Helena Salo pudottautuu käsiensä varaan ja ponnistaa jalat seinälle. Salo toistaa liikkeen kuvaajan toiveesta monta kertaa. Kuvaajaa huolestuttaa, että Salon selkään alkaa sattua. “Pystytkö vielä kerran?”
25-vuotiasta Saloa naurattaa.
Hän antoi muutama vuosi sitten kasvot selkäkivulle. Pahimmillaan pelkkä suun avaaminen lähetti sähköiskumaisen kivun koko kehon läpi.
Nyt hän haluaa olla kasvot toipumiselle.
Pitkittyneestä kivusta (Lääkärilehti) huolimatta hän voi elää normaalia elämää ja harrastaa liikuntaa, jopa rakastamaansa brasilialaista jujutsua. Hän uskoo, että sama voisi olla mahdollista monelle muullekin kohtalotoverilleen.
– Se vaatii ihan valtavaa työntekoa pitkään. Sen lisäksi tähtien on oltava oikeilla paikoillaan: sain apua, osasin ottaa sitä vastaan ja sain omilta läheisiltäni valtavasti tukea, kertoo Salo.
Salon kohdalla kysymys ei ole siitä, että kivun syy olisi selvinnyt, hän olisi saanut jotain uutta lääkettä tai että kipu olisi loppunut.
Salo on oppinut ymmärtämään ja hallitsemaan kipua.
Hallinta perustuu kipuun tottuneiden aivojen toiminnan muokkaamiseen. Samaan tapaan kuin lihaksia kasvatetaan painojen nostelulla, aivoja opetetaan päästämään irti kivusta. Kuntoutus perustuu biopsykososiaaliseen menetelmään, (Physical Therapy) jossa otetaan kokonaisvaltaisesti huomioon keho, tunteet, ajatukset ja sosiaaliset suhteet.
Kipu vaatii todistelua
Helsingissä asuva Helena Salo muistaa edelleen hetken, jolloin hänen selkäkipunsa alkoi. Hän oli 13-vuotias, eikä hän yhtäkkiä päässytkään olohuoneen nojatuolista ylös ilman apua.
Kovasta kivusta huolimatta Saloa ei viety lääkäriin, eikä hän olisi sinne edes halunnut. Hän jatkoi tukivyön ja kipulääkkeiden avulla koulussa ja harrastuksissa. Joinakin päivinä oli pakko jäädä kotiin.
Vanhemmat käyttivät tytärtään naprapaatilla, joka neuvoi venyttelemään takareisiä ja vahvistamaan vatsalihaksia. Salo teki harjoituksia tunnollisesti. Hän venyi lopulta spagaatiin, mutta kivut eivät loppuneet.
– Kipuani vähäteltiin aina. Esimerkiksi jotkut vanhemmat sukulaiset sanoivat, että koska olen lapsi, en tiedä kivusta mitään. Lopetin kivusta puhumisen vuosiksi, kertoo Salo.
Oulun yliopiston fysiatrian professori Jaro Karppinen ei pidä Salon tilannetta mitenkään harvinaisena: edes lääkärit eivät aina osaa suhtautua potilaan pitkittyneeseen kipuun vakavasti. Moni potilas kokee, että hänen pitää todistella kipuaan, sillä kivun selittäminen saati ymmärtäminen ei ole helppoa.
Salo haki itse ensimmäisen kerran apua kipuun vasta täysi-ikäisenä. Hän oli aloittanut brasilialaisen jujutsun ja treenikaverit näkivät, miten kipeä Salo välillä oli.
Kivun syy selviää vain harvoin
Salo meni lääkäriin ja selkä magneettikuvattiin.
Jälkikäteen hän on ymmärtänyt, että syyn etsiminen vain pahensi kipua, koska asiantuntijoilta sai ristiriitaisia ja jopa pelottavilta kuulostavia diagnooseja.
Yksi ortopedi olisi halunnut luuduttaa nuoren naisen selkänikamia yhteen. Toisen mielestä selkäranka oli “kaunis ja luonnollinen”, eikä sitä kannattaisi missään tapauksessa leikata. Kolmas sanoi, että koska Salolla on ollut kipuja lapsesta saakka, hän tulisi kärsimään niistä loppuelämän.
Kivusta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistoon tekevän fysioterapeutti Riikka Holopaisen mukaan pitkittyneelle kivulle on tyypillistä, että perinteistä diagnoosia ei voida tehdä. Esimerkiksi kuvantamistutkimuksissa kivun syy löytyy vain harvoin.
Kuvantamislausunnoissa käytetään normaalissakin tilanteessa pahaenteisiltä kuulostavia termejä. Ne voivat Holopaisen mielestä lisätä pelkoa ja sitä kautta kipua.
– Kipu on kokemus, jonka taustalla on laaja kokonaisuus asioita unesta elämäntapoihin ja mielialasta uskomuksiin kivusta. Siksi monelle kipuun ja toimintakykyyn vaikuttavista tekijöistä kehittyy varsinainen noidankehä.
Holopaisella on itselläänkin kokemusta kivusta. Lapsena aloitettu ratsastusharrastus vei hänet Saksaan, josta tuliaisena tulivat vuosia jatkuneet selkäsäryt. Koska apua ei tuntunut löytyvän mistään, Holopainen hakeutui fysioterapiaopintoihin. Kun hän oppi itse havainnoimaan ja hallitsemaan omaa kipuaan, hän pystyi auttamaan myös muita.
Tarve tulla kuulluksi
Liikunta on ollut Salolle aina tärkeää, selkäkivusta huolimatta. Aikuisena hän innostui brasilialaisesta jujutsusta ja sai EM-mitalin valkoisessa vyössä.
Harjoitteluun tuli välillä pitkiä taukoja, kun aivastamistakin varten oli parempi istuutua, ettei kipu löisi jalkoja alta.
Välillä hänen oli pakko hakea apua kipuihin. Yleensä hän koki ensin tulleensa pallotelluksi asiantuntijoiden välillä. Sitten hoito loppui kuin seinään.
– Joskus kipu ensin helpotti, mutta sitten taas paheni tai vaihtoi paikkaa. Jos siinä vaiheessa ei ollut ketään, johon ottaa yhteyttä, koko prosessin joutui aloittamaan alusta. Siinä ei ole mitään järkeä.
Jaro Karppinen pitää Salon kokemusta valitettavan tavallisena. Pitkittyneestä kivusta kärsiviä voitaisiin hoitaa nykyistä paremmin, koska kivusta on saatu viime vuosina paljon lisää tietoa. (The Lancet)
Karppisen mielestä kivun hoidon suurin ongelma liittyy hoidon seurantaan – useinkaan sitä ei ole.
– Ihmiset jätetään heitteille. Jokaisella pitäisi olla taho, johon ottaa yhteyttä, jos tilanne ei helpota tai pahenee. Se on ihan perustavaa laatua oleva oikeus ihmiselle, sanoo Karppinen.
Salon kannalta ratkaisevaa oli päättää hakea apua fysioterapiasta vielä kerran. Hän otti yhteyttä Riikka Holopaiseen, jonka tiesi tekevän kipututkimusta.
Ensimmäisellä vastaanotolla Holopainen halusi käydä läpi Salon koko kiputarinan. Salosta oli ihmeellistä tulla kuulluksi.
Myös Karppisen mielestä kroonisesta kivusta kärsivä tarvitsee aivan ensimmäisenä aikaa.
– Viidentoista minuutin vastaanottoaika uudelle lääkärille on kipeälle ihmiselle yhtä tyhjän kanssa: kohtaaminen, luottamuksen syntyminen ja tarinaan perehtyminen vaativat aikaa.
Et voi mennä rikki
Holopaisen hoidossa Salon magneettikuvat tutki vielä yksi lääkäri. Diagnoosi oli sama kuin niin monen muunkin selkäkipuisen: vaikka liikkuessa sattuu, mitään ei ole rikki.
– Minulle itselleni oli todella tärkeää kuulla, että kivun taustalla ei ole mitään vakavaa syytä. Oli helpottavaa, ettei enää ollut mitään syytä välttää jujutsutreenejä.
Sen jälkeen hän myös lakkasi tavoittelemasta selitystä kivulleen. Holopainen joutui silti vielä monta kertaa vakuuttelemaan, että vaikka syy olisikin tiedossa, se ei vaikuttaisi millään tavalla harjoitteluun. Salo ei saisi selkäänsä liikkumalla rikki.
Jatkuva kivun syyn tai parannuskeinojen etsintä johtaa yleensä väistämättä turhautumiseen. Karppisen mielestä sekään ei ole hyvä, että ihminen alkaa vältellä asioita. Esimerkiksi selkäranka on rakenteena hyvin vahva, eikä selkä kulu arjen kuormituksesta tai kumartelusta – pikemminkin vahvistuu.
Salokin ymmärsi, että vain hän itse voi kuntouttaa itseään.
Hän alkoi Holopaisen ohjeiden avulla tutustua kipuunsa ja opetella havainnoimaan sitä. Mistä se tulee? Mikä sitä pahentaa? Helpottaako se, jos odottaa vähän?
Hermoston huijaamista
Kun Salo alkoi päästä kivustaan perille, hän aloitti fyysiset harjoitteet. Niiden avulla hän alkoi muokata kipuun tottuneiden aivojensa toimintaa. Esimerkiksi selän pyöristäminen aiheutti Salolle hirveää hermokipua koko kehoon.
– Riikka otti selkäni ihosta kiinni ja veti nahasta kevyesti, kun pyöristin selkää. Pääsin liikkeessä paljon pidemmälle ilman kipua kuin ennen. Aloin ymmärtää, että uudenlaisten ärsykkeiden avulla voin huijata hermostoani.
Salo opetteli myös kehon ja mielen välisen yhteyden ymmärtämistä, koska kivusta kärsivä usein valmistelee omalla toiminnallaan kivun syntymistä. Salo esimerkiksi pidätti hengitystä laittaessaan kenkiä jalkaan, koska hän tiesi liikkeen sattuvan selkään.
Salo alkoi ymmärtää, että siinä tilanteessa kipu on aaltomaista ja hän voi helpottaa sitä pysähtymällä hetkeksi ja hengittämällä rauhallisesti.
Holopaisen mielestä oleellista on löytää heti alussa pieniä, onnistumisen kokemuksia.
– Sillä tavalla kivusta kärsivä voi kokea voivansa vaikuttaa omaan tilanteeseensa - niin sanotun minäpystyvyyden kasvattamisen tiedetään olevan yksi tärkeimmistä tekijöistä toipumisessa. Se kannustaa jatkamaan harjoituksia.
Myös Karppinen kehottaa etsimään itselle sopivia keinoja. Jollekin voi toimia musiikin kuuntelu, toiselle metsässä kävely.
– Alkuun pääsemiseen tarvitaan usein apua, sillä emme itse huomaa omia, tavoiksi muodostuneita toimintamallejamme.
Salo tarvitsi usein Holopaista selittämään asioita ja tsemppaamaan eteenpäin. Yksi tiukka paikka oli, kun hän viimein uskaltautui palaamaan tatamille.
– Se oli ihan mahtavaa! Kipu pysyi aisoissa salilla, mutta sen jälkeen alkoi kahden kuukauden kovan kivun jakso. Ilman Riikan tukea ja jo opittuja asioita homma olisi jäänyt kesken.
Takapakki oli myös opettavainen: Salo ymmärsi, että kohti toipumista kuljetaan hyvin pienin askelin.
Kipu ei enää hallitse
Kipu on ihmisen suojamekanismi, ilman sitä koko ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon. Siksi kivusta ei voi kokonaan päästä eroon.
Asiantuntijoiden mielestä oleellisinta on, että terveydenhuollossa tunnistettaisiin jo varhaisessa vaiheessa ihmiset, joilla on riski kivun pitkittymiselle. Tunnistamiseen on jo olemassa hyvä apuvälineitä, kuten kyselyitä, joilla kartoitetaan kivun pitkittymisen riskitekijöitä. Sen jälkeen on huolehdittava, ettei kukaan putoa rattaiden väliin.
Siinä tehtävässä apua toivotaan saatavan maaliskuun lopulla ilmestyneestä Ammattilaisen kipukirjasta, joka valottaa kivun kokonaisvaltaisuutta (CMRO Current Medical Research and Opinion) ja antaa runsaasti huomiota potilaiden näkökulmille. Holopainen on mukana kirjan moniammatillisessa asiantuntijajoukossa.
Jos kipu on kestänyt vuosia, siitä on asiantuntijoiden mukaan todella vaikeaa päästä eroon. Sen sijaan voi elää hyvää elämää ja tehdä itselle tärkeitä asioita – kivusta huolimatta.
Juuri niin kävi Helena Salolle. Hänen elämäänsä kipu ei enää hallitse.
– Minulla on sen verran kipuja, mitä normaalistikin ihmisellä on. Tietenkin minulla on alttius selkäkipuun, mutta tällä hetkellä pärjään sen kanssa.
Salo opiskeli kivuliaina vuosinaan ensin hierojaksi, sitten fysioterapeutiksi. Nyt hän voi taas suunnitella elämäänsä eteenpäin.