Maailmassa olisi vaikka mitä kuvattavaa, mutta on ihmistyyppi, joka kuvaa vain itseään. Joskus heidät tunnistaa siitä, että he kävelevät myötähäpeää aiheuttava keppi kädessään.
Entisessä elämässä kun vielä matkustettiin, ihmettelin erästä selfiepersoonaa Pariisin Louvressa.
Nuori mies etsi pitkään ja hartaasti sopivaa asentoa ja ilmettä kuvatakseen itsensä Mona Lisan edessä. Siinä ihmistungoksessa emme kukaan nähneet pientä maalaustaiteen mestariteosta kovin hyvin, mutta kaikkein vähiten siitä pääsi osalliseksi nuorukainen, jonka mielestä se oli vain taustamateriaalia hänen omalle persoonalleen.
Mona Lisan näkee vuosittain noin kuusi miljoonaa turistia. Kuinkahan moni käy katsomassa sitä vain kuvatakseen sen edessä itsensä?
Pidän ihmisten kasvoista, mutta niitä alkaa olla somealustoilla aivan liikaa.
Mikä tahansa kuvattavan arvoinen päätyy selfieihmisen kuviin vain hänen oman persoonan taustana. Tapettina, jonka tarkoitus on nostaa hänen omaa merkitystään ja luoda jonkinlainen illuusio hänen elämästään. Joku pöhkö saattaa kiivetä nostokurkeen saadakseen vetävän otoksen.
Vaikka ehkä kyse on vain terveestä itseluottamuksesta? Minäkuvasta, jota meidän kerran vuodessa koulukuviin ikuistettujen kalkkisten on alunperinkin täysin mahdoton ymmärtää?
Vai onko sittenkin kyse pohjattomasta epävarmuudesta, joka ei usko olevansa olemassa, ennen kuin on ikuistanut pintansa aina ja kaikkialla, kaikkialle?
Tämä on vaikea kysymys, joka kertoo paljon ajastamme ja siihen sisältyvästä kokoaikaisen läsnäolon tarpeesta.
Kun katselee kaupungilla ihmisiä, jotka ovat kehittäneet robottimaisen tekniikan kävellä ja käyttää samaan aikaan älypuhelimia, nousee mieleen väistämättä ajatus että olemme jonkun täysin uuden ovella. En ole varma, onko sinne hyvä mennä.
Mutta on paljon mahdollista, että olemme jo päätä pahkaa menneet.
Tutkijat sanovat, että ihmisen identiteetti rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Myös somen omakuvissa rakennetaan itsetuntoa.
Mutta onko oman pinnan kuvaaminen todellakin se tapa? Ajatusta ei tarvitse viedä kovin pitkälle, kun huomaa että selfiet ovat nostaneet ulkonäköpaineita entisestään – niin kuin sitä tässä muovimaailmassa yhtään enemmän tarvittaisiin.
Vanhuksiin selfieihmiset varmaan viimeiseksi haluaisivat itseään verrattavan. Mutta minä vertaan, koska yhtäläisyys on niin selvä. Aivan elämänsä loppumetreillä vanhukset käpertyvät sikiöasentoon, uppoavat täysiin omaan itseensä.
Samaan oman minuuden lähteeseen sukeltavat myös selfieihmiset.
En voi mitään sille, että selfieitä viljelevät ihmiset ovat mielestäni hieman arveluttavia.
Olen tietysti omalla tavallani rajoittunut. Elän jo hieman menneessä maailmassa, sellaisessa jossa itsekehu vielä haisi. Olen niitä, joita nolottaa aina kun he kerran pari vuodessa julkaisevat sen satunnaisen selfien, jossa kuva on vähän vinossa ja silmät näyttävät hullun hevosen silmiltä.
En voi mitään sille, että selfieitä viljelevät ihmiset ovat mielestäni hieman arveluttavia. En oikopäätä lähtisi virittelemään heidän kanssaan syvällistä keskustelua. Voihan olla, että heidän joukossaan on suuri joukko einsteinejä, mutta joku tuollaisessa itseensä keskittymisessä tökkii.
Maailma on suuri ja mielenkiintoinen. Seuraavan kerran kun lähdet metsästämään itsellesi sopivia taustoja, jätä selfiekeppi kotiin. Voi olla, että löydät ympäriltäsi yllättävän kiehtovia asioita.
Regina Rask on Puoli seitsemän- ohjelman toimittaja, joka tekee etätöitä Hattulasta ja seuraa kevään tuloa.