50 vuotta sitten Yhdysvaltain Apollo-ohjelmasta oli mennyt kansan silmissä jo hohto. Kun Apollo 13 laukaistiin kohti Kuuta huhtikuun 11. päivänä vuonna 1970, miehitetty kuulento oli kolmas. Ensimmäistä oli kesällä seurattu henkeä pidätellen, kolmas vajaassa vuodessa tuntui jo rutiinilta.
Kaksi päivää ja seitsemän tuntia laukaisun jälkeen tilanne oli aivan toinen. Jälleen jännitettiin toden teolla, miten astronauttien kävisi. Kuuhun he eivät enää olleet matkalla, vaan yrittivät päästä hengissä takaisin Maahan.
Apollo 13:lla oli ollut pieniä pulmia ennen onnettomuutta. Yksi lennolle aiotuista astronauteista, Ken Mattingly, oli altistunut vihurirokolle ja korvattu viime hetkellä Jack Swigertillä. Nousussa yksi kantoraketin moottoreista sammui aiottua aikaisemmin.
Lennon kaksi ensimmäistä päivää kuitenkin sujuivat ainakin yhtä sulavasti kuin kahdelta edelliseltä Kuuhun lentäneeltä Apollolta.
Ne olivat osoittaneet, että laskeutuminen Kuuhun oli teknisesti mahdollista, nyt omistauduttaisiin tieteelle. Laskeutumispaikaksi oli valittu Fra Mauron kraatterin lähistö. Sieltä uskottiin löytyvän kiinnostavaa ainesta, jonka iso asteroidi oli roiskauttanut syöksyessään aikoinaan Kuuhun.
Apollo 13 oli taittamassa matkaa miltei kuuden tuhannen kilometrin tuntivauhdilla lähes 330 000 kilometrin päässä Maasta, kun aluksessa pamahti ja se alkoi heittelehtiä.
Huoltomoduulin toinen happisäiliö oli räjähtänyt ja toinen vaurioitunut niin, että sen happi oli karkaamassa moduulin kylkeen repeytyneestä reiästä avaruuteen. Useampia happitankkeja huoltomoduulissa ei ollut.
Komentomoduuli Odysseyssa ei vielä tiedetty, mistä oli kyse. Astronautit luulivat, että Apolloon oli osunut avaruuden pikkukivi ja lento kohti Kuuta jatkuisi pian taas vakaana. Sitten ikkunasta näkyi "jonkinlaista kaasua", lennon komentaja Jim Lovell kertoi lennonjohdolle Houstoniin.
Apollon sumuhäntä oli aluksen menettämää happea, jota ilman miehistö ei voisi hengittää eikä alus saada tarvitsemaansa sähköä. Lovellin, Swigertin ja Fred Haisen todennäköisyys selvitä takaisin Maahan oli heikko, ja he tiesivät sen hyvin itsekin.
Lennonjohdon ja Apollon välisissä keskusteluissa se ei kuulu. Äänet ovat vakaita. Ajan tuhlaaminen sen miettimiseen, että miehistö kuolee, olisi tehnyt siitä vain todennäköisempää, perusteli lennonjohtaja Glynn Lunney myöhemmin.
Sekä astronautit että lennonjohto tulivat siihen johtopäätökseen, että miehistön olisi siirryttävä kuumoduuli Aquariukseen, jolla oli omat happivarastot.
Aquarius oli suunniteltu kahdelle astronautille. Heidän piti laskeutua sillä Kuun pinnalle vajaaksi kahdeksi vuorokaudeksi. Nyt moduulin asettuisi kolmaskin mies ja käyttöaika venyisi kaksinkertaiseksi.
Happea kuumoduuliin oli varastoitu riittävästi, ja vedenpuutteestakin laskettiin selvittävän säätelemällä kulutusta kovalla kädellä, mutta hiilidioksiditaso uhkasi nousta hengenvaaralliseksi. Astronauttien oma hengitys tappaisi heidät, ellei hiilidioksidia saataisi suodatettua ilmasta.
Komentomoduulissa oli suodattimia, mutta niiden muoto oli väärä. Ratkaisu oli luova: pahvinpalasta, putkenpätkästä, sukasta ja ilmastointiteipistä taiteiltu suodattimen muunnin.
Hengissä siis toistaiseksi selvittäisiin, mutta päästäisiinkö takaisin Maahan?
Ellei Apollo kykenisi irrottautumaan radalta, jolle se oli jo asettunut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, alus jäisi iäksi kiertämään pitkää elliptistä rataa Kuun ja Maan ympäri. Kuumoduulin moottorit, joita ei ollut siihen tarkoitettu, puskivat pitkään täydellä voimallaan ja onnistuivat.
Iso ongelma oli myös oikean paluusuunnan löytyminen. Normaalisti päävastuu navigoinnista olisi ollut Apollon tietokoneella ja astronautit olisivat varmistaneet paluusuunnan merenkulkijoiden tavoin sekstantilla, tähtien sijainnin perusteella.
Navigaatiojärjestelmiin ei kuitenkaan riittänyt sähköä, ja räjähdyksessä Apollon ympärille avaruuteen oli irronnut niin paljon romua, etteivät kaukaiset tähdet näkyneet.
Apua saatiin vain omalta tähdeltämme Auringolta ja Maan terminaattorilta. Terminaattori on päivän ja yön, valon ja varjon, raja maapallolla ja muilla planeetoillla ja kuissa. Siihen perustuva navigointi oli ollut yhden Yhdysvaltain avaruushallinnolle Nasalle työskennelleen insinöörin oivallus.
Käyttöä järjestelmälle ei uskottu olevan, mutta se kiinnosti Lovellia, joka oli ollut komentomoduulin kapteeni ensimmäisellä miehitetyllä Apollo-lennolla Kuun ympäri. Apollo 13:ssa hän oli jo neljättä kertaa avaruudessa. Swigert ja Haise olivat ensikertalaisia.
Sattumoisin Lovell oli kokeillut järjestelmän toimivuutta vain pari päivää ennen Apollo 13:n laukaisua ja osasi ottaa sen käyttöön tositilanteessa. Järjestelmä toimi: terminaattorin perusteella laskettu rata heitti vain puoli astetta.
Vauhtia otettiin kiepauttamalla alus kaukaa Kuun ympäri. Samalla tehtiin ennätys: kukaan ihminen ei ollut käynyt yhtä kaukana Maasta. Ennätys on yhä lyömättä.
Sitten alkoi paluumatka kylmässä ja kosteassa. Koska kaikki paitsi kriittisimmät järjestelmät oli suljettu sähkön säästämiseksi, lämpötila putosi kolmeen asteeseen ja kosteus tiivistyi seiniin. Komentomoduulissa satoi sisällä, astronautit kertoivat jälkeenpäin.
Hieman ennen paluuta Maan ilmakehään miehistö siirtyi takaisin komentomoduuliin, sillä kuumoduulia ei ollut suunniteltu kestämään ilmakehän tulisia olosuhteita.
Huoltomoduuli, jonka kyljessä ammotti aukko, jätettiin kyydistä ensin. Sitten sai lähteä myös hyvin palvellut Aquarius, kaikkien aikojen ainoa kuumoduuli, joka on tehnyt sekä meno- että paluumatkan. Aquarius tuhoutui Maan ilmakehässä.
Kymmenet miljoonat ihmiset seurasivat vastaanottimistaan, kun astronautit läiskähtivät Tyyneenmereen huhtikuun 17. päivänä, viikon lähtönsä jälkeen. "Kaverit, kotona ollaan", Lovell sanoi, kun he näkivät meren aaltoilevan Odysseyn ikkunoiden takana.
Happisäiliön räjähdyksen syy selvisi tutkimuksissa. Komentomoduuliin tehdyissä muutoksissa oli nostettu säiliöiden lämmittimien volttimäärää huomioimatta seurannaisvaikutuksia. Tutkijat totesivat myös muuta huolimattomuutta.
Apollo 13:n lähdön alla, yhdessä viimeisistä kokeista, lämmittimet ylikuumensivat tankkia tuntikausia ja tekivät siitä käytännössä pommin, kun se täytettiin hapella. Avaruudessa sytyttimenä toimi johto, jonka lämpöeriste oli hapertunut liiasta kuumuudesta.
Lentoa ryhdyttiin kutsumaan "onnistuneeksi epäonnistumiseksi", sekä tietenkin siksi, että miehistö pelastui, että lennonjohdon ja miehistön saumattoman yhteistoiminnan vuoksi. Siitä kertyi paljon oppia tulevia lentoja varten.
Apollo 13:a seurasi neljä lentoa, joiden laskeutuminen Kuuhun onnistui. Viimeisenä lensi Apollo 17 joulukuussa 1972.
Silloin tärkein eli poliittinen tavoite oli saavutettu, kun Neuvostoliitto oli lyöty kuukisassa, rahoitus oli hiipunut ja Nasalla oli jo uusi kiinnostuksen kohde, avaruussukkulaohjelma.
Voit seurata Apollo 13:n lentoa miehistön ja lennonjohdon keskusteluineen tekstinä ja kuvina Nasan The Apollo 13 Flight Journal -sivustolla ja multimediana Apolloinrealtime-sivustolla.
Lue lisää Apollo-ohjelmasta ja kuututkimuksesta:
Apollo 11:n astronautit varautuivat kuolemaan, Nixonilla oli muistopuhe valmiina
Seuraava jalanjälki Kuun kamaralla voi olla kiinalaisesta kengästä
Kuun tulevaisuus on kaupallinen – kultaa, platinaa ja saasteetonta energiaa