Sodassa suurimmat tappiot kohdistuvat tunnetusti kotirintamaan. Niin myös meneillään olevassa kriisissä, jolloin kotirintamana on koko inhimillinen todellisuus.
Entinen elämäntyylimme on saanut täysosuman. Virushyökkäyksen pelko pitää ihmiset poissa turuilta ja toreilta. Pommisuojallakin on uusi nimi: koti. Sen ulkopuolella sinnittelevän talouselämän tilanne muistuttaa katutaistelujen runtelemaa kaupunkia jossakin Syyriassa.
Hädän ja ahdistuksen keskellä ihmiset ovat silti näyttäneet myös parhaimmat puolensa. Pyyteetön naapuriapu, seurakuntien huolehtivaisuus, äkkiä leimahtanut auttamisen halu, ovat kaikki liikuttavalla tavalla todistaneet, ettei ihminen ole ihmiselle susi.
Kotirintama ei ole antautumassa.
Lehdissä ja internetissä näemme sankareita. Kuin radioaktiivisuudelta suojautuneita hahmoja kokovalkoisissaan nostamassa lepattavaan pyjamaan kiedottua haurasta vanhusta. Pleksivisiirejä ja keväänsinisiä tai esikonkeltaisia muovikaapuja kumartuneina sängyn ylle. Letkuja, johtoja, taustalla sinikäyrien ja numeroiden tuhrima musta monitori.
Muutama niljake on pyrkinyt koronan varjolla huijaamaan vanhusten rahat, vihkisormukset ja turvallisuuden tunteen.
Kyseessä on eräänlainen laupeudenkuvasto. Se määrittää aikaamme yhtä väkevänä kuin menneitä vuosisatoja pietà-kuvat, joissa Neitsyt Maria kannattelee kuollutta Jeesusta sylissään.
Ainoastaan muutama niljake on pyrkinyt koronan varjolla huijaamaan vanhusten rahat, vihkisormukset ja turvallisuuden tunteen. Näille häpeämättömille mulkeroille voi singota Tintin seikkailuista tutun kapteeni Haddockin koko haukkumarepertuaarin: senkin bassibasuukit, ikonoklastin irvikuvat, langobardit, suur-vogulit.
Sotien päätyttyä koittaa aina jälleenrakennuksen aika. Vauriot korjataan ja luodaan uusi, entistä ehompi maailma.
Talouspuheissa on pitkään viljelty termiä luova tuho. Perusajatus on, että romahdus voi synnyttää jotakin uutta ja parempaa.
Luovuus on kuitenkin vielä kaukana tulevaisuutta haarukoivista visioista. Tällä hetkellä näkemykset uudesta uljaasta maailmasta edustavat lähinnä esittäjiensä toiveajattelua. Tyypillistä niille on aikamatka menneisyyteen.
Ehkäpä joku toivoo, että Suomikin hajoaa. Uusimaa itsenäistyy, nyt kun siitä on jo saatu kokemusta.
Nyt rummutetaan innoissaan, että aivan pian EU hajoaa. Että euro hajoaa. Että kapitalismi hajoaa. Lentokoneet unohtuvat hangaareihin ja kaikki ryhtyvät luomuviljelijöiksi. Turvetta tullaan polttamaan kuin Kaurismäen elokuvissa tupakkaa.
Ehkäpä joku toivoo, että Suomikin hajoaa. Uusimaa itsenäistyy, nyt kun siitä on jo saatu kokemusta.
Luovan tuhon käsitettä ovat pitäneet esillä erityisesti libertaarit eli markkinaliberaalit. He ovat niitä, jotka uskoivat markkinoiden synnyttävän kaikissa oloissa parhaan ratkaisun ongelmiin. Heitä voi myös kutsua äärikapitalisteiksi.
Tulevaisuudesta en tiedä, mutta yksi on varmaa: markkinaliberalismin perusidea on murskaantunut. Sitä on kohdannut täystuho.
Libertaarit kirosivat yhteiskunnan puuttumisen bisneksiinsä. Jättäkää meidät rauhaan, he vaativat. Täydellinen vapaus on kaikkien kansalaisten parhaaksi, he sanoivat.
Mutta nyt kun käsiä tarvittaisiin tekemään työtä kansalaisten hyväksi, missä he ovat?
Kädet ovat kyllä käytössä. Ne ovat ojossa vaatimassa tukea. Sitä ei koskaan tule tarpeeksi eikä riittävän nopeasti. Kukaan ei enää muista uhota luovasta tuhosta.
Kapitalismia pitää ilman muuta tukea. Sitä pitää suojella tuholta. Se on moottori, joka pyörittää modernia, teollistunutta yhteiskuntaa.
Arvaan, että ajatuspajoista kömmitään pian selittelemään, ettei markkinaliberalismi nyt oikeasti tarkoittanut sitä taikka tätä. Että kyllä yhteiskunnan tuki on aina kelvannut.
Ja itse ajattelen, että kapitalismia pitää ilman muuta tukea. Sitä pitää suojella tuholta. Se on moottori, joka pyörittää modernia, teollistunutta yhteiskuntaa. Tämän kriisin kestäessä meidän pitää kannatella varsinkin pieniä yrityksiä ja kädestä suuhun eläviä itsensä työllistäjiä
Mutta me emme unohda äärikapitalistisia purkauksia, joissa koko välitöntä hyötyä tuottamaton kansalaismassa leimattiin pelkästään bisnesveturin jarrunesteeksi. Joissa taiteentekijöitä kutsuttiin muiden leipää syöviksi elättivariksiksi. Joissa hyödytön perustutkimus toivotettiin alimpaan helvettiin.
Ajatellaan kuitenkin luovasti. Kaikista tällaisista lausumista voi sommitella kollaasin ja asettaa sen pysyvästi näytteille Kiasmaan.
Siellä tämä omanlainen ITE-taide yllyttäisi jälkipolvia pohtimaan, mitä täsmällisesti ottaen tarkoitetaan yhteiskunnalla.
Sen viereen voisi kuin kontrastiksi ripustaa vielä nykypäivän laupeuden kuvan hoitajista ja lääkäreistä koronapotilaan sängyn vieressä. Näin meitä muistutettaisiin myös siitä, mikä inhimillisessä maailmassa on tärkeintä ja ketkä ovat sen todelliset sankarit.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Aiheesta voi keskustella 12.5. klo 23:00 asti.