon venäläisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä.
Sotaan liittyy vieläkin kipeitä tunteita suomenvenäläisten keskuudessa, sanoo tutkija Veronica Shenshin, joka on kirjoittanut tutkimuksen "Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa".
- Ne paikalliset venäläiset, jotka kärsivät venäläisvastaisista mielialoista ennen sotaa, kokivat ristiriitaisia tunteita. Ihmisten muistissa olivat vuoden 1918 veriset tapahtumat. Venäjänkieliset saattoivat kohdata vihamielisyyttä ja jopa syrjintää kielen ja uskonnon perusteella. Siksi oli mahdollista, että osa venäläisistä, jotka olivat asuneet Suomessa jo autonomian ajoista saakka, koki, ettei Suomi heitä aivan kokonaan hyväksy, sillä heillä venäläisinä ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin kantaväestöllä. Monet heistä päättivät silloin vaihtaa sukunimensä suomalaiseksi ja lopettivat venäjän puhumisen. Hieman toinen tilanne oli heillä, jotka Venäjän vuoden 1917 bolshevikkivallankumouksen jälkeen saivat turvapaikan Suomesta, sekä heillä, jotka myöhemmin joutuivat lähtemään evakkoon kodeistaanKarjalan kannakselta. Heidän joukossa oli myös sellaisia jotka kokivat kiitollisuutta Suomea kohtaan ja olivat siksi valmiita puolustamaan sitä sodassa.
Tarkkoja tietoja sodassa olleiden ja kaatuneiden suomenvenäläisten määrästä ei ole
Paljonko talvisodassa soti ja kaatui suomenvenäläisiä? Tästä ei ole olemassa tarkkoja tietoja.
Sotaveteraaniliitosta kerrottiin, että miehille rintamasotilastunnuksia alettiin myöntää vuonna 1969. Silloin veteraanistatuksen ja siihen liittyvät edut saivat myös ne venäjänkieliset rintamamiehet, joilla oli Suomen kansalaisuus.
Sen sijaan he, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia sodan aikana, saivat rintamasotilastunnuksen vasta vuonna 1992.
Joka tapauksessa on kyse sadoista ihmisistä. Kaatuneita on ainakin puolensataa.
Suomessa sodassa kaatuneiden muisto elää sankarihautausmailla ja Pro Patria -marmoritauluissa. Suomen juutalaisilla ja tataareilla on omat muistotaulunsa. Missä ovat suomenvenäläisten Pro Patria -taulut?
Onnistuimme löytämään vain yhden sellaisen muistolaatan. Se sijaitsee Nikolskin ortodoksisella hautausmaalla Helsingissä. Siinä on yhden talvisodassa kaatuneen nimi.
Kansallisarkiston Sotasurmat-tietokannasta (siirryt toiseen palveluun) selviävät seuraavat tiedot: Sinkevitsch Vasili Vasiljevitsh - jääkäri, puutarhuri, syntynyt Helsingissä 1916, haavoittui Hatjalahdessa Kuolemajärvellä 23.12.1939, kuoli sotasairaalassa 26.12.1939.
Hatjalahden taistelussa Karjalan kannaksella jouluaatonaattona 1939 suomalaiset lähtivät vastahyökkäykseen, mutta operaatio epäonnistui. Tappiot olivat valtavat: 361 kaatunutta, 777 haavoittunutta ja 190 kadonnutta. Vasili oli yksi haavoittuneista.
Viereisellä Hietaniemen ortodoksisella hautausmaalla sankarivainajien haudat sijaitsevat hautausmaan laidalla. Suurin osa valkoisista risteistä kuuluu jatkosodassa 1941-1944 kaatuneille. Niiden joukossa on monia venäläisnimiä.
Talvisodassa kaatuneitten joukossa on vain yksi venäläinen sukunimi. Kyseessä on vuonna 1904 syntynyt sotamies Evgenij Surenkin. Sotasurma-tietokanta kertoo, että hän oli syntynyt Kivennavalla Karjalan kannaksella, ammatiksi on mainittu työmies, siviilisääty naimisissa. Surenkin kaatui Taipaleessa Karjalan kannaksella 19.21940. Elävät kukat hänen haudallaan kertovat, ettei häntä ole unohdettu.
